torstai 14. syyskuuta 2017

Pikapäivitys

Olen niin lähellä luovuttamista. En jaksa enää opiskelua kovien kipujen kanssa. Aion ehkä jotenkin räpiköidä tämän periodin, mutta kuukauden päästä lääkärikäynnillä pyydän ensimmäisen sairasloman.

Koulua on takana vasta vajaa viikko, lääkärissä olin maanantaina, ja tilanne oli kohtalainen silloin. Heti luentojen alettua kivut kovenivat.
Hyvä juttu on se, että tilannettani seurataan säännöllisimmillä käynneillä.

Häistäkään en ole ehtinyt/jaksanut kirjoittaa, kun todellisuus on iskenyt niin pahasti kasvoihin. Miksi minun täytyy kärsiä? Mitkä on minun vaihtoehdot elämässä? En jaksa tolkuttomasti syödä lääkkeitäkään.

torstai 3. elokuuta 2017

Elossa


Ajattelin päivittää lyhyesti blogia. Kesä on mennyt lasten kanssa ollessa, häitä järjestellessä, keikkatöitä tehdessä, mökkeillessä ja sukuloidessa. Tarkoitukseni oli pyhittää kesä vain häiden järjestelylle, mutta kun töitä tuli, niin otin vastaan mielelläni.

On ollut todella kiire. Kipu- ja oiretilanne ei ole helpottunut kiireestä ja stressistä, enkä edes päässyt sisätaudeille tutkimuksiin. Keväällä oli älytön pahenemisvaihe, mutta nyt on aavistuksen helpompaa. En ainakaan heräile voimakkaaseen röyhtäilyyn ja hengenahdistukseen öisin. Onneksi on lääkkeitä.

Yksi läheisemme on sairastunut vakavasti, joten kesä on mennyt vähän suruhuurteessakin, ja ajaessa katsomaan häntä pitkän matkan päähän.

Silmät risteilevät lääkkeistä, inhoan tätä väsymystä, joka pakottaa nukkumaan 9-13 tuntia yössä. Häihin on aikaa enää viikko. Vielä täytyisi hankkia hääkarkit, leipoa 160 lusikkaleipää, organisoida, järjestellä. Joka päivä menee viesteihin ja puheluihin vastatessa.
Mutta viikon päästäni unelmani toteutuu, ja kävelen alttarille elämäni miehen kanssa.

Kirjoitan enemmän, kun aikaa on taas. Ensi viikolla esikoinen aloittaa kerhon, ja häiden jälkeen pitäisi taas keskittyä kurssien tekemiseen. Mutta nyt yritän pysyä tässä rakkauskuplassa elokuun.

torstai 27. huhtikuuta 2017

Älä koskaan lakkaa toivomasta


Yritän kiivaasti pysyä tässä elämässä kiinni, vaikka paperit ovat taas täynnä epikriisejä, sähköisiä reseptejä ja verikoetuloksia. Lääkäri myönsi, että neurologi teki virheen heittäessään minut pois marraskuussa. Olen kuulemma liian kiltti, ja se on ihan totta. En uskalla pistää vastaan, enkä kertoa usein edes todellista tilannettani.
Olen tässä parin kuukauden aikana käynyt neljästi lääkärissä mukaan lukien päivystys, ja vielä viides olisi tulossa, ennen kuin päätetään, minne seuraavaksi lähetetään. Kun niin moni elin oireilee kipujen lisäksi, tilanteestani on hankala saada kiinni. Asiat, joita olen pitänyt normaaleja elimistössäni, ovat lääkärin mielestä poikkeavia.

Olen silti onnellinen. On paljon ilon aiheita. Ensinnäkin kolme läpimennyttä tenttiä ja enää yksi jäljellä, ihanat lapset ja ystävät, tuleva aviomies ja liikunta, joka pitää mieleni kasassa. En tiedä, miten olen onnistunut selviytymään tästä kaikesta opiskelusta kipujen ja lasten kanssa, ja vielä kun vanhempani ovat toisella puolella maailmaa, mutta tässä olen.

Hääjärjestelyistä olemme hoitaneet viime aikoina lasten puvut, hotelliyön (emme ole olleet erossa lapsista yhtään yötä paitsi esikoisen vauva-aikana kun vointini oli huono, niin tuntuu luksukselta viettää yö muualla) ja kutsut on lähetetty/annettu suurimmalle osalle. Hääpukukin on vaihtunut ajatuksissa monta kertaa, mutta lähipäivinä laitan sen täydellisen tilaukseen, ja toivon pysyväni päätöksessä. Paino on ropissut alas, ja olen niin sanotusti hääkunnossa, ja nyt saankin pitää huolen riittävästä syömisestä.
Häissä on yllättävän paljon työtä, sellaista jatkuvaa selvittelyä. Mutta kaikki on sen arvoista.

Vaikka kroppani sanoo irti itsensä milloin kipujen, milloin refluksin tai muiden oireiden vuoksi, olen kiitollinen elämästäni. Toivo on niin kova, se tanssii pajuketojen tahdissa, jotka ovat kuin pilvenhattaroita maan tasalla.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Askel taaksepäin



Sen jälkeen, kun yhtenä iltana iski viiltävänkovat iskut korvaan niin etten pystynyt puhua, ja nukkumaan mennessä käsivarressa tuntui siltä, kuin joku painaisi kuumalla silitysraudalla, päätin, etten enää jaksa. Jatkuvaa polttavaa kipua koko kehossa ja muut oireet päälle. Olen totaalisen loppu opiskelemaan samalla kun koko kroppa on tulessa. Välillä on onneksi helpompia hetkiä.

YTHS:lle oli lääkärille kahden kuukauden jonot, mutten aio sinne asti odottaa.
Terveysasemalle pääsen kolmen viikon kuluttua omalääkärille. Toivon vain ymmärrystä, diagnoosia ja lähetettä. Ehkä sairaslomaakin. Ainakin YTHS:ltä sanottiin, että kuuluisin erikoissairaanhoidon piiriin.

Reumatautia mietittiin viimeksi syksyllä neurologilla, mutta sitä ei kuitenkaan alettu tutkia. Ongelma terveysasemalla on usein vain yhteen oireeseen keskittyminen. Toivon, että lääkäri kuuntelisi kaikki oireet, ettei tarvitsisi kasvattaa tätä diagnoosipinoa entisestään.

Uskon, että kaikille sairauksilleni ja oireilleni löytyy yhteinen tekijä. Onhan tätä lääkärissä juoksemisrumbaa kestänyt jo vuodesta 2013 asti esikoisen syntymisen jälkeen. Omalla kohdallani raskaus on se, joka on molemmilla kerroilla laukaissut vuorellisen sairauksia. Siksi tuo tekijä olisi tärkeää saada selville, uskallanko raskautua enää koskaan. Vaikka suunnitelmissa se ei olekaan, elleivät kivut väisty jossain vaiheessa.

Näinä vaikeina hetkinä korostuu ystävien merkitys. Kiitos tuhannesti kaikille, jotka ovat sanoneet kannustavan kauniita sanoja niin kasvokkain kuin ruudulla. En voi sanoin kuvailla, kuinka kiitollinen olen teistä jokaisesta, ja kaikista, jotka elävät kanssani elämääni, myös teistä ihanista lukijoista.

Luovuttaa en aio. Haluan yhä joskus valmistua ja päästä työelämään ja toteuttaa unelmiani. Vaikka tieni sinne on varmasti kivikkoinen ja paljon hitaampi kuin muiden.

Huomenna suuntaan lasten kanssa vajaa viikoksi maaseudun rauhaan isovanhemmille. Suunnitelmissa on hautautua tenttikirjojen pariin ja ulkoilla paljon, nauttia metsien ja peltojen kaikkeudesta.

Odotan jo kovasti, että vanhempani palaavat loppukeväästä toiselta mantereelta. He ovat asuneet siellä jo puoli vuotta.
Toivoni on kovasti siinä, että kivutkin lievittyisivät, kun saisin enemmän apua lastenhoidossa: stressi vähenisi ja saisin enemmän levättyä.

Ja häät. Se tuo valtavasti toivoa ja onnea, kun tiedän, että saan sanoa tahdon rakastamalleni miehelle kaikkien läheisten läsnäollessa loppukesän pimeyden tuoksussa.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Hääpukua metsästämässä



Ensimmäinen asia hääpukua miettiessäni oli budjetti. Olisi ihana kierrellä morsiuspukuliikkeitä kaason kanssa ja ostaa sieltä puku, mutta puku tulisi maksamaan 1000€ vähintään.
Selasin paljon käytettyjä pukuja Facebook-kirpputoreilta, mutta monet olivat väärän kokoisia ja ei-pestyjä. Pelkkään pesuun ja pienennykseen olisi uponnut jo saman verran rahaa kuin netistä tilattuun uuteen, ja lisäksi paljon aikaa ja vaivaa.

Joten päädyin selailemaan hääpukusivustoja, niitä kuuluisia "Kiina-halpisversioita". Monilla sivustoilla on kuitenkin kuvia puvuista asiakkaiden päällä ja heidän kommenttejaan ostamistaan puvuista. Ainakin tähän mennessä puvut ovat olleet juuri sellaisia kuin mallin päällä.


Päädyin ensiksi tämäntyyppiseen lumivalkoiseen pukuun, koska se on juhlava ja hihaton. Hihattomuudessa on silti riski, että pukua voi joutua kiskomaan ylös vähän väliä. Ja vaikka prinsessamaiset, muhkeat puvut ovat kauniita, en kuitenkaan ole tyyliltäni kovin prinsessamainen.


Seuraavaksi rakastuin merenneitopukuihin. Katsoessani itseäni peilistä tajusin, että merenneitomalli sopisi ehkä fitness-kunnossa olevalle ja pitkälle naiselle, muttei minulle, lyhyelle ja epäfitness-vartaloiselle. Ajatus muutenkin kokovartalomyötäisestä puvusta sukulaisten edessä ei nappaa. Jos menisimme naimisiin ulkomailla merenrannalla kahdestaan, puku olisi täydellinen.



Tuli harkittua myös muita värejä. Turkoosia ja beigeä lähinnä. Mutta valkoinen on niin puhdas ja klassinen hääpuvun väri, etten halunnut antaa muille väreille sijaa, vaikka puvut upeita ovatkin.



Tämäntyyppisestä puvusta haaveilin myös, jossa hihat laskeutuvat kauniisti käsivarsille, mutta tulin kuitenkin tulokseen, että se olisi liian paljastava minulle.


Lopulta löysin sen oikean. Norsunluunvalkoisen, herkän ja kauniin. Juuri herkkyys oli se kriteeri, jolla valitsin puvun. Haluan puvun kuvastavan persoonallisuuttani, kuitenkin niin, että se korostaa myös naisellisuuttani.
En aio kuitenkaan paljastaa pukua täällä, koska blogi on mieheni tiedossa, ja haluan hänen näkevän minut "ensimmäistä kertaa" vasta hääpäivänä.

Aion tilata puvun keväällä hyvissä ajoin. Luulen, että joudun käymään ompelijalla, jos puku onkin liian iso tai ei istu jostain kohti.
Tavoitteena olisi karistaa vielä viisi kiloa elokuuhun mennessä, niin olisin tyytyväinen. En ole millään häädieetillä, vaan pyrin syömään terveellisesti ja liikkumaan säännöllisesti. Pysyvästä elämäntapamuutoksesta on kyse. Jossain vaiheessa aion alkaa gluteenittomalle ja maidottomalle dieetille ja katsoa, miten kivut siihen reagoivat.

Unelmien puku on siis löytynyt.