torstai 27. huhtikuuta 2017

Älä koskaan lakkaa toivomasta


Yritän kiivaasti pysyä tässä elämässä kiinni, vaikka paperit ovat taas täynnä epikriisejä, sähköisiä reseptejä ja verikoetuloksia. Lääkäri myönsi, että neurologi teki virheen heittäessään minut pois marraskuussa. Olen kuulemma liian kiltti, ja se on ihan totta. En uskalla pistää vastaan, enkä kertoa usein edes todellista tilannettani.
Olen tässä parin kuukauden aikana käynyt neljästi lääkärissä mukaan lukien päivystys, ja vielä viides olisi tulossa, ennen kuin päätetään, minne seuraavaksi lähetetään. Kun niin moni elin oireilee kipujen lisäksi, tilanteestani on hankala saada kiinni. Asiat, joita olen pitänyt normaaleja elimistössäni, ovat lääkärin mielestä poikkeavia.

Olen silti onnellinen. On paljon ilon aiheita. Ensinnäkin kolme läpimennyttä tenttiä ja enää yksi jäljellä, ihanat lapset ja ystävät, tuleva aviomies ja liikunta, joka pitää mieleni kasassa. En tiedä, miten olen onnistunut selviytymään tästä kaikesta opiskelusta kipujen ja lasten kanssa, ja vielä kun vanhempani ovat toisella puolella maailmaa, mutta tässä olen.

Hääjärjestelyistä olemme hoitaneet viime aikoina lasten puvut, hotelliyön (emme ole olleet erossa lapsista yhtään yötä paitsi esikoisen vauva-aikana kun vointini oli huono, niin tuntuu luksukselta viettää yö muualla) ja kutsut on lähetetty/annettu suurimmalle osalle. Hääpukukin on vaihtunut ajatuksissa monta kertaa, mutta lähipäivinä laitan sen täydellisen tilaukseen, ja toivon pysyväni päätöksessä. Paino on ropissut alas, ja olen niin sanotusti hääkunnossa, ja nyt saankin pitää huolen riittävästä syömisestä.
Häissä on yllättävän paljon työtä, sellaista jatkuvaa selvittelyä. Mutta kaikki on sen arvoista.

Vaikka kroppani sanoo irti itsensä milloin kipujen, milloin refluksin tai muiden oireiden vuoksi, olen kiitollinen elämästäni. Toivo on niin kova, se tanssii pajuketojen tahdissa, jotka ovat kuin pilvenhattaroita maan tasalla.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Askel taaksepäin



Sen jälkeen, kun yhtenä iltana iski viiltävänkovat iskut korvaan niin etten pystynyt puhua, ja nukkumaan mennessä käsivarressa tuntui siltä, kuin joku painaisi kuumalla silitysraudalla, päätin, etten enää jaksa. Jatkuvaa polttavaa kipua koko kehossa ja muut oireet päälle. Olen totaalisen loppu opiskelemaan samalla kun koko kroppa on tulessa. Välillä on onneksi helpompia hetkiä.

YTHS:lle oli lääkärille kahden kuukauden jonot, mutten aio sinne asti odottaa.
Terveysasemalle pääsen kolmen viikon kuluttua omalääkärille. Toivon vain ymmärrystä, diagnoosia ja lähetettä. Ehkä sairaslomaakin. Ainakin YTHS:ltä sanottiin, että kuuluisin erikoissairaanhoidon piiriin.

Reumatautia mietittiin viimeksi syksyllä neurologilla, mutta sitä ei kuitenkaan alettu tutkia. Ongelma terveysasemalla on usein vain yhteen oireeseen keskittyminen. Toivon, että lääkäri kuuntelisi kaikki oireet, ettei tarvitsisi kasvattaa tätä diagnoosipinoa entisestään.

Uskon, että kaikille sairauksilleni ja oireilleni löytyy yhteinen tekijä. Onhan tätä lääkärissä juoksemisrumbaa kestänyt jo vuodesta 2013 asti esikoisen syntymisen jälkeen. Omalla kohdallani raskaus on se, joka on molemmilla kerroilla laukaissut vuorellisen sairauksia. Siksi tuo tekijä olisi tärkeää saada selville, uskallanko raskautua enää koskaan. Vaikka suunnitelmissa se ei olekaan, elleivät kivut väisty jossain vaiheessa.

Näinä vaikeina hetkinä korostuu ystävien merkitys. Kiitos tuhannesti kaikille, jotka ovat sanoneet kannustavan kauniita sanoja niin kasvokkain kuin ruudulla. En voi sanoin kuvailla, kuinka kiitollinen olen teistä jokaisesta, ja kaikista, jotka elävät kanssani elämääni, myös teistä ihanista lukijoista.

Luovuttaa en aio. Haluan yhä joskus valmistua ja päästä työelämään ja toteuttaa unelmiani. Vaikka tieni sinne on varmasti kivikkoinen ja paljon hitaampi kuin muiden.

Huomenna suuntaan lasten kanssa vajaa viikoksi maaseudun rauhaan isovanhemmille. Suunnitelmissa on hautautua tenttikirjojen pariin ja ulkoilla paljon, nauttia metsien ja peltojen kaikkeudesta.

Odotan jo kovasti, että vanhempani palaavat loppukeväästä toiselta mantereelta. He ovat asuneet siellä jo puoli vuotta.
Toivoni on kovasti siinä, että kivutkin lievittyisivät, kun saisin enemmän apua lastenhoidossa: stressi vähenisi ja saisin enemmän levättyä.

Ja häät. Se tuo valtavasti toivoa ja onnea, kun tiedän, että saan sanoa tahdon rakastamalleni miehelle kaikkien läheisten läsnäollessa loppukesän pimeyden tuoksussa.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Hääpukua metsästämässä



Ensimmäinen asia hääpukua miettiessäni oli budjetti. Olisi ihana kierrellä morsiuspukuliikkeitä kaason kanssa ja ostaa sieltä puku, mutta puku tulisi maksamaan 1000€ vähintään.
Selasin paljon käytettyjä pukuja Facebook-kirpputoreilta, mutta monet olivat väärän kokoisia ja ei-pestyjä. Pelkkään pesuun ja pienennykseen olisi uponnut jo saman verran rahaa kuin netistä tilattuun uuteen, ja lisäksi paljon aikaa ja vaivaa.

Joten päädyin selailemaan hääpukusivustoja, niitä kuuluisia "Kiina-halpisversioita". Monilla sivustoilla on kuitenkin kuvia puvuista asiakkaiden päällä ja heidän kommenttejaan ostamistaan puvuista. Ainakin tähän mennessä puvut ovat olleet juuri sellaisia kuin mallin päällä.


Päädyin ensiksi tämäntyyppiseen lumivalkoiseen pukuun, koska se on juhlava ja hihaton. Hihattomuudessa on silti riski, että pukua voi joutua kiskomaan ylös vähän väliä. Ja vaikka prinsessamaiset, muhkeat puvut ovat kauniita, en kuitenkaan ole tyyliltäni kovin prinsessamainen.


Seuraavaksi rakastuin merenneitopukuihin. Katsoessani itseäni peilistä tajusin, että merenneitomalli sopisi ehkä fitness-kunnossa olevalle ja pitkälle naiselle, muttei minulle, lyhyelle ja epäfitness-vartaloiselle. Ajatus muutenkin kokovartalomyötäisestä puvusta sukulaisten edessä ei nappaa. Jos menisimme naimisiin ulkomailla merenrannalla kahdestaan, puku olisi täydellinen.



Tuli harkittua myös muita värejä. Turkoosia ja beigeä lähinnä. Mutta valkoinen on niin puhdas ja klassinen hääpuvun väri, etten halunnut antaa muille väreille sijaa, vaikka puvut upeita ovatkin.



Tämäntyyppisestä puvusta haaveilin myös, jossa hihat laskeutuvat kauniisti käsivarsille, mutta tulin kuitenkin tulokseen, että se olisi liian paljastava minulle.


Lopulta löysin sen oikean. Norsunluunvalkoisen, herkän ja kauniin. Juuri herkkyys oli se kriteeri, jolla valitsin puvun. Haluan puvun kuvastavan persoonallisuuttani, kuitenkin niin, että se korostaa myös naisellisuuttani.
En aio kuitenkaan paljastaa pukua täällä, koska blogi on mieheni tiedossa, ja haluan hänen näkevän minut "ensimmäistä kertaa" vasta hääpäivänä.

Aion tilata puvun keväällä hyvissä ajoin. Luulen, että joudun käymään ompelijalla, jos puku onkin liian iso tai ei istu jostain kohti.
Tavoitteena olisi karistaa vielä viisi kiloa elokuuhun mennessä, niin olisin tyytyväinen. En ole millään häädieetillä, vaan pyrin syömään terveellisesti ja liikkumaan säännöllisesti. Pysyvästä elämäntapamuutoksesta on kyse. Jossain vaiheessa aion alkaa gluteenittomalle ja maidottomalle dieetille ja katsoa, miten kivut siihen reagoivat.

Unelmien puku on siis löytynyt.


lauantai 18. helmikuuta 2017

Kuin etsisi helmeä jokisimpukoista



Ollut taas astetta raskaampaa. Kivut ovat yltyneet sekä kasvoissa että kropassa maanantaisen hammaslääkärikäynnin jälkeen, kun porattiin oikealta puolelta.
Samat vanhat oireet pysyvät myös mukana. Välillä on mielessä käynyt lääkäriin raahautuminen, mutta jaksaako sitä taas uutta tutkimusrumbaa? Olen niin väsynyt avaamaan tarinaani yhä uudestaan, kuin etsisi helmeä jokisimpukoista ja vääntäisi kuoret auki kerta toisensa jälkeen. Jos vuoden tutkimusten jälkeen kolmoishermokivulleni ei saatu diagnoosia neurologisella, en usko, että kropankaan kivuille saadaan. On ihan normaalia, että välillä näkökenttää varjostaa hento harso, silmä nykii puoletta vuotta, ruokaa on välillä hankala saada nieltyä, kipukohdat kropassa punoittavat, kädet ja jalat kutisevat ja kihelmöivät.

Välillä uuvuttaa, kuinka paljon joudun tehdä töitä sen eteen, että pysyn tässä kunnossa terveyden suhteen. Ruokavalio, aerobinen liikunta, fysioterapiaharjoitteet, pitkät unet, lääkkeet, päihteettömyys (ei ongelma, mutta olisi kiva ottaa yksi lasi joskus tai edes omissa häissä alkumalja). Kuitenkin olen kiitollinen Jumalalle siitä, että tilanteeni on näinkin hyvä. Olen kotona, en sairaalassa. Ja elän.

Häiden järjestely on tällä hetkellä ajatuksen tasolla. Kohta pitäisi ainakin alkaa tilata kutsuja ja koristeita.
Keskityn ensin läpäisemään tentit (välillä sitä tulee mietittyä polttavissa kivuissa, mikä järki tässä on). Mutta ainakin yritän kiihkeästi pysyä tässä elämässä kiinni, saada koulutuksen jossain hamassa tulevaisuudessa, jotta voisin tarjota hyvän tulevaisuuden lapsilleni. Välillä kaikki on pirstaloitumassa, mutta sitten saan jostain toivon koukusta kiinni ja riipun siinä kuin hopeakimalteinen kala, mutta edes roikun.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Suuria uutisia




Palasin yliopistolle parina päivänä viikossa. Välillä opiskelu tuntuu hienolta, välillä taas mietin, kuinka voisin olla jossain muualla kuin puuduttamassa itseäni akateemisilla kirjoilla. Kuopus jää itkemään aina perääni kotiin isin kanssa melkein koko ajaksi, kun olen poissa. Lähteminen tuntuu pahalta, vaikken ole kuin neljä tuntia poissa. Mutta silti.

Yhtenä päivänä välähti mieleeni ala, jota voisin opiskella. Katsoin pääsykoevaatimukset, ja siihen tarvisi opetella kokonaan uusi asia. Treenaamiseen menisi ainakin pari vuotta. Kiinnostus vähän lopahti, mutta mietin silti asiaa päivittäin, mitä jos.
En vain meinaa uskaltaa lopettaa yliopistoa. Tuntuu, että putoan lopullisesti kaikesta, ja päädyn lähikaupan kassalle. Vaikka mielekäs työ sekin on, pidän kovasti asiakaspalvelusta, mutta kapasiteettia olisi muuallekin.

Olin ylistämässä (siis soittamassa) seurakunnassa jokin aika sitten. Yksi nainen tuli rukoilemaan eteen. Yhtäkkiä hän kääntyi taaksepäin katsoen minuun ja sanoi:
"Sinä tulet parantumaan kokonaan sairaudestasi. Jumala puhui minulle juuri. Kuolemanpelkosi on murrettu."
En tuntenut naista eikä hän minua. Liikutuin vähän lavalla, että joku puhui niin spontaanin syvästi minulle. Tapasin naisen kokouksen jälkeen ja hän kehotti minua vain uskomaan, että olen parantunut. Vaikka olisi oireita.

Muutama päivä tapahtuneen jälkeen aloin laskea lääkeannosta. Kivut vain yltyivät parissa päivässä, joten palasin tuttuun ja turvalliseen annokseen. Kivut tuntuvat nykyään koko kropassa, silmissäkin.


Sitten pääsenkin kertomaan elämäni yhden suurimmista uutisista.
Mieheni sydän on auennut avioliitolle, monen vuoden rukoilun jälkeen. Ja mieheni on asiasta hyvin onnellinen, luonnollisesti myös minä.

Kirkko ja hääpaikka on jo varattu, samoin valokuvaaja ja kampaaja, onneksi sain ammattilaiset, hyvät ystävät näihin tehtäviin.
Kirkko on Suomen suosituimpia, ja olin varma, että sinne olisi monen vuoden jonot. Pikaisen rukoilun jälkeen soitin kirkkoon, ja sain tietää, että tälle kesälle oli vielä vapaita vihkimisaikoja, mikä oli virkailijan mukaan poikkeuksellista.

Hääpaikka oli työn takana, koska pääkaupunkiseudun suosituimmat hääpaikat ovat varattu jo sitä seuraavallekin kesälle. Ja kaikki on älyttömän kallista, tilavuokrat pilvissä.

Kävimme katsomassa pari seurantaloa ja yhden museon, mutta ne eivät olleet mitään mahtavia elämyksiä. Ensimmäisen omistaja asui yläkerrassa ja paikka oli muutenkin vähän sotkuinen. Toinen paikka oli muuten hieno, mutta vähän kummituskartanomainen ja ikkunat rumat. Nämä kaksi seurantaloa sijaitsivat muutenkin metsän keskellä, joten olisi pitänyt ottaa vieraille bussikuljetus. Museossa ei taas ollut minkäänlaista hohtoa ja se oli keskellä vilkasta tieliikennettä.

Mutta löysimme ihanan hääpaikan puolen tunnin matkan päästä kirkolta, vanhan tehdashallin, ja vielä edullisen. Se ei tuota mitään wau-elämystä vaan pikemminkin neutraalin vaikutelman. Pienellä koristelulla siitä saa kuitenkin kauniin. Ja vanhoissa rakennuksissa on aina nostalgiaa.

Olen niin innoissani häiden järjestämisestä.
Meille ei tule mitkään suuren budjetin häät, mutta haluan kuitenkin yrittää tehdä hääjuhlastamme meidän näköisen. Meidän häissä tulee olemaan hyvää ruokaa, kohtuudella alkoholia, musiikkia ja hengellisyyttä. Koska kuulumme mieheni kanssa eri kirkkokuntiin, ovat molemmat suuntaukset häissämme esillä. Uskon että ne tuovat yhdessä juhlaamme pyhyyttä, koskettavuutta ja iloa.

Sen vuoksi siis pientä hiljaiseloa on ollut, kun olen ollut hääsuunnittelujen ja tenttikirjojen parissa. Yllättävän paljon voi yhteen päivään mennä aikaa ja suunnittelua, puheluita ja sähköposteja.

Kiinnostaisiko teitä lukea enemmänkin hääjutuista?