maanantai 31. joulukuuta 2012

2012

mitä jäi sydämeeni
♥ yövalaistulla times squarella harhailu rakkaani kanssa päämääränämme kakkupuoti
 vapaus suonissani ylioppilaslakin ja kuplivan jälkeen

♥ näköala italialaisesta vuoristokylästä, jossa aurinko paahtoi kohtisuoraan 
 öisen elämän näkeminen kolmivuorotyössä
 ensimmäinen joulu ilman kohisevaa merta mielessäni

upeaa uutta vuotta teille rakkaat 

torstai 27. joulukuuta 2012

päiväni kuvina (jouluaatto)

herään klo 11.50
aamupala: omenakanelimuromysliä ja mustaherukkateetä
meikki: meikkivoide, puuteri, silmänympärysvoide, musta kajaali sekä kimallekajaali, kimalteinen silmänrajaustussi, luomiväri, kimalleripsiväri, kulmakynä
mansikkateetä
joulutähti ja yön aikana satanut puolen metrin lumihanki
kävelen rakkaani luokse jouluaterialle
illalla tulemme meille toiselle jouluaterialle ja jakamaan lahjoja
pakettimeri
tunnelmavalaistus huoneessani

nopeasti syödyt suklaat 
osa lahjoista: erilaisia teelajeja, kynttilä, ihonhoitotuotteita, vuosikalenteri
nokia lumia 800 (rakkaalta)
canon EOS 600D (samalla kameralla ovat tämän postauksen muokkaamattomat kuvat)
unelmamaiharit
valoparatiisi ja aamuviiteen valvominen
(maailman ihanimman ihmisen viereen nukahtaminen)

tiistai 18. joulukuuta 2012

08.12.2012
istun lähes tuntemattomien ihmisten keskellä ja siemailen välimerensinistä sävyistä boolia. ystäväni on upea valkolakissaan ja lainehtivissa kiharoissaan. syömme cocktailpizzoja ja puhumme kuulumisistamme. 
toisessa tilanteessa lähtisin mukaan jatkoille, mutten enää. kävelen kohti bussipysäkkiä nyöritetyissä korkokengissäni. kadut ovat kuohkean lumikerman peitossa.

kotona ahdistus alkaa liikkua jokaisen hengenvetoni mukana. silmähermoihini koskee, oksettaa. olen taas kasvokkain ja yksin totuuden kanssa.
kännykän näytössä vilkkuu rakkaani nimi. 

hetken kuluttua juoksen talviyön kylmyyteen häntä vastaan. ei tarvita sanoja - vain niin tiukat rutistukset, että valtimot lepattavat kiinni toisissaan. suudelma on kova ja kaipuun täyteinen, niin kuin joskus ennen.
"mulla on ikävä meitä", sanon hänen lämpimän takkinsa suojassa.

yön tyyneydessä makaamme hänen sängyllään. meillä on jotain, mitä ei voi ymmärtää; emme kai käsitä itse täysin vieläkään. hän silittää vatsaani ja painaa huulensa iholleni.
"mä rakastan sua ja meidän pientä."

12. raskausviikko.

perjantai 14. joulukuuta 2012


Maisemani
(yo-preliminääriaine, talvi 2012)

Katson itseäni jäätyneen lammen kuultavasta pinnasta. Ympärilläni seisoo liikkumattomia havupuita, joiden neulaset ovat varisseet maahan pehmeäksi matoksi. Täällä vallitsee ikuinen pakkanen, taivas on mustelmansininen, kuukin lienee piiloutunut taakse pilviverhojen. 
Maisemani on kaukana todellisuudesta. Tänne voi eksyä vain kuuntelemalla lammen kutsuvia kuiskauksia, jotka vaativat mahdotonta - astumaan jäälle uudelleen, katoamaan veden syvänteisiin. Niin, että nälkä repii kurkunpäätä.

Minun maisemani on syömishäiriö, valoton metsä. Eksyin tänne yli kolme vuotta sitten, lumouduin 
maiseman kauneuden illuusiosta. Öiset karkaamiset pururadalle ja kurniva vatsa veivät minut toiseen maailmaan. Samalla, kun ihoni muuttui verisuonten tarhaksi ja kalpeni helmenvalkeaksi, minusta tuli kylmä ja tunteeton. Ei iloa, ei surua, vain tasapaksua ahdistusta: lasiaisteni pinnalla sakeaa sumua.

Elämän tuntuessa pelkältä vaatimusten ja paineiden verkolta löysin maisemasta turvapaikkani. Lammen peilijäästä katsottuna 
kaikki näytti hetken valoisammalta, vaikka taivas yläpuolellani tummeni koko ajan. 
Yhtäkkiä minusta oli jäljellä vain kuori. Tiesin maisemani olevan kuoleman portti, mutta olin liian uupunut nähdäkseni metsän ulkopuolelle.

Sitten tuli joku, joka yritti herättää minut todellisuuteen ja repiä harhaista todellisuutta päästäni. Sain uhkauksia sairaalan kaikuvista käytävistä, jos en alkaisi syömään. Katkerana aloin syömään; söin niin, että sattui. Niin minusta tuli sellainen, mikä olen nyt: normaalipainoinen. 

Mutta kukaan ei huomaa, kuinka olen yhä maisemani vanki, sillä en ole enää hauras lintunen. Vaikka olen kauan sitten ylittänyt normaalipainon rajan, milloinkaan en ole oppinut syömään oikein. Lasken numeroita ja tunteja, kunnes päässäni humisee ja verkkokalvoillani vilisee pisteitä. On vain pakko antautua elimistön hätähuudolle ja lopulta syödä niin, että mahalaukun kalvot halkeilevat.


Ahdistus vetää minut lohduttomaan syleilyynsä, ja näen jälleen edessäni pakkashuurteisen maiseman. Luulen sokeutuvani kyynelvirroistani, kuuroutuvani lammen huudoksi muuttuneista käskyistä. Ne sanovat, että olen epäonnistunut, koska olen taas sortunut ahmimaan. Kaikki tuntuu niin todelliselta, sillä sairaus on juurtunut syvälle kiinni minuun.

Jos yritän puhua itseni tyhjäksi syömishäiriöstäni, saan vain hämmentyneitä, epäuskoisia katseita. He eivät voi käsittää, miltä tuntuu, kun on sairas mieli terveessä kehossa. Siksi pysyn mieluummin vaiti ja olen yksin salaisessa maailmassani, annan puiden varjojen vetää minut alleen, kavalaan turvaansa.

Tämä ei ole sellainen maisema, kuin tahtoisin sen olevan. Siellä kukkisivat metsätähtikedot ja taivaalla riippuisivat helisevät tähtinauhat. Siellä olisi helppo hengittää eikä tarvitsisi pelätä elämää; olisi vapaa häiriön kahleista. Siellä ei olisi palelevia sormia eikä unettomia öitä. Vain kyhmyjoutsenen hiljaista laulua ja rauha sydämessä.

Tuijotan itseäni jälleen lammen pinnasta. Peilikirkas pinta näyttää ääriviivani terävinä ja todenmukaisina. Tämä on totta: en ole enää pieni. Lampi pyytää minua sukeltamaan pimeyteensä vielä kerran, jotta voisin tuntea pohjakosketuksen ja rakkolevän hyiset suomut ihollani: laihtumaan taas. Mutta jatkan taisteluani, vaikka olenkin loputtoman väsynyt syyllistäviin ääniin päässäni. Sillä en voi jatkuvasti paeta tulevaisuuden pelkoa veden alle.

Näen kylmyyden ravisuttaman metsätähden yksinäisen kuusen juurella. Hetkeksi se tuo valon loisteen maisemaani. 

En voi luvata mitään enkä ehkä koskaan parannu tästä, mutta lupaan kuitenkin yrittää avata silmäni elämälle. Minä olen nyt tässä. Hengitän ja tunnen - vaikka se sattuu.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

koivut olivat pukeutuneet seittimäiseen huurteeseen matkalla lääkäriin, kahdeksantoista astetta pakkasta. maistoin vielä hunajaisen aamuteen maun huulillani.

sama tuttu kaavake, samat kysymykset. sormet naputtelivat pitkää lähetettä.
"sinun kohdallasi masennuslääkitys on oikeastaan pakollista."
sanoin, etten halua synteettisiä nappeja sekoittamaan mieltäni lisää.
"laitetaan nyt kuitenkin sinut sydänfilmiin ja verikokeisiin sitä lääkitystä varten."

pois kävellessäni kylmyys jäädytti liimaista surua ripsieni alle - näytti siltä kuin lumihiutaleet olisivat kuolleet ilmaan matkalla maahan.

torstai 29. marraskuuta 2012

rannenikamiin pureva viima on saapunut kaupunkiin. kivitalokortteleissa harhailun, monen tunnin soittamisen ja savulohipatongin jälkeen on lohduttavaa kääriytyä ruutupaitoihin ja juoda vihreää, inkiväärillä aromatisoitua teetä.

enää kaksi viikkoa yliopistoa, sitten lopetan. minulle riittivät puuduttavat luennot ja erinomaiset arvosanat. on aika palata takaisin siihen, mitä olen tehnyt jo 13 vuotta - musiikki. säveliin kiinni kasvaminen on todellinen rakkaus, joka ei sammu koskaan.

viikon päästä aika lääkärille syömishäiriöpoliklinikan lähetteen vuoksi.


lauantai 24. marraskuuta 2012

tämä päivä on sytyttänyt pienen elämän kutsun sydämeeni. 
12 tuntia rauhallista unta
kaurapuuroa, mansikkabanaanijogurttia ja mandariineja
soittamisesta lohkeilleet sormet
kynttilöiden kaivaminen laatikosta - tähtimäiset liekit valaisivat koko huoneen
♥ huoneen siivous ja pyykkien raikas tuoksu
♥ lohikeittoa
♥ tenttimonisteiden selaamista
♥ monta kupillista vihreää teetä

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

sydämeni ei ole ollut entisensä. se on lyönyt epätahtiin ja jättänyt veren pumppauksia väliin.
tänään olen oksentanut ja melkein pyörtynyt havumetsään. itkenyt niin, että iirikset näyttävät kirkkailta safiirijalokiviltä.

vaikka miten yritän järjestää elämästäni paremman, en voi paeta tosiasioita - jatkuvaa fyysistä pahaa oloa ja sydämen kuolemansinfoniaa.

maanantai 12. marraskuuta 2012

itkin jo bussissa matkalla koulusta kotiin, kun päästiin moottoritielle kohti pohjoista kauemmas merestä ja jouluvaloista. kotona vavahdin keittiön lattialle korvissa painemainen humina: verensokerin lasku. söin lämmintä ruokaa, mutta suru kohisi silmistäni. seuraavana olinkin vessassa, ja osa tulvi ulos mahalaukustani.

sydän tyhjänä elämästä. milloin tämä loppuu.


perjantai 9. marraskuuta 2012

tänään oli ensimmäinen aamu, kun en noussutkaan ylös. heikottaa niin, että vesilasinkin hakeminen tuntuu raskaalta. ei tämä ole mitään pohjoisenmustaa ahdinkoa vaan todellista fyysistä kipua. vaikka nyt kyynelvirta puhkesikin taas.

ps. kiitos sanoistanne ja tuestanne. 

tiistai 6. marraskuuta 2012

kolme tuntia viime yönä unta, sillä kuume lämmitti solujani. aamulla satoi räntää kuin revittyinä hattaroina. en jaksannut meikata, vaikka rakastan puuterin mattamaista rakennetta ja terävien rajausten piirtämistä peilipöydän ääressä.
kävin syömässä yliopistolla. perunamuusi ja lihapullat nousivat paloina kurkkuuni. syöminen oli vaikeaa, mutta oli pakko, koska vatsa huusi.

itken varmasti viimeiset vedet elimistöstäni, jos torstaina lääkärit antavat vastuun asiasta minulle. ja niin on kai annettu tapahtuvan. sen jälkeen minun on kuolletettava itsestäni kaikki tunteet päiväksi - ja osan tunteistani loppuelämäksi.

lauantai 3. marraskuuta 2012

tänään pyörrytti. sydämen sykkeeni on levossa 110 (normaalisti 60). mietin, kuinka kauan pystyn enää käymään koulussa ja mitä tulee tapahtumaan muutamien viikkojen aikana.

tunnen riipivää kateutta kaikkia ihmisiä kohtaan kaduilla. kaikkia, jotka hymyilevät ja jotka suunnittelevat, että viikonlopulla juhlitaan, huomenna mennään kiinalaiseen ravintolaan. olisinpa osannut arvostaa silloin enemmän elämää.

katsoessani tänään ulos näin koivuissa riippuvat kastehelmikorut ja kuusten läpi sinkoutuvat auringon raidat - hetkellisen palan kauneutta. tänään on ensimmäinen kyyneleetön päivä.

rakkaus on kaikista suurin. se ei kuole koskaan. 





perjantai 2. marraskuuta 2012

en ole vieläkään syönyt kunnolla tapahtuneen jälkeen enkä nukkunut kuin muutamia tunteja. silloin harvoin, kun uskallan katsoa peiliin, näen vain kuolleet kasvot ja kuvottavan ruumiini. päivä päivältä valo katoaa, ja oloni käy ahdistuneemmaksi, kun alan käsittää kaiken - elämä on minusta poissa.

revin kaikki julisteeni ja tauluni pois seinältä, koska en halunnut minkään muistuttavan minua elämästä: suurkaupungeista, ruusuista, joutsenista. tapaan lääkärit viikon päästä, psykiatrisen sairaanhoitajan vasta puolentoista viikon päästä (kiitos suomen terveydenhuolto). en usko selviäväni siihen asti. en jaksa käydä läpi tätä prosessia, joka on vasta alussa.

keskiviikko: 600 kaloria
torstai: 584 kaloria

minä en välitä, jos kuolen tähän. koska miksi eläisin, jos en tunne mitään iloa, näe elämässäni enää mitään säilyttämisen arvoista.

Jumala on kuollut.

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

eilen, tiistaina klo 12 aikaan tapahtui jotain, joka särki pienen sydämeni sirpaleiksi. sillä hetkellä tuntui, kuin osa minusta olisi kuollut siihen paikkaan, hetkeen. menin luennolle enkä muista siitä mitään.

ymmärsin, kuinka hyvin elämäni oikeasti oli ollut tähän mennessä. vielä puoli vuotta sitten seisoin juhlasalissa ystävieni kanssa valkolakit päässä, sain sata tuoksuvaa ruusua, humalluin kevyesti kuohuviinistä. kesällä tuli tieto yliopistopaikasta, rakkaani kanssa kaikki meni kuin sadussa ja sain uusia ystäviä.

tänä aamuna satoi hattaraista lunta: lunta, jota olen aina rakastanut. se ei tuntunut enää kauniilta. kaikki muistutti tapahtuneesta; henkinen ja fyysinen kipu, molemmat yhtä vahvoja. jo yhdeksän aikaan psykiatrian poliklinikalta soitettiin. lempeä-äänisen naisen puhuessa purskahdin itkuun. vaikka minulla on kaikki tuki ympärilläni, olen silti aivan yksin tuskani kanssa. siltä minusta tuntuu. olen kokenut paljon, mutta en koskaan tällaista. luovutin jo syömisen suhteen - siitä, kun ei ole tullut muutamaan viikkoon muutenkaan mitään.

pakotin itseni tänään kouluun nukuttuani muutaman tunnin. en muista päivästä kuin palasia. itkin joka välissä, kun vain pääsin vessaan. en päässyt bussipysäkiltä eteenpäin, koska jäin itkemään pimeään metsään.

en voi kertoa - ainakaan vielä - mitä tapahtui. mutta kiitos, että olette täällä.

tiistai 30. lokakuuta 2012

maanantai 22. lokakuuta 2012

kastanpuissa liehui rahisevia helium-ilmapalloja ja ihmiset kirkuivat kuin linnut. palasin asemalle odottamaan bussia, joka veisi pois hälystä, moottoritien hyrinään.

kun näin hänen seisovan siinä, yhtenä sadoista tuhansista muista, en epäröinyt rohkeuttani. hänen iiriksensä olivat granaatinruskeat ja lasihelmiset - sokaisevat. piilotin ujouteni pihlajanpunaisten hiusteni taakse ja kysyin yhtä savuketta.

siitä on noin puolitoista vuotta, kun löysin oman enkelini. päivämäärä 01.05, kellonaika klo 01.05.

lauantai 20. lokakuuta 2012

neljä päivää sängyssä kuumeen hehkuisena.
joulumausteiden tuoksuista teetä, haaveita turkoosinsinisistä, liukuvärjätyistä hiuksista ja psykedeelinsävyisen piirrustuksen luonnostelua. en ole tuntenut nälkää kunnolla kuuteen päivään, ja se on tavallaan kaihoisaa.

mitä teille kuuluu? 

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

olin pienenä erilainen. hyllyni oli täynnä perhoskirjoja, joiden lajinimet muistin ulkoa, latinaksikin. kuljeskelin horsma-aukioilla etsien perhosia, kunnes valoa ei enää ollut. haaveissani minusta tuli isona perhostutkija, joka eli vain siivekkäille.
minuun liitettiin sanat elämäniloinen, tarkkaileva, herkkä, normaali lapsi. keräsin kaikki mummin kissanpennut syliini ja ne pysyivät siinä kehräten; eivät karanneet piiloihinsa. mummi opetti minut laittamaan vispikermaa ruispuuroon, enkä voinut ikinä kuvitella eksyväni syömishäiriön utupuutarhaan.

ja sitten tuli katoamispiste.

torstai 27. syyskuuta 2012

toisinaan on raadollista tuntea olevansa onnellinen ja levollinen, kun tietää, että yksin jäädessään ne palaavat takaisin - äänet.
ne nousevat haamumaisina hahmoina huntumaisesta havukosta auringon vetäydyttyä kaupungisiluetin taakse. ne tunkeutuvat seinälistojen raoista sisään ja muodostavat piirin ympärilleni. ne puhuvat; puhuvat minulle.

tapa itsesi. hukuttaudu. 

painan käteni korviani vasten, jotten kuulisi ääniä. mutta ne puhaltavatkin minuun ahdistuksen, joka turvottaa kyynelkäytäväni ja valuttaa kaikki nesteeni ulos jättäen jäljelle otsalohkoja puhkovan säryn.

etkö sä ymmärrä, että sun olisi parempi olla kuollut? ei tarvitsisi enää koskaan tuntea mitään pahaa.

tiedän, että äänet loppuisivat, jos vain tottelisin niiden maanittelevia käskyjä. mutta en tottele, ja siksi minulla on silmieni loppumattomat virtaukset, joita kukaan ei käsitä, joita kukaan harvoin näkee.

todellisuudessa ei ole olemassa ääniä, joita voisi oikeasti kuulla hämäränpunaisina iltoina - on vain minun vahvat ajatukseni. ajatukset menneisyydestä, josta en omista muistikuvia. ja vaikka omistaisin, niitä ei olisi. mutta juuri ne ajatukset yrittävät tehdä minusta sysijokisimpukoiden kuningattaren.

perjantai 21. syyskuuta 2012

silmäni aukenevat hataraisen unijakson jälkeen. aamuiset kastepisarat kelluvat vielä karviaismarjapensaan lehdillä. nousen ylös, keitän kaksi kuppia kahvia ja kupin teetä, syön banaanin lohkoina, mikrossa lämmitettynä. sidon hiukseni kiinni ja lähden juoksemaan metsäpolulle, jossa paarmaparvi iskee saman tien kimppuuni.

illalla juoksen toisen kerran. juon kaksi litraa teetä, vaikka tunnen sydämen sahaavan sykkeen. ruokailuni ovat ahdistuksen täyteisiä, mutta syön kuitenkin jotain, jotta tajunta ei hämärtyisi.

alan selata vanhoja, taikinatahraisia reseptikirjoja. kalorilaskelmat salamoivat päässäni, varoittavat tulevasta vaarasta: silti voisin repiä jokaisen muffinssin ja pikkuleivän kuvan kirjasta ja syödä, syödä, syödä. päätän leipoa mokkapaloja, lapsuuden herkkuani.

24 tasaruutuista, nonparellein väritettyä mokkapalaa odottaa pellillä. tarjoan leivoksia mummille ja papalleni - nautin siitä, kun muut syövät. muutaman palan laitan pussiin tädilleni jääkaappiin odottamaan. menen tekemään lihassarjoja huoneeseeni.

laskettuani päivän liikunnat, syömiset, miinustettuani kulutuksen, annan itselleni luvan. hiivin keittiöön, nostan rahisevaa leivinpaperia, otan yhden palan ja laitan sen marmoripintaiselle lautaselle.
ensimmäiset suupalat saavat suuni kosteaksi; jähmettynyt suklaaseos hyväilee kitalakeani. selailen samalla Oliviaa, jossa huomioni kiinnittyy Fazerin uutuusmainokseen ja ruokaohjeisiin. otan uuden palan, jonka syön hieman nopeammin. lopulta revin suklaaruutuja ja murulastuja irti leivinpaperista, työnnän kaksin käsin suoraan suuhuni enkä pysty lopettaa. koko ajan kuuntelen, etteivät isovanhempani herää; ettei kukaan tiedä, mitä olen tekemässä. yksinäisyyden kyyneleet lämmittävät poskiteriäni. lopulta on niin paha olo, että pelkään oksentavani. silti en ole edes täynnä, vaikka söin yhdeksän palaa.

työnnän vessassa hammasharjan kurkkuuni ja olen tukehtua, mutten kykene oksentamaan. menen makaamaan huoneeseeni, mutta olen kuolla ajatuksesta imeytyvistä kaloreista. ei voi vain maata. ei voi vain olla. ei voi.
kohta olen jo ulkona maantiellä ja juoksen, juoksen kovaa hiertynein jaloin. juoksen pakoon, jotain mitä ei pysty päästä pakoon. mahalaukku painaa ihoani vasten, ja sattuu niin, että joudun pysähtymään. hyttyset imevät ja kurjet huutaavat pellolla. tuoksuu tuore rypsi. 

kävelen jyrkän mutkan kohdalle. katson oikealle ja vasemmalle, en näe autojen valoja. jään makaamaan kylmälle tielle, joka on kovempi kuin olisin kuvitellut. suljen silmäni.
tappakaa minut.

(17.07.2009)

perjantai 14. syyskuuta 2012

painan kasvoni öisin tyynyliinaan ja annan kyyneleiden räjähtää valon nopeudella silmäkulmistani. jalka- ja kämmenpohjia on kutittanut koko kesän, mutta kahden viimeisen viikon aikana kutina on pahentunut. viime yönä heräsin neljä kertaa unesta kutinan käydessä sietämättömäksi. voisin tälläkin hetkellä viiltää ihouurteeni auki ja kaivaa sen ankeriaan pois minusta, joka luikertelee ihoni alla. kortisonivoide lievittää tuskaa, muttei poista oiretta. en pysty keskittymään kunnolla luennoilla, en kykene soittamaan kauaa. sain ajan terveydenhoitajalle ensi maanantaille, mutta lääkärille ei ole vielä pääsyä, sillä oireeni tuskin on tarpeeksi vakava.

haluaisin kirjoittaa pidempää ja kauniimpaa tekstiä, mutta jokaisen sanan jälkeen revin kämmenpohjia auki enkä pysty nyt parempaan.

ps. haluaisin myös saada kritiikkiä teksteistäni teiltä. missä voisin parantaa? kertokaa. 

lauantai 1. syyskuuta 2012

Kysymyksiä & vastauksia

Nyt

Mitä kuuluu?

- väsyttää, koska koulu on alkanut. olen kulkenut koko kesän aika lailla voimieni äärirajoilla, ja nyt kaikki voimat ovat kateissa, kun niitä pitäisi olla eniten. mutta ajatus huomisesta saa hymyni huulille, kun näen rakkauteni. jotenkin on tosi rauhallinen olla tällä hetkellä.


Mitä haistat nyt?


- vaniljateen.


Mikä on mukavinta syksyssä?


- Ruusunmarjan väriset lehdet, uusien teelajien kokeileminen, juokseminen kirpeässä illassa, hämmentävän väriset taivaat iltaisin. 

Tulevaisuus 



Mitkä ovat fiilikset, kun syksy tulee? :)

- aika jännittyneet. elämässäni on alkanut uusi vaihe: yliopisto. tavallaan haikeaa, kun kaikki on mennyt uusiksi, ja vanhat lukioaikaiset ystäväni ovat muuttaneet toisiin kaupunkeihin ja maihin. mutta on mukavaa saada uusia kavereita.

samalla pelkään, miten syömiset alkavat sujua uudessa ympäristössä. syksy on ollut aina se vuodenaika, kun pimeys tarttuu mieleeni ja heijastuu syömisiin.

Mitä odotat tulevaisuudelta?

- parantumista sekä syömishäiriöstä että ahdistuksesta. sitä, että voin laittaa rasvaa leivän päälle ja syödä suklaata ilman, että itken tuntikausia. 

mutta yhtä paljon odotan omaan kämppään muuttoa rakkaan kanssa. haluan myös löytää oman paikkani tässä maailmassa ja kirjoittaa kirjoja, jotka puhuttelevat ihmisiä. 


Missä näet itsesi 4 vuoden kuluttua?

- ainakin naimisissa. luultavasti olen vielä opiskelemassa. kirjoitan ja sävellän.


Syvällistä 

Kuinka osaat kertoa tarinoita näin hienolla tavalla?


- osaisinpa. 

tarkkailen ympäristöni yksityiskohtia ja käytän hyödykseni omia tunteitani ja kokemuksiani. luen kirjoja sen verran kuin ehdin. mitä tahansa kirjoitankin, pyrin säilyttämään siinä piilevän kauneuden. ihana äidinkielenopettajani sanoi kerran, että minulla on kyky päästä ihmisen sisäiseen maailmaan ja tuoda elämän kauneus teksteihin. 

Uskotko Jumalaan?


- uskon. voit lukea lisää uskostani täältä. 



Mitkä asiat elämässäsi tekevät sinut iloiseksi? 

- musiikki ja kirjoittaminen. piirtäminen ja kuvanmuokkaus. illat, kun saan olla rakkaani sylissä - turvattomuus häviää ympäriltäni. te lukijat ja kommenttinne teette minut onnelliseksi. se, että teitä on jo tämän verran, antaa minulle valtavan paljon toivoa. toivoa ja uskoa siihen, että joku teistäkin voisi ehkä lukea tekstejäni, jos ne päätyvät julkaistaviksi joskus.


Mitkä taas surulliseksi? 

- kyky tuntea niin vahvasti sekä omia että läheisteni asioita, mikä tekee minusta ajoittain ahdistuneen ja voimattoman tekemään mitään. läheisteni murheet ja ongelmat koskettavat minua yhtä paljon kuin omani.


Ihaninta elämässä?

- rakastaa ja tulla rakastetuksi. elämän upeimpia asioita.


Rakkaus

Seurusteletko?

- kyllä. ollaan oltu reilu vuosi yhdessä. 

Milloin sait ensisuudelmasi?

- taisi olla joskus 11-vuotiaana tytön kanssa. se oli vain sellainen tiedonhaluinen kokeilu. pojan kanssa 13-vuotiaana talon rappusilla. aika kamala kokemus.  

Tyyli/musamaku ym.

Kerro jotain tyylistäsi/pukeutumistasi/ulkonäkörituaaleistasi?

- ostan lähes kaikki vaatteeni ulkomailta, koska en halua törmätä samanlaisiin Suomessa. pidän tummista väreistä. suosin ruutupaitoja, revittyjä farkkuja, röyhelöhameita, tennareita, pitsipaitoja; kaikkea, missä on vähän jotain uskottavuutta. 

aamu alkaa sillä, että laitan päälle sitä, millainen on mielialani (huonoina päivinä iso huppari, johon voi kääriytyä piiloon). meikkiini kuuluu vaalean meikkipohjan lisäksi tummaksi rajatut silmät. joskus myös huulipunaa ja oliivinvihreää helmiäistä luomille. hiuksiin vain lakkaa. korut ja korvakorut pitää sopia yhteen, esim. ruusuja tai marjoja.

Millaista musiikkia/bändejä kuuntelet?

- psykedeelistä, progressiivista, melodista rockia ja metallia enimmäkseen. mutta Lady Gagakin on hyvä. bändeistä ihan vain muutama: Porcupine Tree, Blackfield, Rammstein, Sara.

  
3 lempi kirjaasi?

- Siri Kolun Metsän pimeä, Juha Itkosen Myöhempien Aikojen Pyhiä ja Kate Holdenin Enkelivaihde.

Paras Disney-leffa?



- en ole juurikaan katsonut Disney-leffoja, mutta ainakin Bambi. itkin siinä pienenä aina lohduttomasti. 

Tärkein esineesi?


- läppärini, vaikkei se olekaan ehkä esine.


Jos saisit valita viisi yksittäistä asiaa, ja kaikki muu vietäisiin pois, mitkä ne viisi asiaa olisivat? (Sinulta ei vietäisi pois kotia, ruokaa, vaatteita tms, vaan kirjoja, puhelin...)

- vedenkeitin teetä varten, paperia, kynä, piano ja läppäri.


Millaiset pussilakanat sinulla on?


- keltaiset, joissa on oransseja pieniä neliöitä. ei yhtään minun tyyliset. joku sukulainen ostanut joskus.


Menneisyys

Kuvaile sun tähänastisesi elämäsi viidellä adjektiivilla?


- rankka, tapahtumarikas, musiikkipainotteinen, unohtumaton ja opettavainen.


Mikä on paras muistosi?

- se, kun tapasin rakkaani toissakeväisenä yönä. kaikki oli niin minuuteista, ehkä sekunneista kiinni. en ollut tuntenut sellaista onnen tunnetta aiemmin - iski vain voimakkaasti tajuntaan, että tuossa elämäni rakkaus nyt seisoo. jäimme istumaan moneksi tunniksi taloni rappusille, suutelimme ja vaikka oli kylmää ja pikimusta taivas, oli tähtiä. aloimme seurustella samana päivänä.


Mikä on ollut vaikein tapahtuma elämässäsi? Jokin, joka palaa mieleesi silloin tällöin. 

rakastuminen yhteen ihmiseen muutama vuosi sitten. kutsuisin sitä vaikeaksi tapahtumaketjuksi. ne asiat seuraavat minua lähes päivittäin; uniinkin. 

Jos katsot menneisyyteen, mikä tapahtuma on sellainen, joka on vaikuttanut kaikista eniten siihen, millaiseksi olet tullut?

- on hankalaa nimetä vain yhtä tapahtumaa. sanoisin, että läheisen ihmisen vakava sairaus. se johti oman sairauteni puhkeamiseen, tunneherkkyyteen ja ahdistuneisuuteen. mutta seurasi siitä hyviäkin asioita: minulla on hyvä itsetuntemus, osaan kuunnella ja samastua ihmisten ongelmiin, osaan kanavoida pahan oloni kirjoittamalla ja soittamalla.

Mikä on ollut vaikein asia, mitä olet itse joutunut tekemään?- useita vuosia sitten jouduin mennä ambulanssia vastaan, mutta ei siitä sen enempää. tästä tapahtumasta alkoi ahdistuksen ja ongelmien kierre.

Olet sanonut olevasi herkkä. Suututko helposti? Onko tunteiden näyttäminen sinulle helppoa? 

- en suutu koskaan enkä tunne juurikaan vihaa muita ihmisiä kohtaan. tunnen vihan ahdistuksena ja suruna, itsetuhoisina ajatuksina itseäni kohtaan. pystyn näyttämään hyvin positiivisia tunteita, mutta negatiiviset pyrin kätkemään sisälleni.


Syömishäiriö


Mikä antoi kipinän parantumisellesi? 
- ennen mieheni tapaamista en ollut edes halukas parantumaan. väitin kaikille vain muuta. mutta juuri hän herätti minussa elämän. en halunnut olla hänen seurassaan epänormaali enkä tahtonut hänen näkevän syömishäiriöminääni. halusin olla vahva ja selviytyjä.
nykyisin olen parantunut anoreksiasta, mutta en syömishäiriöstä. ehkä vielä jonain päivänä. keskimäärin parantuminen kestää kuitenkin seitsemän vuotta.


Mitä neuvoja antaisit muille sairastuneille paranemisen mahdollistamiseksi?

- avun hakemista ajoissa. en ole sitä itse tehnyt missään vaiheessa, ja varmasti se on yksi syy, miksi syömishäiriö vaikuttaa vieläkin elämässäni. 
suosittelen ateriasuunnitelman noudattamista ja erityisesti yhtä jälkiruokaa päivässä, jotta välttää mahdolliset ahmimiskohtaukset. itselläni se vaihteli jogurtista jäätelöön. ahmimiskohtauksiakaan ei pidä kuitenkaan pelästyä: ne ovat vain elimistön tapa reagoida pitkäaikaiseen aliravitsemukseen.
jos ei enää tiedä, mistä ruoista tykkää ja pitäytyy turvaruoissa, kannattaa miettiä, mitä tykkäsi syödä ennen syömishäiriötä. 
omiin unelmiinsa tarttuminen on tärkeää. mieti, mitkä asiat tuottavat sinulle eniten mielihyvää. fakta on, että unelmiaan ei voi toteuttaa täysillä syömishäiriöisenä, koska sairaus estää ja rajoittaa niin paljon jokapäiväistä elämää. 
niin, ja keskusteluapua tietysti. kannattaa olla jokin kanava, johon purkaa ahdistustaan: soittaminen, piirtäminen, maalaaminen, kirjoittaminen jne.
ylipäätään se tieto rauhoittaa, että tästä on mahdollista parantua. se vain vie paljon aikaa, mutta koskaan 
ei liian myöhäistä tehdä päätöstä suunnan kääntämisestä. myöhäistä voi olla, jos ei tee sitä.
kiitos kaikille hyvistä kysymyksistä. ♥ sain miettiä näitä aika pitkään, mikä oli vain hyvä asia. olette tärkeitä minulle. 
ps. tervetuloa uudet lukijat. ♥