lauantai 28. tammikuuta 2012

Se tulee istumaan sängylle viereeni. En pysty katsomaan sitä silmiin, vaikka ne ovatkin ensimmäistä kertaa avarat ja aallottomat. Painaudun kylmää huokuvaa kiviseinää vasten ja puristan luomeni kiinni. Kellon viisarit liikkuvat eteenpäin, mutta tämä mielentila ei; se on taas tässä. Vaellan sameassa tuiskussa, jolla ei ole loppua. Tyhjäsilmäiset sudet ulvovat tunturin takana, tähdet halkailevat pakkasen kylmyydestä, revontulet raatelevat raajojani. Minä muistan kaiken, muistan aivan liikaa.

Sanon, että menen keittämään kofeiinitonta teetä. Se rauhoittaa, on aina rauhoittanut, pakko nytkin. Mutta se ottaa minusta kiinni epävarmoin elein ja sanoo:
"Mä olen pilannut sun elämän."
Äänihuuleni vapisevat ja sanon, että et sinä ole, vaikka tiedän, että minusta ei olisi ehkä koskaan tullut tällaista, jos olisin voinut valita toisin.

4 kommenttia:

  1. Ihanaa taas, mutta surullista <3

    VastaaPoista
  2. Ilmoitan sinulle kun saan uuden blogin kasaan <3

    VastaaPoista
  3. Kiitos samoin sinulle♥
    Kirjoitat kauniita, mutta surullisia sanoja. Sulla on lahjoja!
    Lämpimiä halauksia♥

    VastaaPoista

Jokainen sana on merkityksellinen.
Vastaan kommenteihin blogiini.