tiistai 14. helmikuuta 2012

ollessani yksin tai muiden ihmisten kanssa puhkean unikonkukkaan. silloin ei tarvitse kuunnella sen huutoja ja määräyksiä, katsoa, kuinka se leikkii sairautensa kanssa, ja värjää mieleni musteensinellä.

joskus herätessäni alan valua saman tien ja kiroan, miksi näen taas auringon kajastuksen, miksi pitää elää. mutta tiedän sen loisteen, mikä minuun on kätketty; se alkaa säihkyä merenkimalteena aina silloin, kun saan olla missä tahansa muualla paitsi kotona. 

tänä iltana minuun sattuu sitäkin enemmän, koska se sanoi, että saan puhua rakkaani kanssa viimeistään klo 19, jotta voisin olla jo puoli yhdeksältä unessa, jotta voisin menestyä hyvin huomisessa saksan kuuntelussa ja kirjoittaa siitä laudaturin, ja jotta hän voisi näyttää koko helvetin suvulle, että minä olen hyvä ja täydellinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jokainen sana on merkityksellinen.
Vastaan kommenteihin blogiini.