torstai 1. maaliskuuta 2012

Sairastuminen

Tässä olisi toivomanne postaus syömishäiriöstäni. Aineksia olisi ollut vaikka romaaniin, mutta yritin tiivistää tarinani mahdollisimman tiiviiseen muotoon.
Lapsuuteni oli huoleton. Asuimme pienessä rannikkokaupungissa, kerrostalolähiössä. Olin päivähoidossa, vanhempani veivät minua harrastuksiin monta kertaa viikossa, minulla oli ystäviä - kaikki oli turvallista.
Päivähoitotätini jaksoi aina kehua, kuinka hyvin syön. Minä olin lapsista se, joka kasasi lautaselleen eniten ohukaisia ja mansikkahilloa.

Aloittaessani ensimmäisen luokan muutimme suurempaan kaupunkiin. Jäin kaipaamaan meren rantaa ja vanhoja ystäviäni. Sopeuduin kuitenkin hyvin uuteen kaupunkiin ja kouluun. Aloitin uudet harrastukset ja sain kavereita.
12-vuotiaana lapsuuteni päättyi rankan tapahtumaketjun seurauksena. Muistan vielä hetken juostessani ambulanssin perässä; ajattelin, että mikään ei tule koskaan palaamaan ennalleen. Sinä vuonna tapahtui monia asioita; kuin tähdet olisivat sammuneet yksitellen taivaalta. Muutuin toiseksi ihmiseksi - elämäniloisesta tytöstä sulkeutuneeksi sieluksi. Samanikäisenä piirsin ensimmäisen kerran punaviivan ranteeseeni.

Ensimmäiset merkit syömishäiriöstäni ovat vuodelta 2008, satunnaisia päiväkirjamerkintöjä:
"Mummi sanoi mua lihavaksi. Mä olen oikeasti läski. Pakko tehdä jotain asialle."
Vaikka uhosin lopettavani syömisen, en kuitenkaan tehnyt sitä. Harrastin voimistelua ja söin yhä hyvällä omalla tunnolla. Pidin perjantaisin karkkipäivän, jolloin ostin valkosuklaata ja katsoin telkkaria.
Konservatiivisten sukulaisteni lauseet, jatkuva tykitys alitajuntaani, johti osittain sairastumiseeni.
"Pitäiskö sun vähän vähentää tota voin ja juuston käyttöä leivällä?"
"Onkohan tuo ihan tervettä syödä 200g suklaata yhdessä illassa?"
"Oletpa sä lihonut."
Todellisuudessa olin hoikka. En voinut ymmärtää, miksi minun olisi pitänyt vähentää syömisiäni, kun en lihonut grammaakaan.
Samaan aikaan ystäväpiirissäni moni oli alkanut oirehtia anorektisesti. Perjantaiset suklaalevyherkutteluni vaihtuivat vähitellen suklaapatukoihin, riisifrutteihin, kevytjäätelöihin, kunnes niitä ei enää ollut.
Syöksykierre alkoi 9.luokalla. Minulla oli luokan paras keskiarvo ja menestyin harrastuksissani, mutta pään sisäinen myrskyni paheni.
Olin katkeran rakastunut yhteen poikaan ja päättänyt tehdä kaikkeni saadakseni hänet.
Yhtenä iltana heitin hänelle aivan vitsillä Messengerissä:
"Pitäiskö mun laihduttaa muutama kilo?"
"No joo, mikäs siinä, jos susta tuntuu siltä."
Kaikki oli yhtäkkiä niin selkeää; minä olin lihava. Kukaan ei vain ollut kertonut minulle sitä suoraan.

Lähden saman tien lenkille ja itken niin, että pururadan valot sumenevat epämääräiseksi hämyksi silmissäni. Juostuani 45 minuuttia olen ihmeissäni; minä pystyin tähän.

Se oli raadollisen helppoa perfektionistiselle luonteelleni. Kuusi kiloa kuukaudessa. Valehtelin niin paljon, etten vieläkään pystyisi myöntämään epärehellisyyteni mittasuhteita.

Laihtumiseni huomattiin kotona nopeasti, ja äiti otti syömishäiriöni tarkkailuun. Hän antoi kaksi vaihtoehtoa; painon olisi kiloon x, muuten lähtisivät kännykkä ja tietokone.
Hän annosteli ruoan lautaselleni ja osti kaikkea tiheäenergistä, jotta painoni lähtisi nousuun. Paino ei noussut. Kännykkä ja tietokone lähtivät. Sitten tuli uhka osastosta. Minulla ei ollut kuitenkaan aikomustakaan parantua, sillä enhän ollut vielä tarpeeksi laiha.

Ravitsemusterapeutilla on lapsenomainen polkkatukka. Se muistelee omaa lapsuuttaan ja selittää omista syömisistään.
"Joo, on se ihan normaalia, ettei aina tarvitse syödä, jos ei siltä tunnu. Minäkin monesti syön lounaalla vain salaattia."


Lukiovuodet menivät samassa sumussa. Päivät olivat samanlaisia ja uuvuttavia; ysejä ja kymppejä kokeista, kalorihelvettiä, pakkoliikkumista, lounaaksi salaattia, ajoittaisia ahmimiskohtauksia, unettomuutta, koulupsykologikäyntejä. Ahmimiskohtauksista johtuen painoni ei päässyt putoamaan kovin alas. Suurimman osan ajasta olin vain lievästi alipainoinen. Se olikin syy siihen, miksi en oikeastaan saanut terveydenhuollon ammattilaisilta apua.
En ajatellut muuta kuin kuolemaa. Olin tunnoton, masentunut ja väsynyt elämääni. En jaksanut olla enää juurikaan yhteydessä ystäviini. Rukoilin Jumalaa, että hän ottaisi minut pois maailmasta, sillä en itse uskaltanut sitä tehdä.
Lähiö on hiljainen, autio. Tähdet lepäävät samettisen pilviharson takana, valkovuokot ovat painaneet päänsä kohti maata. Tunnen, kuinka kuohuviini humisee vaimeasti päässä.
Istun taloni rappusilla hänen sylissään. Olen poiminut hänet kaupungin sykkeestä mukaani. Hänessä on jotain samaa kuin minussa. Jotain syvää, pohjaveden kohinaa.
"Tiedätkö. Susta näkee, että sä olet sellainen ihminen, joka selviää mistä vain", hän sanoo ja painaa huulensa hiuksiini.


Sinä toukokuisena yönä vuonna 2011 minussa syttyy jotain, minkä kadotin vuosia sitten; elämä. Siitä yöstä lähtien me alamme yhdessä kasata rikkinäisten tähtikarttojemme palasia yhteen. Uskallan vihdoin lähteä astumaan hataria askeleita - kohti normaalia elämää. 
Mitä sanotte? Haluaisitteko vielä jatko-osan? 

12 kommenttia:

  1. täällä tullut oltua jo kunnon tovi, oli todella mielenkiintoista kuulla tarinasi synty. jatkoa syntyy jokaisesta kirjoituksestasi. pidä se elämä elossa ja mahdollisimman hyvissä voimissa, se on kaikki mitä kullakin itsellä on. paljon voimia ja lämmin hali.

    VastaaPoista
  2. Tosi koskettava teksti. Kirjoitat tajuttoman taitavasti.
    Ja niin, mä ainakin haluaisin jatko-osan!

    Toivottavasti tarinalla olisi onnellinen loppu. Voimia♥

    VastaaPoista
  3. Jatkoa.

    Löysin itseni tarinastasi.

    "Sinä vuonna tapahtui monia asioita; kuin tähdet olisivat sammuneet yksitellen taivaalta. Muutuin toiseksi ihmiseksi - elämäniloisesta tytöstä sulkeutuneeksi sieluksi. Samanikäisenä piirsin ensimmäisen kerran punaviivan ranteeseeni."

    Sinussa on paljon samaa kuin minussakin. Ainakin kokemuksiesi puolesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja ethän pahoita mieltäsi, jos käytän joskus tuota "kuin tähdet olisivat sammuneet yksitellen taivaalta" - kuvakieltä? En vain ole koskaan keksinyt tai löytänyt yhtä sopivaa ja kaunista vertausta näiden vuosien alkuun.

      Poista
  4. Miten minulle ei mene jakeluun, että aikuiset ihmiset ihan oikeasti puhuvat lapselle (vieläpä herkässä iässä olevalle) tuolla tavalla?! Kenelle tahansa puhkeaisi syömishäiriö noista kommenteista alta aikayksikön ja itsetunto menisi romuksi. Omassa perheessä ja suvussa ollaan aina voivoteltu henkilökohtaisista kiloista ja supistu korkeintaan, että tuo mimmi on jo liian laiha, mutta ei KOSKAAN kehoitettu toista vähentämään syömistä ja laihtumaan! Ettäs kehtaavat! saisivat hävetä ja tuntea nahoissaan sinun kärsimyksesi, jonka tuottamisessa ovat olleet osallisena!

    Mietit joskus toisessa blogissasi, että kirjoittaisit jotain äitisuhteestasi. Olen vähän utelias lukemaan siitä, koska ilmeisesti koko sukusikin on päästänsä aivan sekaisin.

    VastaaPoista
  5. Oi, tarinasi kosketti minua kovasti.
    Löysin siitä jollaintapaa itseni..
    Pieni sosiaalinen lapsi, hyvä ruokahalu,
    Muidenkommentit, epätoivo...
    Kiitos tästä tekstistä!

    Jatko-osa olisi mukava lukea, kirjoittele ihmeessä! (:

    VastaaPoista
  6. Mä en oo sellanen ihminen, että liikuttuisin asioista mitä ympärillä nään, kuulen, tunnen. Silti tää teksti sai mut itkemään. Tee ihmeessä jatko-osa!

    VastaaPoista
  7. En tiiä mite, mut ku olen lukenu näitä sun postauksia, oon tajunnu sen et itekki nään monista ihmisistä mitä ne oikeasti aattelee. Mm valehtelemisen nään läpi heti ja monia ajatuksia nään läpi.
    Tee jatko-osa! :)

    VastaaPoista
  8. Anonyymi:

    se on totta. :)
    sinussakin on varmasti herkkyys, jota et ole ehkä vielä täysin tiedostanut. se on voimavarasi, muista se. <3
    teen kyllä, kunhan ehdin :)
    kiva, että olet lukenut blogiani :>

    VastaaPoista
  9. Tää teksti herkisti mut todella. Tuli oma stoori mieleen kans. Niin paljon samaa!
    Oot vahva ♥ Parantuminen vie vuosia, mutta se on hyväksyttävä.

    VastaaPoista

Jokainen sana on merkityksellinen.
Vastaan kommenteihin blogiini.