perjantai 27. huhtikuuta 2012

22.04.2012

Aurinko hymyilee ja sivelee lämmöllä huoneeni, täyttää sen enkelinkirkkaalla valollaan. Maatessani sängylläni tajuan vuodenaikojen seuraavan toisiaan kuin filminauhat: talven jälkeen tulee aina uusi kevät ja valo, juhlantäyteinen kesä, sitten syksy ja orvokinsininen pimeys. Kaikki liikkuu ja elää ympärilläni kuin kirjava perhosparvi, vain minä olen jäänyt orvokkitarhaan, loppumattomaan syksyyn. Olen oppinut syömään ja kokenut elämän kutsun - silti jokin painaa yhä alas, alas, alas. En tiedä mikä, mutta se jokin ei mene pois. Puristan sametinpehmeitä käsivarsiani ja painan kynnet kudosteni alle. Sillä hetkellä kun seinäni tanssivat puiden lehtien varjoissa, suljen silmäni ja toivon tämän olevan harhaa, vaikka kaikki on jo totta. Tänään olen syömättä, päätän. Vaikka päätökseni ei toteudu, se on raaka alku vanhalle tarinalle.

Tämä on vasta viides päivä, mutta silti samanlainen kuin vuosia sitten. Olen minä ennenkin lähtenyt vajoamaan, mutten näin paineella. En haluaisi kirjoittaa tätä, mutta pelkään sairastuneeni uudelleen.

Ps. tervetuloa uudet lukijat. anteeksi, että joudutte kokemaan näin synkän alun. kyllä minä vielä nousen, en aio luovuttaa. 

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Ikkunalaseista valuu suru, sadepisaroiden viivat. Istumme ruokapöydässä. Syömme vaaleita leipiä kermajuustolla ja munakasta, vaikka minulla ei oikeastaan ole nälkä. Hän tarjoaa minulle itsetehtyjä, rapeaksi uppopaistettuja munkkeja, joista sokeri on varissut muovipussin pohjalle. Otan yhden, kylmän ja rasvaisen. Hän jättää toisen leipänsä syömättä ja nojaa päänsä verisuonisiin käsivarsiinsa. 
"Mikset sä syö?" Kysyn.
"En jaksa", hän vastaa hiljaa.
Sokerinmuruset narskuvat hampaissani ja rasva tarttuu sormenpäihini. Jatkan syömistä, vaikka muistijäljet raatelevat mieltäni. Kun katson häntä, näen itseni, näen kaiken vedenkirkkaana verkkokalvoillani.

Makaan kovalla sängyllä. Rauhallisen oloinen hoitaja painelee kylmiä johtoja kylkiini, rintakehääni, rintoihini. Sydänkäyräni ilmestyy neonsinisenä käyränä ruudulle; se sykkii hitaammin kuin pitäisi. Minusta tuntuu, että olen jo lähellä syvänpunaista taivaanrantaa.

Seuraavana aamuna herään jo kuudelta, juon taikamukista kahvia, luen pääsykokeisiin, poltan savukkeen. Silmäni painuvat kiinni ja nukahtelen useamman kerran, olen kuoleman väsynyt. Herätessäni illalla näen taivaanrannan muuttuvan turkoosista violetiksi kuin myrskyä enteilevän meren, ja sen vuoksi onkin helpompi hengittää.



perjantai 20. huhtikuuta 2012


halusin vain kertoa, että olen yhä täällä. päähän on sattunut koko viikon. syön särkylääkkeitä, mutta vain vahvoista on ollut hyötyä. en pysty lukea pääsykokeisiin; teksti tuntuu viiltoina ohimoissa. ihollani kuumeinen hohde, mutta mittari näyttää normaaleja lukemia. tänään en ole ottanut lääkettä, ja siksi kirjoittaminen sattuu silmiin.

en kykene tällä hetkellä kirjoittamaan purppuranpastellisin kirjaimin elämästäni.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

päiväni ovat pääsykokeisiin lukemista, naurun helmeilyä rakkaan kanssa, äiti miettii yo-juhlien juhlapöydän tarjoilua

välillä tulee hetkiä,
kun kaikki syvenee, kun kuvat leimahtavat verkkokalvoilleni
ne heijastuvat peileinä ympärilleni
akvaarion lasissa välkehtien


silloin sipaisen vuotavan ruusun terälehden ihooni tai juoksen pimeään, liisterilumiselle pururadalle

ne ovat vain hetkellisiä heijastuksia jostain, jonka kätken, mutta muuten pystyn elämään ihan normaalisti kai

torstai 5. huhtikuuta 2012

ajattelin, että olisin hengähtänyt hetken ylioppilaskirjoitusten jälkeen
keittänyt monta kuppia cappuccinoa ja vajonnut elokuvien tarinoihin
mutta en saa mahdollisuutta
kalenteri ollut täynnä aamusta iltaan

fyysiset oireet kuiskivat, että pitäisi levätä edes päivän, mutta en voi edes pääsiäisenä

päässäni  k e i n u u  kuin laivassa
sydämen rytmihäiriöt ovat alkaneet taas
mahalaukkua viiltää, jos syön tai olen syömättä
niin että on maattava liikkumatta sängyllä 
ja tuijotettava muovitähtiä katossa, jotka eivät enää valaise pimeässä

en jaksaisi enää yhtään aamua, yötä