perjantai 27. huhtikuuta 2012

22.04.2012

Aurinko hymyilee ja sivelee lämmöllä huoneeni, täyttää sen enkelinkirkkaalla valollaan. Maatessani sängylläni tajuan vuodenaikojen seuraavan toisiaan kuin filminauhat: talven jälkeen tulee aina uusi kevät ja valo, juhlantäyteinen kesä, sitten syksy ja orvokinsininen pimeys. Kaikki liikkuu ja elää ympärilläni kuin kirjava perhosparvi, vain minä olen jäänyt orvokkitarhaan, loppumattomaan syksyyn. Olen oppinut syömään ja kokenut elämän kutsun - silti jokin painaa yhä alas, alas, alas. En tiedä mikä, mutta se jokin ei mene pois. Puristan sametinpehmeitä käsivarsiani ja painan kynnet kudosteni alle. Sillä hetkellä kun seinäni tanssivat puiden lehtien varjoissa, suljen silmäni ja toivon tämän olevan harhaa, vaikka kaikki on jo totta. Tänään olen syömättä, päätän. Vaikka päätökseni ei toteudu, se on raaka alku vanhalle tarinalle.

Tämä on vasta viides päivä, mutta silti samanlainen kuin vuosia sitten. Olen minä ennenkin lähtenyt vajoamaan, mutten näin paineella. En haluaisi kirjoittaa tätä, mutta pelkään sairastuneeni uudelleen.

Ps. tervetuloa uudet lukijat. anteeksi, että joudutte kokemaan näin synkän alun. kyllä minä vielä nousen, en aio luovuttaa. 

2 kommenttia:

  1. Kumpa voisin tarttua sinuun kiinni, estää putoamasta. Voimia.♥

    VastaaPoista

Jokainen sana on merkityksellinen.
Vastaan kommenteihin blogiini.