torstai 28. kesäkuuta 2012

tämä viikko on ollut unohtumaton: vapautta täynnä. olen katsonut rakkaan kanssa elokuvan, syönyt paljon vaniljafudgeja, suklaamaissipalloja, jogurttibanaanilastuja, käynyt iltateellä sukulaisen luona, lukenut kirjaa auringontulisella kalliolla, tullut töistä kello 06.13 kotiin ja kuullut, kuinka moottoritie ja peipot heräävät aamuruskon sarastukseen.

mutta nyt olen taas kotona ja tuskin hengitän. ulkonakin on himmeä pilvipeite, enteilee rankkasadetta: ei pakotietä pois. siksi minun on pakko haudata pelkoni ja vihani samaan turvalliseen kehään - toivoa verisuonten ilmestyvän olkavarsiin. niin kauan kuin asun täällä, en voi parantua syömishäiriöstä. 


ps. teitä on jo niin paljon: olen sanaton. 
pps. en ole unohtanut toivepostauksia.

torstai 21. kesäkuuta 2012

pian 2000 päivää siitä, kun sairastuin
ja saman verran päiviä ilman ammattiapua

yksin pedon kanssa, joka tappaa minut sisältä
syöksien nälkää, ahmimista, mutta pahin on
ajatusmaailma, joka on hiilenmusta

vaikka syön säännöllisesti ja tarpeeksi
vaikka soitan sormeni verille
vaikka taivas on leiskuvanpunainen iltaruskossa ja metsä avartuu vehreänä, kielotarhana
olen yksin syövyttävien ajatuksieni kanssa

e n  j a k s a i s i  e n ä ä  p ä i v ä ä k ä ä n  t ä t ä



sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

viikon ainoana vapaapäivänä sataa aamusta iltamyöhään. aamulla olin onnellinen herätessäni kauniisiin kuiskauksiin ja hiekanruskeisiin silmiin. mutta kun hän lähti, kasteli sade matkalla sydämeni, vapautti murheet virtaan, joka kuohuu, kuohuu, kuohuu kovaa.

siitä lähtien kun olen alkanut syömään paremmin, minuun on tullut valtava syvänne, tyhjä tila. en ole onnellinen ilman häntä, vaikka yrittäisin.


torstai 14. kesäkuuta 2012

olen murentanut ainoan meritähteni, katkaissut jokaisen sakaran terävällä. minä, joka en koskaan uskonut satuttavani ketään niin kuin minua on satutettu. ja silti. 

lupiinikedot huojuvat tien reunassa, ja sepelkyyhky hyräilee puussa. elämä on kuin uusi, tuoreen ruohon tuoksuinen, mutta minä olen yhä se sama.

on aloitettava alusta.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

02.06.2012

Salamavalot räpsähtelevät. Pöydällä on kakku, jonka kermakerrokset hipovat kattoa. Sukulaistäti kuiskaa minulle, että katso itseäsi peilistä; katso, sinä sädehtit. Käännän katseeni peiliin ja näen ripsieni takaa toivon helmiä. Saadessani muhkeita ruusuja ja lisää kirjekuoria, nähdessäni ihmisiä, joita en ole nähnyt vuosiin, jopa kymmeniin tunnen ylittäneen elämässäni yhden risteyksen lisää.

Puhuessani jonkun rouvan kanssa näen hänen saapuvan eteiseen juhlapuvussaan. Aavistin hänen tulevan, vaikken kutsunutkaan häntä. Tummasankaisten silmälasien takaa hän katsoo minua, hymyilee. 
En ymmärrä enää puheestani, en sanoistani. Rouva poistuu taka-alalle huomatessaan uuden vieraan, miespuolisen sukulaisen. Hän ojentaa minulle marsipaanin punaisia kukkia. Minä en tunnista, ovatko ne ruusuja: näen vain värin - näen kauhun. Mies onnittelee minua. Ojennan käteni toivottaakseni hänet tervetulleeksi, en halua halata, mutta hän vetääkin minut lähelleen. Hänen partansa hipaisee korvalehteäni. Sitten saatanan muodollinen alkumalja, jota minun on ehdotettava. Juoma ei valu kitalaestani alas.

Jossain vaiheessa juhlia yli-innokas isäni serkku haluaa nähdä yo-todistukseni. Olen piilottanut sen kaappiin, vaikka keskiarvo onkin eximia cum laude approbatur. Vastahakoisesti ojennan hänelle rypistyneen kansion. 
"Kahdeksan kymppiä todistuksessakin. Tyttö hyvä, minä vaadin sinua laittamaan näin hyvän todistuksen näkyville. On myös vieraiden oikeus nähdä todistuksesi - sitähän me olemme tulleet tänne juhlistamaankin."
Hän työntää minut olohuoneeseen, ja mummini julistaa ylpeänä:
"Sedän painostuksesta ylioppilas laittaa yo-tutkintodistuksensa esille."
Laitan todistuksen pöydälle. Näen miehen istuvan nurkassa ja myhäilevän tyytyväisenä. En voi sietää ajatusta, että hän pääsee kohta hipelöimään todistustani isoilla sormillaan.

Kun olen syömässä ystävieni kanssa kermakakkua, parvi sukulaisia pyyhältää huoneeseen valtavine painostuksineen. 
"Soita meille vähän pianoa, soita."
"En mä taida nyt", sanon pahoitellen.
"Voi hyvä elämä sinun kanssasi lapsirakas! Älä aina viitsi olla niin itsekriittinen! Vain sinä kuulet virheesi", mummi sanoo.
"Ei se ole siitä kiinni", vastaan.
He katsovat minua ja anelevat, minä pudistelen voimakkaasti päätäni.
Näen miehen tarkkailevan tilannetta nurkasta. Mummi on lähes vihainen minulle, koska en suostu, mutta kukaan ei ymmärrä, etten minä kykene antamaan itsestäni palaakaan tuolle ihmiselle. En kuule kuin sydämeni adrenaliinipaukkeen. Sitten se vain iskee; liikaa, kaikki on liikaa. Kyyneleet pirskoutuvat silmäkulmistani, ääneni värisee kuiskatessani äidilleni:
"Äiti, mä en pysty tähän."

torstai 7. kesäkuuta 2012

tulee sellaisia hetkiä, kun unohdan kaiken pahan, mikä kasvattaa sisälleni myrkynvihreitä kieloja.

01.06.2012

pumpulipilvet pakenevat taivaalta tervapääskyjen kirkuessa.

02.06.2012

bussissa rakas nukahtaa syliini, ja silitän hänen hiusvärin kiiltoisia suortuviaan.

03.06.2012

syön aamupalaksi kermakakkua ja mansikoita enkä muista, milloin olisin viimeksi uskaltanut tehdä niin.

ja silti paha asuu minussa. tänä kesänä alan kirjoittaa kirjaa, jotta voisin avata sydämeni maailmalle.



perjantai 1. kesäkuuta 2012

kohta syreeninpunaista onnea

huomenna saan painaa valkolakin päähäni
korvissani heleilevät ruusukorut

yöllä ikkunasta tulvi surunsateinen tuoksu;
vapauteen sisältyy aina tahdotonta luopumista

(minun auringollani ei ole säteitä)