sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

02.06.2012

Salamavalot räpsähtelevät. Pöydällä on kakku, jonka kermakerrokset hipovat kattoa. Sukulaistäti kuiskaa minulle, että katso itseäsi peilistä; katso, sinä sädehtit. Käännän katseeni peiliin ja näen ripsieni takaa toivon helmiä. Saadessani muhkeita ruusuja ja lisää kirjekuoria, nähdessäni ihmisiä, joita en ole nähnyt vuosiin, jopa kymmeniin tunnen ylittäneen elämässäni yhden risteyksen lisää.

Puhuessani jonkun rouvan kanssa näen hänen saapuvan eteiseen juhlapuvussaan. Aavistin hänen tulevan, vaikken kutsunutkaan häntä. Tummasankaisten silmälasien takaa hän katsoo minua, hymyilee. 
En ymmärrä enää puheestani, en sanoistani. Rouva poistuu taka-alalle huomatessaan uuden vieraan, miespuolisen sukulaisen. Hän ojentaa minulle marsipaanin punaisia kukkia. Minä en tunnista, ovatko ne ruusuja: näen vain värin - näen kauhun. Mies onnittelee minua. Ojennan käteni toivottaakseni hänet tervetulleeksi, en halua halata, mutta hän vetääkin minut lähelleen. Hänen partansa hipaisee korvalehteäni. Sitten saatanan muodollinen alkumalja, jota minun on ehdotettava. Juoma ei valu kitalaestani alas.

Jossain vaiheessa juhlia yli-innokas isäni serkku haluaa nähdä yo-todistukseni. Olen piilottanut sen kaappiin, vaikka keskiarvo onkin eximia cum laude approbatur. Vastahakoisesti ojennan hänelle rypistyneen kansion. 
"Kahdeksan kymppiä todistuksessakin. Tyttö hyvä, minä vaadin sinua laittamaan näin hyvän todistuksen näkyville. On myös vieraiden oikeus nähdä todistuksesi - sitähän me olemme tulleet tänne juhlistamaankin."
Hän työntää minut olohuoneeseen, ja mummini julistaa ylpeänä:
"Sedän painostuksesta ylioppilas laittaa yo-tutkintodistuksensa esille."
Laitan todistuksen pöydälle. Näen miehen istuvan nurkassa ja myhäilevän tyytyväisenä. En voi sietää ajatusta, että hän pääsee kohta hipelöimään todistustani isoilla sormillaan.

Kun olen syömässä ystävieni kanssa kermakakkua, parvi sukulaisia pyyhältää huoneeseen valtavine painostuksineen. 
"Soita meille vähän pianoa, soita."
"En mä taida nyt", sanon pahoitellen.
"Voi hyvä elämä sinun kanssasi lapsirakas! Älä aina viitsi olla niin itsekriittinen! Vain sinä kuulet virheesi", mummi sanoo.
"Ei se ole siitä kiinni", vastaan.
He katsovat minua ja anelevat, minä pudistelen voimakkaasti päätäni.
Näen miehen tarkkailevan tilannetta nurkasta. Mummi on lähes vihainen minulle, koska en suostu, mutta kukaan ei ymmärrä, etten minä kykene antamaan itsestäni palaakaan tuolle ihmiselle. En kuule kuin sydämeni adrenaliinipaukkeen. Sitten se vain iskee; liikaa, kaikki on liikaa. Kyyneleet pirskoutuvat silmäkulmistani, ääneni värisee kuiskatessani äidilleni:
"Äiti, mä en pysty tähän."

6 kommenttia:

  1. Uskon ymmärtäneeni. Kuinka hän kehtasi tulla?

    Toivottavasti päiväsi oli kaikesta huolimatta ihana.♥

    VastaaPoista
  2. haluatko yhtään kertoa kuka se mies oli ja mitä se on tehnyt :( ?

    VastaaPoista
  3. Löysin blogiisi aivan sattumalta, mutta sattuipa hyvin tällä kertaa, kirjoitat nimittäin aivan ihanasti <3 Mieleen kuitenkin tuli, onko sinulla ennen tätä ollut blogia (joka on nykyään jo poistettu) vai kuvittelenko vain, että kirjoituksesi muistuttavat vähän hänen tapaansa kirjoittaa?

    VastaaPoista
  4. Anonyymi:

    joku kaukainen sukulainen. huonoja, kaukaisia muistoja hänestä. :/

    Anonyymi:

    oi, kiitos. ihana kuulla. <3 toivottavasti saan sinusta lukijan :>
    olen pitänyt toistakin blogia, joka kulki nimellä hopeisiin tähtinauhoihin. kirjoitin sinne vain novelleja. tarkoititko sitä? :)

    VastaaPoista
  5. Minä luin "hopeisiin tähtinauhoihin"- blogiasi myös. En tiennyt, että se on sinun. Tai oli. Miten yllättävää. Rakastin sitä. Olet yksi parhaista kirjoittajista. Sinulla on kaunis mieli

    t: kukkatyttö

    VastaaPoista
  6. Oli ihanaa eksyä lukemaan blogiasi, rankkoja aiheita, mutta kaunis tapa kirjoittaa ja jokaisen tekstin lukemisen jälkeen jää kuitenkin mieleeni pieni toivon pilkahdus kaikesta huolimatta.

    VastaaPoista

Jokainen sana on merkityksellinen.
Vastaan kommenteihin blogiini.