lauantai 28. heinäkuuta 2012

haluan hymyillä ja kokea ja rakastaa, mutta en jaksa enää syömishäiriön ääntä, joka on palannut taas vahvempana.
tänään purskahdin itkuun moneksi tunniksi, kunnes silmäni kuivuivat kalkkeutuneiksi meritähdiksi, kunnes ei ollut enää tunteita.
enkä ymmärrä, mitä teen väärin, sillä olen tälläkin viikolla syönyt chilisipsejä, suklaakakkua, kaikkea aivan normaalia. vuosi normaalipainoisena, mutta minun mieleni on auringonpimennys - yhä.








maanantai 23. heinäkuuta 2012


pääsin yliopistoon

(pääsykokeesta neljä pistettä vajaa täydet)

lauantai 14. heinäkuuta 2012

Uskostani

Toivoitte postausta uskostani. Aihe on hyvin henkilökohtainen, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa.
Kasvoin perheessä, jossa luettiin joka päivä iltarukous. Mummi vei minua jumalanpalveluksiin ja luki kuvallista Raamattukirjaa. Minut kasvatettiin uskomaan Jumalaan, ja uskoinkin, mutta usko ei erityisemmin koskettanut minua. Sitten tuli vuoden 2008 kesäkuu.

Tuuli hulmuaa hiuslatvojani sekaisin. Istun kaveripoikani moposkootterin kyydissä matkalla kotiin konfirmaatioharjoituksesta. On väreilevä kesäilta ennen konfirmaatiota, ja aurinko häikäisee taustapeileistä silmiäni.


Hän ajaa jalkakäytävää pitkin, nopeusmittari väpättää 40 kilometriä tunnissa. Kaverini ADHD vaikuttaa myös ajamiseen: hän haluaa olla maanteiden kuningas. Suojatietä lähestyessämme huudan, että hidasta. Hän ei hidasta. Huudan kovempaa. Silloin kirsikanpunainen auto ilmestyy esiin puiden takaa. Ajattelen, että nyt sattuu. 


Kaikki äänet ja kuvat katoavat hetkeksi. Näen vain harmaana pyörivän taivaan. En tunne kipua, pelkoa, en kosketusta asvalttiin, en mitään. Kuin olisi joku, joka pitelisi minua sylissään. Sen katoavaisen, lyhyen hetken.


Makaan keskellä tietä. Ensimmäinen ajatukseni on, että ruumiini on palasina. Toinen: on noustava ylös ja pelastettava kaverini.
Syöksähdän ylös shokissa ja juoksen kaverini luo, joka makaa skootterinsa vieressä.
"Oletko sä kunnossa?" Kysyn.
"Olen."
Ohikulkijoita, ambulanssi, piikki rauhoittavaa minulle kyynärvarteen, sairaalan nihkeänahkainen sänky, odotusta. Valkotakkisia ihmisiä ja hätääntyneitä puheluita. Maatessamme viereisillä sängyillä pidämme toisiamme käsistä kiinni ja kiitämme Jumalaa kyynelvirroissa siitä, että olemme elossa.


Meihin ei loppujen lopuksi jäänyt kolarista muistoksi kuin yli viikon kestävä, hajottava kipu, asvaltin raatelemat kehot ja valtava hämmennys - elämä ei loppunutkaan vielä. Uskoni puhkesi nupustaan kuin seuraavan päivän tulenpunaiset ruusut sylissäni, yhtä voimakkaasti. Minä heräsin ensimmäistä kertaa suojelusenkelini olemassaoloon.
Syksyllä aloitin isoskoulutuksen, mutta jätin sen kesken, sillä aika ja voimani olivat lopussa. Keväällä 2009 sairastuin syömishäiriöön, joka vei minut kauemmas uskostani: miten hyvä Jumala salli kärsimykseni? Mitä vähemmän söin ja liikuin, sitä ahdistuneempi olin, ja sitä kauemmas erkanin Jumalasta. En silti missään vaiheessa lopettanut iltarukouksiani: ne muuttuivat vain kaavamaisiksi.

Lukiossa kiinnostuin enemmän uskonnosta, ja ylioppilastodistukseni kruunasikin Laudatur. Koko lukion kuljin kuitenkin voimieni äärirajoilla. Tapahtui asioita, jotka vahvistivat persoonani herkkyyttä, särkivät vastapuhalletun lasin ympäriltäni. Arkipäivisin jaksoin, mutta viikonloput itkin tulvivia kyyneleitä. Aloin kokea toisten ihmisten tunteita yhä vahvemmin. Taas kysyin, miksi sinä, Jumala, teet tämän minulle.

Vasta viime aikoina sitten olen ymmärtänyt, että herkkyyteni on lahja Jumalalta. Äärimmäinen samastuminen toisiin ihmisiin, halu auttaa muita ihmisiä, pienten yksityiskohtien poimiminen sekä teksteihini että musiikkiin. Katson maailmaa ja luontoa toisenlaisin silmin. Eräs lukijani kuvasi sen hyvin:

"Jumala on on asettanut ton herkkyyden suhun. Sen herkkyyden ansiosta kohtaat ihmisiä ihan eri tasolla. Sen ansiosta sun kirjoitukset ja musiikki koskettaa ihmisten sielua ilman, että ne ees tajuaa, mitä tapahtuu.

Mutta koska se on sun vahvuus ja erityinen lahja, sun vihollinen ei halua, että käyttäisit sitä. Hän on iskenyt suhun erilaisia haavoja, jotta kovettaisit ittes. Hän ei halua, että sun herkkyytes sais hoitaa muita ja murtaa toisten kovuutta.

Vihollinen yrittää saada sut uskoon, että herkkyys on heikkoutta. Mutta juuri sun herkkyydessä on voima murtaa muureja."



Saatana tekee minulle tämän kaiken: ahdistuksen, syömisongelmat, surun - ja minä tartun niihin. Paholainen on antanut minulle avaimet syömishäiriöön, joka tekee minusta voimattoman unelmieni toteuttamiseen. Uskon joutuvani laavameren liekkeihin, ellen parannu tästä kokonaan.



Ylioppilasjuhlissani kävi sukulaisnainen, jota en ollut tavannut aikaisemmin. Hän siunasi minut heti astuessaan sisään ovesta. Pehmeä lämpö ja rauhanomainen tunne valtasi koko ruumiini. Vaikka olin stressaantunut ja uupunut juhlien järjestelyistä ja pääsykokeisiin lukemisesta, yhtäkkiä minulla oli hyvä olla. En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa.


Luen Raamattua vaikeina hetkinä. Joskus luen Ilmestyskirjan kuvauksia tulimerestä, tähtien räjähtämisistä, kuohuvista hyökyaalloista, tappavista hyönteisistä - ne saavat minut joka kerta pelkäämään ja itkemään. Uskon maailmanlopun olevan lähellä, sillä pahoja asioita tapahtuu koko ajan  enemmän ja enemmän. Ihmisillä on paha olla korkeasta elintasosta huolimatta.

Olen todistanut monia ihmeitä, miten Jumala voi ottaa ihmisen kivun pois. Ehkä minun kipunikin vielä katoaa, joskus. Siksi en pelkää enää. Jumala on näyttänyt minulle vastauksia kysymyksiini, elämän valintoihini, vastannut rukouksiini. Kauneinta, mitä olen saanut kokea, on kuitenkin hänen kohtalonomainen johdatuksensa elämäni rakkauden luokse. Sinä yönä sydämeni helmenkova kuori murskaantui - täysillä.

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Minä

Halusitte toivepostauksena tietää jotain minusta. Ja koska teitä on pian jo 200, haluan nyt avata palasen itsestäni.
Olen aina tiedostanut olevani erilainen kuin muut herkkyyteni vuoksi. Näen monesti ihmisten sydämiin ja ajatuksiin, mikä on toisaalta lahja, toisaalta taakka. Tunsin fyysisenä kipuna tätini syövän, josta ei silloin vielä tiedetty. Käsiäni alkoi vihloa hieroessani hänen jalkojaan: viiltävä kipu. Läheisteni haavat ovat haavoja minussa. Ilman herkkyyttä pystyisin tuskin kuitenkaan säveltämään tai kirjoittamaan mitään, mikä voisi koskettaa.

Minulla on liikaa haaveita. Haluaisin kirjailijaksi, muusikoksi, säveltäjäksi, toimittajaksi, ravitsemusterapeutiksi. Silti mikään näistä ei liity hakemaani kouluun - se on salaisuus. Odottelenkin jännityksellä tuloksia.
Tämän hetkisiä unelmiani on muuttaa pois kotoa ja matkustaa Italiaan shoppailemaan ja syömään pestopastaa. Haluan itsenäistyä ja hengähtää hetken.

Olen tehnyt päätöksen juomatta itseäni enää humalaan, koska alkoholi ei sovi minulle. Kahvinkin lipittämisen jätin pois unettomuuden vuoksi. Liikuntaa pitäisi harrastaa enemmän, mutta jotenkin olen kadottanut motivaationi liikkumiseen. Minulla on yhä kirvelevät muistot pahimmilta syömishäiriöajoilta, jolloin juoksin helteessä pururataa ympäri, ympäri, ympäri pelkän kofeiinin voimalla.

Minulla on ystäviä, mutta viihdyn paljon yksinkin, sillä olen perheen ainut lapsi. Jo lapsena vietin päivät metsässä, piilossa muulta maailmalta. Mutta kaipaan myös seuraa. Parasta seuraa on paras ystäväni, mieheni.

Tänä kesänä olen töissä, mikä vie suurimman osan ajastani. En kuitenkaan juuri viihdy töissä monista syistä. Aion hakea muita töitä työsopimuksen loputtua; sellaista, joka oikeasti kiinnostaa minua.
Työn lisäksi vietän kauniitakin kauniimpia hetkiä rakkaani kanssa, soitan, kirjoitan, elän. Olen nukkunut tänä kesänä paljon ja sikeästi melatoniinin ansiosta. Pelkään vähän, mitä tapahtuu, kun lopetan sen.
Asun pääkaupunkiseudulla, mutta kotini ei ole täällä. Vietin lapsuuteni merenrantakaupungissa, jonne jätin osan sielustani. Sitten, kun olen vanha, muutan ehkä takaisin sinne, otan valtavan, raitaisen norjalaisen metsäkissan ja kirjoitan, kunnes minusta ei ole enää jäljellä kuin keskeneräisiä lauseita.