maanantai 9. heinäkuuta 2012

Minä

Halusitte toivepostauksena tietää jotain minusta. Ja koska teitä on pian jo 200, haluan nyt avata palasen itsestäni.
Olen aina tiedostanut olevani erilainen kuin muut herkkyyteni vuoksi. Näen monesti ihmisten sydämiin ja ajatuksiin, mikä on toisaalta lahja, toisaalta taakka. Tunsin fyysisenä kipuna tätini syövän, josta ei silloin vielä tiedetty. Käsiäni alkoi vihloa hieroessani hänen jalkojaan: viiltävä kipu. Läheisteni haavat ovat haavoja minussa. Ilman herkkyyttä pystyisin tuskin kuitenkaan säveltämään tai kirjoittamaan mitään, mikä voisi koskettaa.

Minulla on liikaa haaveita. Haluaisin kirjailijaksi, muusikoksi, säveltäjäksi, toimittajaksi, ravitsemusterapeutiksi. Silti mikään näistä ei liity hakemaani kouluun - se on salaisuus. Odottelenkin jännityksellä tuloksia.
Tämän hetkisiä unelmiani on muuttaa pois kotoa ja matkustaa Italiaan shoppailemaan ja syömään pestopastaa. Haluan itsenäistyä ja hengähtää hetken.

Olen tehnyt päätöksen juomatta itseäni enää humalaan, koska alkoholi ei sovi minulle. Kahvinkin lipittämisen jätin pois unettomuuden vuoksi. Liikuntaa pitäisi harrastaa enemmän, mutta jotenkin olen kadottanut motivaationi liikkumiseen. Minulla on yhä kirvelevät muistot pahimmilta syömishäiriöajoilta, jolloin juoksin helteessä pururataa ympäri, ympäri, ympäri pelkän kofeiinin voimalla.

Minulla on ystäviä, mutta viihdyn paljon yksinkin, sillä olen perheen ainut lapsi. Jo lapsena vietin päivät metsässä, piilossa muulta maailmalta. Mutta kaipaan myös seuraa. Parasta seuraa on paras ystäväni, mieheni.

Tänä kesänä olen töissä, mikä vie suurimman osan ajastani. En kuitenkaan juuri viihdy töissä monista syistä. Aion hakea muita töitä työsopimuksen loputtua; sellaista, joka oikeasti kiinnostaa minua.
Työn lisäksi vietän kauniitakin kauniimpia hetkiä rakkaani kanssa, soitan, kirjoitan, elän. Olen nukkunut tänä kesänä paljon ja sikeästi melatoniinin ansiosta. Pelkään vähän, mitä tapahtuu, kun lopetan sen.
Asun pääkaupunkiseudulla, mutta kotini ei ole täällä. Vietin lapsuuteni merenrantakaupungissa, jonne jätin osan sielustani. Sitten, kun olen vanha, muutan ehkä takaisin sinne, otan valtavan, raitaisen norjalaisen metsäkissan ja kirjoitan, kunnes minusta ei ole enää jäljellä kuin keskeneräisiä lauseita.

6 kommenttia:

  1. Siulla on kaunis sielu, olen varma siitä. Ihana teksti♥

    VastaaPoista
  2. Sä olet oikeasti ihan uskomattoman upea kirjoittaja. Olen varma, että mitä ikinä tuletkaan kirjoittamaan, se koskettaa. Tulee ihan hämmentynyt olo tätä lukiessa.

    Mutta uutena lukijana oli kiinnostavaa tietää sinusta jotain, kiva postaus!

    VastaaPoista
  3. Kirjoitat uskomattoman kauniisti ♥ Jatka vain intohimojesi parissa - et varmasti tee siinä virhettä.

    Herkkyytesi näkyy teksteissäsi hienosti, aitoutena. Rakastan tyyliäsi kirjoittaa.

    VastaaPoista
  4. Jumala on suunnitellut susta ihanan ihmisen..! Hän on asettanut ton herkkyyden suhun. Sen herkkyyden ansiosta sä kohtaat ihmisiä ihan eri tasolla. Sen ansiosta sun kirjoitukset ja musiikki koskettaa ihmisten sielua ilman, että ne ees tajuaa mitä tapahtuu.

    Mutta koska se on sun vahvuus ja erityinen lahja, sun vihollinen ei halua että käyttäisit sitä. Hän on iskenyt suhun erilaisia haavoja, jotta kovettaisit ittes. Hän ei halua, että sun herkkyytes sais hoitaa muita ja murtaa toisten kovuutta.

    Vihollinen yrittää saada sut uskoon, että herkkyys on heikkoutta. Mutta juuri sun herkkyydessä on voima murtaa muureja.

    VastaaPoista
  5. Anonyymi:

    en julkaissut kommenttiasi, mutta kyllä olen se sama tyttö. :>

    VastaaPoista

Jokainen sana on merkityksellinen.
Vastaan kommenteihin blogiini.