perjantai 21. syyskuuta 2012

silmäni aukenevat hataraisen unijakson jälkeen. aamuiset kastepisarat kelluvat vielä karviaismarjapensaan lehdillä. nousen ylös, keitän kaksi kuppia kahvia ja kupin teetä, syön banaanin lohkoina, mikrossa lämmitettynä. sidon hiukseni kiinni ja lähden juoksemaan metsäpolulle, jossa paarmaparvi iskee saman tien kimppuuni.

illalla juoksen toisen kerran. juon kaksi litraa teetä, vaikka tunnen sydämen sahaavan sykkeen. ruokailuni ovat ahdistuksen täyteisiä, mutta syön kuitenkin jotain, jotta tajunta ei hämärtyisi.

alan selata vanhoja, taikinatahraisia reseptikirjoja. kalorilaskelmat salamoivat päässäni, varoittavat tulevasta vaarasta: silti voisin repiä jokaisen muffinssin ja pikkuleivän kuvan kirjasta ja syödä, syödä, syödä. päätän leipoa mokkapaloja, lapsuuden herkkuani.

24 tasaruutuista, nonparellein väritettyä mokkapalaa odottaa pellillä. tarjoan leivoksia mummille ja papalleni - nautin siitä, kun muut syövät. muutaman palan laitan pussiin tädilleni jääkaappiin odottamaan. menen tekemään lihassarjoja huoneeseeni.

laskettuani päivän liikunnat, syömiset, miinustettuani kulutuksen, annan itselleni luvan. hiivin keittiöön, nostan rahisevaa leivinpaperia, otan yhden palan ja laitan sen marmoripintaiselle lautaselle.
ensimmäiset suupalat saavat suuni kosteaksi; jähmettynyt suklaaseos hyväilee kitalakeani. selailen samalla Oliviaa, jossa huomioni kiinnittyy Fazerin uutuusmainokseen ja ruokaohjeisiin. otan uuden palan, jonka syön hieman nopeammin. lopulta revin suklaaruutuja ja murulastuja irti leivinpaperista, työnnän kaksin käsin suoraan suuhuni enkä pysty lopettaa. koko ajan kuuntelen, etteivät isovanhempani herää; ettei kukaan tiedä, mitä olen tekemässä. yksinäisyyden kyyneleet lämmittävät poskiteriäni. lopulta on niin paha olo, että pelkään oksentavani. silti en ole edes täynnä, vaikka söin yhdeksän palaa.

työnnän vessassa hammasharjan kurkkuuni ja olen tukehtua, mutten kykene oksentamaan. menen makaamaan huoneeseeni, mutta olen kuolla ajatuksesta imeytyvistä kaloreista. ei voi vain maata. ei voi vain olla. ei voi.
kohta olen jo ulkona maantiellä ja juoksen, juoksen kovaa hiertynein jaloin. juoksen pakoon, jotain mitä ei pysty päästä pakoon. mahalaukku painaa ihoani vasten, ja sattuu niin, että joudun pysähtymään. hyttyset imevät ja kurjet huutaavat pellolla. tuoksuu tuore rypsi. 

kävelen jyrkän mutkan kohdalle. katson oikealle ja vasemmalle, en näe autojen valoja. jään makaamaan kylmälle tielle, joka on kovempi kuin olisin kuvitellut. suljen silmäni.
tappakaa minut.

(17.07.2009)

1 kommentti:

  1. Surullista ja pelottavaa luettavaa. :( Onneksi nyt asiasi taitavat olla paremmin?

    VastaaPoista

Jokainen sana on merkityksellinen.
Vastaan kommenteihin blogiini.