keskiviikko 31. lokakuuta 2012

eilen, tiistaina klo 12 aikaan tapahtui jotain, joka särki pienen sydämeni sirpaleiksi. sillä hetkellä tuntui, kuin osa minusta olisi kuollut siihen paikkaan, hetkeen. menin luennolle enkä muista siitä mitään.

ymmärsin, kuinka hyvin elämäni oikeasti oli ollut tähän mennessä. vielä puoli vuotta sitten seisoin juhlasalissa ystävieni kanssa valkolakit päässä, sain sata tuoksuvaa ruusua, humalluin kevyesti kuohuviinistä. kesällä tuli tieto yliopistopaikasta, rakkaani kanssa kaikki meni kuin sadussa ja sain uusia ystäviä.

tänä aamuna satoi hattaraista lunta: lunta, jota olen aina rakastanut. se ei tuntunut enää kauniilta. kaikki muistutti tapahtuneesta; henkinen ja fyysinen kipu, molemmat yhtä vahvoja. jo yhdeksän aikaan psykiatrian poliklinikalta soitettiin. lempeä-äänisen naisen puhuessa purskahdin itkuun. vaikka minulla on kaikki tuki ympärilläni, olen silti aivan yksin tuskani kanssa. siltä minusta tuntuu. olen kokenut paljon, mutta en koskaan tällaista. luovutin jo syömisen suhteen - siitä, kun ei ole tullut muutamaan viikkoon muutenkaan mitään.

pakotin itseni tänään kouluun nukuttuani muutaman tunnin. en muista päivästä kuin palasia. itkin joka välissä, kun vain pääsin vessaan. en päässyt bussipysäkiltä eteenpäin, koska jäin itkemään pimeään metsään.

en voi kertoa - ainakaan vielä - mitä tapahtui. mutta kiitos, että olette täällä.

10 kommenttia:

Jokainen sana on merkityksellinen.
Vastaan kommenteihin blogiini.