maanantai 31. joulukuuta 2012

2012

mitä jäi sydämeeni
♥ yövalaistulla times squarella harhailu rakkaani kanssa päämääränämme kakkupuoti
 vapaus suonissani ylioppilaslakin ja kuplivan jälkeen

♥ näköala italialaisesta vuoristokylästä, jossa aurinko paahtoi kohtisuoraan 
 öisen elämän näkeminen kolmivuorotyössä
 ensimmäinen joulu ilman kohisevaa merta mielessäni

upeaa uutta vuotta teille rakkaat 

torstai 27. joulukuuta 2012

päiväni kuvina (jouluaatto)

herään klo 11.50
aamupala: omenakanelimuromysliä ja mustaherukkateetä
meikki: meikkivoide, puuteri, silmänympärysvoide, musta kajaali sekä kimallekajaali, kimalteinen silmänrajaustussi, luomiväri, kimalleripsiväri, kulmakynä
mansikkateetä
joulutähti ja yön aikana satanut puolen metrin lumihanki
kävelen rakkaani luokse jouluaterialle
illalla tulemme meille toiselle jouluaterialle ja jakamaan lahjoja
pakettimeri
tunnelmavalaistus huoneessani

nopeasti syödyt suklaat 
osa lahjoista: erilaisia teelajeja, kynttilä, ihonhoitotuotteita, vuosikalenteri
nokia lumia 800 (rakkaalta)
canon EOS 600D (samalla kameralla ovat tämän postauksen muokkaamattomat kuvat)
unelmamaiharit
valoparatiisi ja aamuviiteen valvominen
(maailman ihanimman ihmisen viereen nukahtaminen)

tiistai 18. joulukuuta 2012

08.12.2012
istun lähes tuntemattomien ihmisten keskellä ja siemailen välimerensinistä sävyistä boolia. ystäväni on upea valkolakissaan ja lainehtivissa kiharoissaan. syömme cocktailpizzoja ja puhumme kuulumisistamme. 
toisessa tilanteessa lähtisin mukaan jatkoille, mutten enää. kävelen kohti bussipysäkkiä nyöritetyissä korkokengissäni. kadut ovat kuohkean lumikerman peitossa.

kotona ahdistus alkaa liikkua jokaisen hengenvetoni mukana. silmähermoihini koskee, oksettaa. olen taas kasvokkain ja yksin totuuden kanssa.
kännykän näytössä vilkkuu rakkaani nimi. 

hetken kuluttua juoksen talviyön kylmyyteen häntä vastaan. ei tarvita sanoja - vain niin tiukat rutistukset, että valtimot lepattavat kiinni toisissaan. suudelma on kova ja kaipuun täyteinen, niin kuin joskus ennen.
"mulla on ikävä meitä", sanon hänen lämpimän takkinsa suojassa.

yön tyyneydessä makaamme hänen sängyllään. meillä on jotain, mitä ei voi ymmärtää; emme kai käsitä itse täysin vieläkään. hän silittää vatsaani ja painaa huulensa iholleni.
"mä rakastan sua ja meidän pientä."

12. raskausviikko.

perjantai 14. joulukuuta 2012


Maisemani
(yo-preliminääriaine, talvi 2012)

Katson itseäni jäätyneen lammen kuultavasta pinnasta. Ympärilläni seisoo liikkumattomia havupuita, joiden neulaset ovat varisseet maahan pehmeäksi matoksi. Täällä vallitsee ikuinen pakkanen, taivas on mustelmansininen, kuukin lienee piiloutunut taakse pilviverhojen. 
Maisemani on kaukana todellisuudesta. Tänne voi eksyä vain kuuntelemalla lammen kutsuvia kuiskauksia, jotka vaativat mahdotonta - astumaan jäälle uudelleen, katoamaan veden syvänteisiin. Niin, että nälkä repii kurkunpäätä.

Minun maisemani on syömishäiriö, valoton metsä. Eksyin tänne yli kolme vuotta sitten, lumouduin 
maiseman kauneuden illuusiosta. Öiset karkaamiset pururadalle ja kurniva vatsa veivät minut toiseen maailmaan. Samalla, kun ihoni muuttui verisuonten tarhaksi ja kalpeni helmenvalkeaksi, minusta tuli kylmä ja tunteeton. Ei iloa, ei surua, vain tasapaksua ahdistusta: lasiaisteni pinnalla sakeaa sumua.

Elämän tuntuessa pelkältä vaatimusten ja paineiden verkolta löysin maisemasta turvapaikkani. Lammen peilijäästä katsottuna 
kaikki näytti hetken valoisammalta, vaikka taivas yläpuolellani tummeni koko ajan. 
Yhtäkkiä minusta oli jäljellä vain kuori. Tiesin maisemani olevan kuoleman portti, mutta olin liian uupunut nähdäkseni metsän ulkopuolelle.

Sitten tuli joku, joka yritti herättää minut todellisuuteen ja repiä harhaista todellisuutta päästäni. Sain uhkauksia sairaalan kaikuvista käytävistä, jos en alkaisi syömään. Katkerana aloin syömään; söin niin, että sattui. Niin minusta tuli sellainen, mikä olen nyt: normaalipainoinen. 

Mutta kukaan ei huomaa, kuinka olen yhä maisemani vanki, sillä en ole enää hauras lintunen. Vaikka olen kauan sitten ylittänyt normaalipainon rajan, milloinkaan en ole oppinut syömään oikein. Lasken numeroita ja tunteja, kunnes päässäni humisee ja verkkokalvoillani vilisee pisteitä. On vain pakko antautua elimistön hätähuudolle ja lopulta syödä niin, että mahalaukun kalvot halkeilevat.


Ahdistus vetää minut lohduttomaan syleilyynsä, ja näen jälleen edessäni pakkashuurteisen maiseman. Luulen sokeutuvani kyynelvirroistani, kuuroutuvani lammen huudoksi muuttuneista käskyistä. Ne sanovat, että olen epäonnistunut, koska olen taas sortunut ahmimaan. Kaikki tuntuu niin todelliselta, sillä sairaus on juurtunut syvälle kiinni minuun.

Jos yritän puhua itseni tyhjäksi syömishäiriöstäni, saan vain hämmentyneitä, epäuskoisia katseita. He eivät voi käsittää, miltä tuntuu, kun on sairas mieli terveessä kehossa. Siksi pysyn mieluummin vaiti ja olen yksin salaisessa maailmassani, annan puiden varjojen vetää minut alleen, kavalaan turvaansa.

Tämä ei ole sellainen maisema, kuin tahtoisin sen olevan. Siellä kukkisivat metsätähtikedot ja taivaalla riippuisivat helisevät tähtinauhat. Siellä olisi helppo hengittää eikä tarvitsisi pelätä elämää; olisi vapaa häiriön kahleista. Siellä ei olisi palelevia sormia eikä unettomia öitä. Vain kyhmyjoutsenen hiljaista laulua ja rauha sydämessä.

Tuijotan itseäni jälleen lammen pinnasta. Peilikirkas pinta näyttää ääriviivani terävinä ja todenmukaisina. Tämä on totta: en ole enää pieni. Lampi pyytää minua sukeltamaan pimeyteensä vielä kerran, jotta voisin tuntea pohjakosketuksen ja rakkolevän hyiset suomut ihollani: laihtumaan taas. Mutta jatkan taisteluani, vaikka olenkin loputtoman väsynyt syyllistäviin ääniin päässäni. Sillä en voi jatkuvasti paeta tulevaisuuden pelkoa veden alle.

Näen kylmyyden ravisuttaman metsätähden yksinäisen kuusen juurella. Hetkeksi se tuo valon loisteen maisemaani. 

En voi luvata mitään enkä ehkä koskaan parannu tästä, mutta lupaan kuitenkin yrittää avata silmäni elämälle. Minä olen nyt tässä. Hengitän ja tunnen - vaikka se sattuu.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

koivut olivat pukeutuneet seittimäiseen huurteeseen matkalla lääkäriin, kahdeksantoista astetta pakkasta. maistoin vielä hunajaisen aamuteen maun huulillani.

sama tuttu kaavake, samat kysymykset. sormet naputtelivat pitkää lähetettä.
"sinun kohdallasi masennuslääkitys on oikeastaan pakollista."
sanoin, etten halua synteettisiä nappeja sekoittamaan mieltäni lisää.
"laitetaan nyt kuitenkin sinut sydänfilmiin ja verikokeisiin sitä lääkitystä varten."

pois kävellessäni kylmyys jäädytti liimaista surua ripsieni alle - näytti siltä kuin lumihiutaleet olisivat kuolleet ilmaan matkalla maahan.