perjantai 14. joulukuuta 2012


Maisemani
(yo-preliminääriaine, talvi 2012)

Katson itseäni jäätyneen lammen kuultavasta pinnasta. Ympärilläni seisoo liikkumattomia havupuita, joiden neulaset ovat varisseet maahan pehmeäksi matoksi. Täällä vallitsee ikuinen pakkanen, taivas on mustelmansininen, kuukin lienee piiloutunut taakse pilviverhojen. 
Maisemani on kaukana todellisuudesta. Tänne voi eksyä vain kuuntelemalla lammen kutsuvia kuiskauksia, jotka vaativat mahdotonta - astumaan jäälle uudelleen, katoamaan veden syvänteisiin. Niin, että nälkä repii kurkunpäätä.

Minun maisemani on syömishäiriö, valoton metsä. Eksyin tänne yli kolme vuotta sitten, lumouduin 
maiseman kauneuden illuusiosta. Öiset karkaamiset pururadalle ja kurniva vatsa veivät minut toiseen maailmaan. Samalla, kun ihoni muuttui verisuonten tarhaksi ja kalpeni helmenvalkeaksi, minusta tuli kylmä ja tunteeton. Ei iloa, ei surua, vain tasapaksua ahdistusta: lasiaisteni pinnalla sakeaa sumua.

Elämän tuntuessa pelkältä vaatimusten ja paineiden verkolta löysin maisemasta turvapaikkani. Lammen peilijäästä katsottuna 
kaikki näytti hetken valoisammalta, vaikka taivas yläpuolellani tummeni koko ajan. 
Yhtäkkiä minusta oli jäljellä vain kuori. Tiesin maisemani olevan kuoleman portti, mutta olin liian uupunut nähdäkseni metsän ulkopuolelle.

Sitten tuli joku, joka yritti herättää minut todellisuuteen ja repiä harhaista todellisuutta päästäni. Sain uhkauksia sairaalan kaikuvista käytävistä, jos en alkaisi syömään. Katkerana aloin syömään; söin niin, että sattui. Niin minusta tuli sellainen, mikä olen nyt: normaalipainoinen. 

Mutta kukaan ei huomaa, kuinka olen yhä maisemani vanki, sillä en ole enää hauras lintunen. Vaikka olen kauan sitten ylittänyt normaalipainon rajan, milloinkaan en ole oppinut syömään oikein. Lasken numeroita ja tunteja, kunnes päässäni humisee ja verkkokalvoillani vilisee pisteitä. On vain pakko antautua elimistön hätähuudolle ja lopulta syödä niin, että mahalaukun kalvot halkeilevat.


Ahdistus vetää minut lohduttomaan syleilyynsä, ja näen jälleen edessäni pakkashuurteisen maiseman. Luulen sokeutuvani kyynelvirroistani, kuuroutuvani lammen huudoksi muuttuneista käskyistä. Ne sanovat, että olen epäonnistunut, koska olen taas sortunut ahmimaan. Kaikki tuntuu niin todelliselta, sillä sairaus on juurtunut syvälle kiinni minuun.

Jos yritän puhua itseni tyhjäksi syömishäiriöstäni, saan vain hämmentyneitä, epäuskoisia katseita. He eivät voi käsittää, miltä tuntuu, kun on sairas mieli terveessä kehossa. Siksi pysyn mieluummin vaiti ja olen yksin salaisessa maailmassani, annan puiden varjojen vetää minut alleen, kavalaan turvaansa.

Tämä ei ole sellainen maisema, kuin tahtoisin sen olevan. Siellä kukkisivat metsätähtikedot ja taivaalla riippuisivat helisevät tähtinauhat. Siellä olisi helppo hengittää eikä tarvitsisi pelätä elämää; olisi vapaa häiriön kahleista. Siellä ei olisi palelevia sormia eikä unettomia öitä. Vain kyhmyjoutsenen hiljaista laulua ja rauha sydämessä.

Tuijotan itseäni jälleen lammen pinnasta. Peilikirkas pinta näyttää ääriviivani terävinä ja todenmukaisina. Tämä on totta: en ole enää pieni. Lampi pyytää minua sukeltamaan pimeyteensä vielä kerran, jotta voisin tuntea pohjakosketuksen ja rakkolevän hyiset suomut ihollani: laihtumaan taas. Mutta jatkan taisteluani, vaikka olenkin loputtoman väsynyt syyllistäviin ääniin päässäni. Sillä en voi jatkuvasti paeta tulevaisuuden pelkoa veden alle.

Näen kylmyyden ravisuttaman metsätähden yksinäisen kuusen juurella. Hetkeksi se tuo valon loisteen maisemaani. 

En voi luvata mitään enkä ehkä koskaan parannu tästä, mutta lupaan kuitenkin yrittää avata silmäni elämälle. Minä olen nyt tässä. Hengitän ja tunnen - vaikka se sattuu.

8 kommenttia:

  1. voi että miten kauniisti kirjoitettu..
    kyyneleet tuli silmiin, minulla on nimittäin samanlaisia
    ajatuksia. tiivistit juuri ajatukseni sieväksi tekstiksi,
    kiitos :) ja hurjasti voima halauksia<3

    VastaaPoista
  2. olet aidosti inspiroiva. kiitos.

    VastaaPoista
  3. Voih, kirjotat niin kauniisti ja osuvasti kaikesta..

    Varsinkin tää kohta :"He eivät voi käsittää, miltä tuntuu, kun on sairas mieli terveessä kehossa. Siksi pysyn mieluummin vaiti ja olen yksin salaisessa maailmassani, annan puiden varjojen vetää minut alleen, kavalaan turvaansa." tää kolahti muhun todella syästi, ja sai kyyneleet valumaan poskille. Aivankun otettu mun ajatuksista..

    Voimia sulle ihan hirmupaljon <3

    VastaaPoista
  4. Tämä on upea teksti. Sinä olet upea.
    Kiitos.

    VastaaPoista
  5. <3 tiiän tasan tarkkaan tän tunteen

    VastaaPoista
  6. oot ihan uskomaton kirjoittaja ♡ mä en osaa sanoa muuta.

    VastaaPoista
  7. sanoinkuvaamattoman upea teksti. itken.

    VastaaPoista

Jokainen sana on merkityksellinen.
Vastaan kommenteihin blogiini.