keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

ne eivät ymmärrä, miten sanoilla voi halkoa arpia auki kuin kvartsia kalliosta. kun joka päivä kuulee jotain negatiivista vartaloonsa liittyvää, ei sitä niin vain sivuuta.
"sinulla ei ole oikeastaan hätää, jos painosi laskee raskausaikana, koska se on noussut jo ihan riittävästi"
"sulla on kauheen isot rinnat"
"taas sun maha on kasvanut"
"onpas nämä raskausarvet kivassa järjestelmällisessä rivissä tässä pitkin vatsaasi"
"onko sinulla muuten jonkinlaisia vaikeuksia hillitä mielitekojasi tai oletko syöny enemmän kuin yleensä, kun tämä paino on noussut niin"

eilen kirjoittaessani tätä minua alkoi naurattaa nuo kommentit, sillä ne ovat niin järjettömiä. painoni kuuluukin nousta, ei se saa olla laskusuunnassa. mutta nyt on taas epävarma hetki, jolloin haluaisin vain turvaan itseltäni. tällaisina hetkinä kaipaan, kaipaan todella siipiäni, jotka humisivat kuin vedenvihreällä kolibrilla: sitä, mitä en saisi.

yritän kaikkeni, että saisin noudatettua ateriasuunnitelmaani ja syön herkkuja, vaikka ahdistaa. syön monipuolisesti, vaihdoin salaatinkastikkeenkin oliiviöljyyn, vaikka vielä kuukausia sitten en olisi kuvitellutkaan. ei ole enää mitään, mitä välttelisin. ajattelen itseäni ja vauvaani kaikessa.

aikoinaan sairastuin syömishäiriöön nopeasti ja rajusti vain muutaman väärän sanan vuoksi. nyt näitä sanoja alkaa olla liikaa - ne täyttävät akvaariomaailmani, jossa on korallivärejä ja liehuvia kasveja. elämää ja kauneutta. minulla on tulevaisuus ja paljon ihania asioita tulossa, mutta silti en voi unohtaa sitä, että kaikki sanovat lihavaksi (eivät sano, mutta sairaus kääntää sen niin).

tiistai 23. huhtikuuta 2013

viime aikoina en ole kirjoittanut, vaikka olisi ollut paljon kerrottavaa, kaunista ja ikävääkin. viikonloppuna tunsin syvää onnea hänen kanssaan kalliolla ilta-auringon aikaan. aivan yltämme kiisi komesiipinen lentokone. yö meni kuitenkin päivystyksessä, kun vointini huononi.

tänään heräsin luottavaisin mielin aurinkoon. söin kaksi näkkileipää, mutta suolistoni ei kestänyt ruokaa vaan juoksin vessaan. lähdin koululle tenttiin mahakouristuksissa ja sain jotenkin raapustettua ruutuarkkiin vastaukseni. yksi tuttu sanoi, että näytän väsyneeltä, toinen ihana lupasi rukoilla puolestani, vaikken sanonut mitään olostani. kävin kaupasta ostamassa mehupurkin, jota litkin verensokerin tasaamiseksi. luennolla iski veitsenleikkaava päänsärky.

kotiin päästyäni tuntui lamaannuttavan huonolta, jäin vessaan itkemään. keitin kaurapuuroa, söin näkkileipää ja pyyhin kuivutta glitterväriä silmistäni. ei pysynyt ruoka taaskaan sisälläni.

toisen taloyhtiön vessassa törmäsin tuntemattomaan naiseen, joka alkoi sorkkia mahaani huomattuaan pallomaisen vatsani.
"häpeätkö sä sitä, kun peittelet sitä noin pitämällä käsiä taskussasi? en minä ainakaan silloin, kun odotin vauvaa."
en sanonut mitään, tilanne oli niin kiusallinen.

sain rauhan vasta päästyäni rakkaani viereen ja käpertyessäni turvaan.
kotimatkalla katulamput olivat samanlaisia pimeitä mariaanienhautoja niin kuin silmäni ilman. häntä.

torstai 11. huhtikuuta 2013

anonyymikommenteista

toissapäivänä julkaisin täällä yhden novelleistani. novelli käsitteli fiktiivistä eroa. jotkut lukijat ehkä luulivat novellin käsittelevän omaa elämääni, vaikka kyse oli keksitystä tarinasta, mikä näkyi tunnisteista "novellit".

sain tekstiini todella ikäviä anonyymikommentteja siitä, kuinka huono äiti minusta tulee lapselleni jne. yleensä olen jättänyt ikävät anonyymikommentit omaan arvoonsa, mutta yksi kommenteista tuntui niin pahalta - se sai minut itkemään. se ei ollut ensimmäinen sellainen kommentti vaan olen raskaudestani asti saanut negatiivisia anonyymikommentteja, joissa pohditaan, minne lapseni tulee vielä joutumaan. jos joku vain voisi ymmärtää, kuinka ikävältä sellainen tuntuu.

vaikka tämä on blogi, jonne kirjoitan persoonallisella tyylilläni, olen minäkin vain ihminen täällä ruudun takana. tuskin kukaan muu kuin äitiyden itse kokenut voi tietää, miltä tuntuu, kun omaa äitiyttä arvostellaan. etenkin kun sen tekevät ihmiset, jotka eivät tunne minua ja eivät tiedä minusta mitään muuta kuin sen, mitä jaan blogissani. heillä ei ole käsitystäkään siitä, kuinka paljon vauvaani rakastan tai millainen äiti aion olla lapselleni. eikä se heille kuulu.

jouduin siis poistamaan anonyymikommentoinnin. tämä harmittaa, koska joukossa on myös valtavasti ihania, vilpittömiä ihmisiä, joilta olen saanut paljon kauniita sanoja ja kannustusta. mutta tämä oli ainoa ratkaisu.

viime aikoina olen saanut blogistani enemmän mielipahaa kuin mielihyvää enkä näe blogin pitämisessä mitään järkeä, jos lopputulos on tällainen. toivon, että nyt tämä ilkeä ja asiaton kommentointi loppuisi.

EDIT: oho, olin laittanut vahingossa jonkun asetuksen, että kukaan ei pystynyt kommentoimaan blogiini. nyt asia on korjattu.