torstai 27. kesäkuuta 2013

Parantuminen - osastojakso

en muista hirveästi ajasta ennen osastoa. pääsin päiväosastolle maaliskuussa 2013 kiireellisellä lähetteellä vajaa viikossa. syynä tähän oli raskaus ja se, etten kyennyt syömään säännöllisesti. vasta jälkeen päin kuulin myös, ettei painoni ollut noussut niin kuin olisi pitänyt. olin nukkunut huonosti useamman viikon ja yksin syödessäni kädet tärisivät ahdistuksesta.

ensimmäisenä pakkasaamuna saavuin osastolle jännittyneenä. ensimmäinen aamupala ahdisti paljon. tuntui kuin puuro ei katoaisi lautaselta koskaan. sain kuitenkin syötyä aamupalan vaaditussa ajassa, vaikka se meni viimeisille minuuteille.

olisin tarvinnut osastohoitoa jo paljon aiemmin ollessani anorektinen, kun en syönyt juuri mitään. nyt oli kuitenkin viimeinen mahdollisuus korjata syömishäiriön jättämiä vääristymiä, sillä kasvoihan sisälläni uusi elämä.
häpesin osastolla ulkomuotoani ja sitä, että olin niin lihava. tunsin, etten kuulunut joukkoon muiden potilaiden kanssa. ruokapöydässä huomasin kuitenkin, että olemme kaikki samassa harsomaisessa harhakuvassa.

oltuani muutaman päivän osastolla huonosti nukutut yöt alkoivat näkyä voinnissani. myös jatkuva omien ajatusten työstäminen ja jokaisen aterian tuottama ahdistus ottivat koville.
sinä aamuna purskahdin lohduttomaan itkuun sohvalla ilman mitään erityistä syytä. kaksi hoitajaa veivät minut syrjempään juttelemaan. kysyttiin, mikä minulla on. en pystynyt puhua, en saanut henkeä, sydän hakkasi. toisen hoitajan silmät olivat kyyneleistä kosteat, koska näytin varmaan aika surkealta. kaikki asiat viilsivät sisintäni auki: raskaus, unettomuus, syöminen ja se, että ennen osastoa olin vetänyt itseni jälleen aika loppuun koulussa. lopulta sain vähän puhuttua ja pääsinkin aikaisemmin kotiin, koska huomattiin, että olin vähän kuumeessa.

kotona ryömin peiton alle makaamaan ja itkin lisää. rakas tuli käymään meillä, ja tuntui niin hyvältä olla turvassa hänen lämpimien siipiensä suojassa. hänen huolenpitonsa tuntui silloin todella tärkeältä. sinä yönä nukuin 14 tuntia.
ensimmäisenä viikkona painoni laski. huolestuin vähän itsekin. hoitokokouksessa sanoin, että oikeastaan oloni tuntuu aliravitulta. hävetti sanoa, että aterisuunnitelmani ei riittänyt. pääsin jo samana päivänä ravitsemusterapeutille. nyt ateriasuunnitelmassani oli aamupala, välipala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala ja tarvittaessa toinen iltapala eli 6-7 ateriaa. kuulostaa varmaan paljolta, mutta ateriat eivät kuitenkaan olleet/ole mitään järjettömän isoja vaan ihan normaaleja annoksia. 

aamuisin puin vain päälleni ja lähdin suoraan bussilla osastolle. tuntui oudolta nähdä töihin ja kouluun lähteviä ihmisiä samaan aikaan liikenteessä, kun itse matkasi kymmeneksi tunniksi opettelemaan syömistä ja lepäämään.

vaikein ateria oli lounas, koska en ollut yliopistossa, lukiossa enkä yläasteellakaan tottunut syömään lounasta. ahdistus oli saanut minut tekemään mitä milloinkin: syömään hedelmiä koulun lukitussa vessassa, salaattia ruokalassa tai hakemaan vain kahvin kaupasta. totuin kuitenkin pian lounaan syömiseen.
helpoin ateria oli mielestäni välipala, joka oli yleensä rahka, jäätelö, riisifrutti tai vastaava. pienen ja tiheäenergisen jutun syöminen on ollut minulle aina helpompaa kuin esimerkiksi kokonainen ateria, joka koostuu monesta eri ravintoaineesta.

potilailta sain paljon vertaistukea. niin paljon ihania ja lahjakkaita ihmisiä niin kamalan sairauden kourissa. uskon, että meillä kaikilla oli jonkinlainen surumielinen pilke silmissä.
ympäristökään ei ollut sairaalamainen vaan kodikas. luonto oli lähellä, ja kävimmekin monta kertaa osastokavereiden kanssa kävelyllä kirpeässä säässä.

uloskirjauksen päivä oli oma päätökseni. papereihin jäi diagnoosiksi epätyypillinen laihuushäiriö, mikä olisi ennen ollut minulle (syömishäiriöminälle) ylpeyden aihe, mutta nyt se oli tahra häpeää.
olisin voinut olla ehkä vielä pidempään, mutta halusin päästä takaisin kouluun ja normaaliin elämään. tuntui vapauttavalta päästä takaisin arkeen, jossa muukin kuin syöminen määrittelee elämää. toisaalta tunsin jo hieman laitostuneeni parissa viikossa ja pelkäsin ahdistuksen kohtaamista yksin ollessani. osastolla kun on aina joku, jolle puhua vaikeiden hetkien koittaessa. normaalissa elämässä joutuu selviämään useimmiten yksin.

tuon kahden viikon aikana sain nykyisen pohjan syömisilleni. paino myös lähti nousemaan kunnolla niin kuin raskaudessa kuuluukin. tutustuin mahtaviin ihmisiin ja ahdistukseni helpottui pelkällä täsmäsyömisellä. osastolla ollessani ajattelin, että tämä on ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun olen täällä - ja siitä aion pitää kiinni.

maanantai 24. kesäkuuta 2013

taas yksi yö sykähdysmäistä, levotonta unta. makasin kolme tuntia aamulla sängyssä, olin niin loppu. pyörryttää kamalasti. jos nyt pitäisi lähteä synnyttämään, lähtisi varmaan taju.

en vain jaksa enää.

torstai 20. kesäkuuta 2013

huonosti nukutun yön jälkeen aloin miettiä, kuinka surkea juhannus onkaan tulossa. mutta kun suuntasin muistini menneisiin vuosiin, ymmärsin kaiken olevan ihan hyvin.

juhannus 2009

yöttömänä, tulenoranssina yönä vatsani kurisee niin, ettei sitä voi olla kuulematta. se raahaa minut väsyneenä keittiöön, tekee paksut juustovoileivät ja pakottaa syömään, vaikka pyristelen vastaan kuin rengastettu joutsen. kirjaimellisesti syöttää.

seuraavana aamuna en syö taaskaan mitään. pyöräilen viisi kilometriä kotiin enkä ajattele kuin ruokaa. ostan huoltoasemalta paketillisen dominokeksejä ja suklaalevyn ja ahmin ne salaa huoneessani. 

juhannus 2010

mononukleoosi. olen totaalisessa liikuntakiellossa pernan repeytymisvaaran vuoksi.
jo aamupäivästä ahmin laatikkoon piilottamani myslipatukat. ahdistuksissani menen metsään oksentamaan, mutta saan yskittyä vain hapokasta nestettä.
lähden kävelemään tuttua lenkkireittiä - pakko kuluttaa ylimääräiset kalorit. olen niin huonossa kunnossa, etten jaksa kävellä kuin kilometrin. olen varma tappavani itseni tätä vauhtia, mutta en kykene vastustamaan sairauden ääntä, en vain voi.

juhannus 2011

töissä. en syö aamupalaa enkä töissäkään, koska minut ja rakkaani on kutsuttu sukulaisten luokse illalla käymään ja siellä on oletettavasti syötävä jotain. 

juhannus 2012

töissä. olen vaihteeksi syömättä koko vuoron eli kahdeksan tuntia. muistan vain pyörryttävän olon.

nyt

heräsin viime yönä tunnin välein vessaan ja maha oli kipeä supistuksista. käveleminen sattuu, koska jaloissa on niin paljon turvotusta. heikottaa ja huimaa. lakanat, paidat ja rintaliivit tahriintuvat rinnoista tihkuvasta, makeasta nesteestä.

mutta ainakaan en ole enää syömishäiriön vanki. joku käsittämätön voima ei aja minua pururadalle eikä metsään oksentamaan. pystyn olla katsomatta kaloreita ja ahmimatta. ennen kaikkea pystyn täsmäsyömään, vaikka yksin ollessa se on vaikeampaa.
kuulen sanat "olet kaunis" niin kuin ne ovat enkä käännä sitä heti "olet lihava". olen vihdoin kasvattanut sulistani tarpeeksi vahvat lentämiseen. ilma on tyyni ylösnousuun.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

kuvatoivepostaus


lempiaamupala

muromysliä maidolla, appelsiini ja teetä (en normaalisti syö mysliä aamuisin, mutta nyt aamupahoinvointi on alkanut taas vähän vaivata. ajatus leivästä tai puurosta tyhjään vatsaan kuvottaa)

lempiherkku
kaikki lidlin tummansinisissä pakkauksissa myytävät jäätelöt. tässä jotain pähkinäkermajäätelöä

lempijuoma
vettä menee monta litraa päivässä

lempitee
ennen lipitin mitä erilaisempia teemakuja, mutta odotusaikana en ole juonut oikeastaan kuin earl grey:ta pussi- tai irtoteenä

lempivaatteitasi





kuva hiuksistasi 
ei ole oma kuvani, mutta tällaisista hiuksista unelmoin

lempikoruja




lempipaikka
järven tai meren ranta. ollaan ajettu tänne rakkaan kanssa puolispontaanisti muutamana iltana

luonnossa joku lemppari paikka, jonne hakeudut aina sillon kun on asioita mietittävänä tai muuten elämässä vaikeaa
kosken ranta

pelottava asia/paikka
kyykäärme. olisi ollut selkäpiitä karmivaa mennä etsimään oikeaa käärmettä metsästä, joten otin tämän kuvan netistä

sinulle rakkaita maisemia
kesäöinen kuva isovanhempieni läheiseltä pellolta
Saksasta
USA:sta


metsä, jossa juokset
sun käsiala

pienet asiat, joista tykkäät
haalistunut ylioppilasruusu, äidiltä saatu
yksi viesti kännykässä 
tykkään piirtää perhosia

kiitos ihanista ideoistanne. näitä oli kiva kuvata. 

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

nyt on jo 9.kesäkuuta ja ahdistaa, kun elämänmuutos on koko ajan lähempänä. synnytys pelottaa, oma jaksaminen myös.
mutta nautin yksittäisistä hetkistä: varpaiden kastamisesta järven karkeaan pohjaan, pakastimessa jäätyneestä mansikkarahkasta, pururadalle eksyneistä untuvapalloisista peiponpoikasista.

viimeiseen vuoteen on sisältynyt paljon elämänmuutoksia: lukiosta valmistuminen, ystäväpiirien muuttuminen, kesätyö, uudessa opiskelupaikassa aloittaminen, yllätysraskaus, muutto lapsuuden kodista, toiseen kouluun pyrkiminen. yksi rankimmista muutoksista on ollut, että raskauden myötä olen melkein tuplannut oman painoni sitten anoreksia-aikojen. välillä sydämeni valtaa parvi rytmihäiriöitä, mikä tarkoittaa, että tässä on ehkä liikaa fyysistä kuormitusta keholleni lyhyen ajan sisällä. mutta entä mielelle? 

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

nyt kun minulla on enemmän aikaa, haluaisin, että keksisitte minulle jotain, mitä kuvata.

esim. kuva lempiaamupalastasi.

ihan mitä vain. tosin itsestäni ja läheisistäni en laita kuvia.
saa myös kertoa postausideoita. pääni hakkaa tyhjyyttään näillä helteillä.

lauantai 1. kesäkuuta 2013

katson parvekkeelta alas ja tunnen metsän kaipauksen jalkaterissäni. se loistaa metsätähtinä nilkkaluissani.
mieli on pohjaveden tasolla, kun en pääse purkamaan tunteitani liikuntaan. en tuntenut pitkään aikaan adrenaliinipurkauksia suonissani.

muutenkin on tosi rankkaa. viikko sitten itkin joka välissä, nyt olen taas kalkkeutunut simpukka, josta merivesi on haihtunut pois - hetkeksi.
järjestelen tavaroita asunnossa, mietin, minne vauvan vaatteita voisi laittaa, siivoan: kaikki tuntuu tyhjältä. ja yksinäiseltä.

antaisin mitä vain, että pääsisin jonnekin muualle. kaverin kanssa istumaan terassille, meren rannalle, johonkin kauniille, avaralle paikalle. lähes joka päivä neljän seinän sisällä ison mahan ja supistusten kanssa rasittaa. kaveritkin vain peruuvat tapaamisia (osa hyvistä syistä), mutta silti se tuntuu sepelvaltimoissa asti.