torstai 27. kesäkuuta 2013

Parantuminen - osastojakso

en muista hirveästi ajasta ennen osastoa. pääsin päiväosastolle maaliskuussa 2013 kiireellisellä lähetteellä vajaa viikossa. syynä tähän oli raskaus ja se, etten kyennyt syömään säännöllisesti. vasta jälkeen päin kuulin myös, ettei painoni ollut noussut niin kuin olisi pitänyt. olin nukkunut huonosti useamman viikon ja yksin syödessäni kädet tärisivät ahdistuksesta.

ensimmäisenä pakkasaamuna saavuin osastolle jännittyneenä. ensimmäinen aamupala ahdisti paljon. tuntui kuin puuro ei katoaisi lautaselta koskaan. sain kuitenkin syötyä aamupalan vaaditussa ajassa, vaikka se meni viimeisille minuuteille.

olisin tarvinnut osastohoitoa jo paljon aiemmin ollessani anorektinen, kun en syönyt juuri mitään. nyt oli kuitenkin viimeinen mahdollisuus korjata syömishäiriön jättämiä vääristymiä, sillä kasvoihan sisälläni uusi elämä.
häpesin osastolla ulkomuotoani ja sitä, että olin niin lihava. tunsin, etten kuulunut joukkoon muiden potilaiden kanssa. ruokapöydässä huomasin kuitenkin, että olemme kaikki samassa harsomaisessa harhakuvassa.

oltuani muutaman päivän osastolla huonosti nukutut yöt alkoivat näkyä voinnissani. myös jatkuva omien ajatusten työstäminen ja jokaisen aterian tuottama ahdistus ottivat koville.
sinä aamuna purskahdin lohduttomaan itkuun sohvalla ilman mitään erityistä syytä. kaksi hoitajaa veivät minut syrjempään juttelemaan. kysyttiin, mikä minulla on. en pystynyt puhua, en saanut henkeä, sydän hakkasi. toisen hoitajan silmät olivat kyyneleistä kosteat, koska näytin varmaan aika surkealta. kaikki asiat viilsivät sisintäni auki: raskaus, unettomuus, syöminen ja se, että ennen osastoa olin vetänyt itseni jälleen aika loppuun koulussa. lopulta sain vähän puhuttua ja pääsinkin aikaisemmin kotiin, koska huomattiin, että olin vähän kuumeessa.

kotona ryömin peiton alle makaamaan ja itkin lisää. rakas tuli käymään meillä, ja tuntui niin hyvältä olla turvassa hänen lämpimien siipiensä suojassa. hänen huolenpitonsa tuntui silloin todella tärkeältä. sinä yönä nukuin 14 tuntia.
ensimmäisenä viikkona painoni laski. huolestuin vähän itsekin. hoitokokouksessa sanoin, että oikeastaan oloni tuntuu aliravitulta. hävetti sanoa, että aterisuunnitelmani ei riittänyt. pääsin jo samana päivänä ravitsemusterapeutille. nyt ateriasuunnitelmassani oli aamupala, välipala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala ja tarvittaessa toinen iltapala eli 6-7 ateriaa. kuulostaa varmaan paljolta, mutta ateriat eivät kuitenkaan olleet/ole mitään järjettömän isoja vaan ihan normaaleja annoksia. 

aamuisin puin vain päälleni ja lähdin suoraan bussilla osastolle. tuntui oudolta nähdä töihin ja kouluun lähteviä ihmisiä samaan aikaan liikenteessä, kun itse matkasi kymmeneksi tunniksi opettelemaan syömistä ja lepäämään.

vaikein ateria oli lounas, koska en ollut yliopistossa, lukiossa enkä yläasteellakaan tottunut syömään lounasta. ahdistus oli saanut minut tekemään mitä milloinkin: syömään hedelmiä koulun lukitussa vessassa, salaattia ruokalassa tai hakemaan vain kahvin kaupasta. totuin kuitenkin pian lounaan syömiseen.
helpoin ateria oli mielestäni välipala, joka oli yleensä rahka, jäätelö, riisifrutti tai vastaava. pienen ja tiheäenergisen jutun syöminen on ollut minulle aina helpompaa kuin esimerkiksi kokonainen ateria, joka koostuu monesta eri ravintoaineesta.

potilailta sain paljon vertaistukea. niin paljon ihania ja lahjakkaita ihmisiä niin kamalan sairauden kourissa. uskon, että meillä kaikilla oli jonkinlainen surumielinen pilke silmissä.
ympäristökään ei ollut sairaalamainen vaan kodikas. luonto oli lähellä, ja kävimmekin monta kertaa osastokavereiden kanssa kävelyllä kirpeässä säässä.

uloskirjauksen päivä oli oma päätökseni. papereihin jäi diagnoosiksi epätyypillinen laihuushäiriö, mikä olisi ennen ollut minulle (syömishäiriöminälle) ylpeyden aihe, mutta nyt se oli tahra häpeää.
olisin voinut olla ehkä vielä pidempään, mutta halusin päästä takaisin kouluun ja normaaliin elämään. tuntui vapauttavalta päästä takaisin arkeen, jossa muukin kuin syöminen määrittelee elämää. toisaalta tunsin jo hieman laitostuneeni parissa viikossa ja pelkäsin ahdistuksen kohtaamista yksin ollessani. osastolla kun on aina joku, jolle puhua vaikeiden hetkien koittaessa. normaalissa elämässä joutuu selviämään useimmiten yksin.

tuon kahden viikon aikana sain nykyisen pohjan syömisilleni. paino myös lähti nousemaan kunnolla niin kuin raskaudessa kuuluukin. tutustuin mahtaviin ihmisiin ja ahdistukseni helpottui pelkällä täsmäsyömisellä. osastolla ollessani ajattelin, että tämä on ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun olen täällä - ja siitä aion pitää kiinni.

7 kommenttia:

  1. Pakko oli klikata "hymyilen"-nappia viimeisen lauseen vuoksi. Hurjan paljon tsemppiä sulle! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voi, ihana. :)
      kiitos paljon, samoin sinulle. <3

      Poista
  2. Osu kyllä niin kohilleen toi "syömishäiriöminälle epätyypillinen laihuushäiriö olisi ollut ylpeydenaihe", koska itsekin sairastaessani oikein toivoin että mun laihdutus huomattais (ja se oli kamalaa). Mietin vaan sitä, kun sanoit että nyt se tuntuu häpeäpilkulta - ite en oikein tunne samoin. Oikeastaan säälin itseäni kun koskaan sairastuin, ja toisaalta taas oon ylpeä itsestäni kun päätin haluta irti sairaudesta ja halusin alottaa elämäni uudestaan. Mutta jokainenhan sen kokee omalla tavallaan :)

    Täytyy vaan sanoo että oot todella rohkea ja pystyt mihin vaan ja susta tulee iha mahtava äiti <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voi, kiitos hirveästi sanoistasi. <3

      joo, silloin olisi tehnyt mitä vain, että olisi saanut papereihin F50-diagnoosin. mulla se tuotti häpeää, koska olin raskaana eikä raskaus & syömishäiriö-yhdistelmää katsota missään oikein hyvällä. mut tosiaan tunnen samoin vähän sääliä entistä, sairainta minääni kohtaan.

      sulle tosi paljon tsemppiä, kun lähdet sinne ulkomaille :) ja onnea valkolakista <3

      Poista
  3. Oivoi, olet ihana! <3 tsemppiä :)

    VastaaPoista
  4. Juu pidin, mulla on 11kk vanha tyttö, mutta sain ton toisen kohdalla keskenmenon mistä en tosin ole blogissani yhtään mitään koska se oli mulla aika kova pala :/ Mutta tästä on nyt selvitty kuitenkin..

    VastaaPoista

Jokainen sana on merkityksellinen.
Vastaan kommenteihin blogiini.