maanantai 29. heinäkuuta 2013

jokainen päivä on usvaa, univelkaista valvomista. kaikki tuntuu epätodelliselta. eilen kävin ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon jossain muualla kuin sukulaisilla tai sairaalassa (olin erossa siis vauvasta muutaman tunnin) ja se muu elämä tuntui vieraalta.

mutta rakastan niin paljon, etten voi uskoa todeksi. en ikinä olisi raskausaikana voinut uskoa, miten tärkeä vauvasta voisikaan tulla minulle. tai kuinka voisin rakastua vielä vahvemmin mieheeni. suudelmatkin tuntuvat erilaisilta, aistikkailta. minulla on nyt lopullinen syy elää. ja syömishäiriö - siitä ei ole enää jäljellä kuin traumansekaiset muistot.

perjantai 19. heinäkuuta 2013

minua ei ole koskaan koeteltu näin. synnytin viime viikolla tähtisilmäisen pojan, johon rakastuin ensi-imetyksellä. kaikki ei silti mennyt niin kuin olin kuvitellut. vointini romahti jo kotiutumisiltana kohtutulehduksen vuoksi. olen ravannut päivystyksessä, ollut kovemmissa kivuissa kuin synnytys, pelännyt kuolemaa, kärsinyt vahvojen antibioottien haittavaikutuksista ja katsonut vierestä sydän aukinaisena, kun muut hoitavat vauvaa.

ja silti olen tässä. heikkokuntoisena enkä vielä kotona, mutta elävänä. uskossa, toivossa ja rakkaudessa.

torstai 11. heinäkuuta 2013

bambinsilmäinen ystävä kävi luonani.
"mä antaisin mitä vain, että olisin raskaana, hehkuva ja mulla olisi tuollainen ihana maha. olisin niin onnellinen, jos olisin nyt sun tilanteessa!"
olisitko? 
menen reilusti yliajalla eikä tässä ole mitään ihanaa. aaltoilevia, tulenpolttavia supistuksia, sarjoittain puhkeavia suonenvetoja, väsymystä, alakuloa.
"no mutta sitten kun sä saat sen sun rinnalle, kaikki kipu katoaa ja tunnet vain ylitsepursuavaa rakkautta ja sulla on hyvä olla."
no en varmasti?

siitä ymmärsin, ettei ole olemassa onnellisia ihmisiä. kaikki haluavat sitä, mitä ei itsellä ole.
on olemassa vain onnen hetkiä, jolloin tuntee olevansa elossa ja näkee värit aitoina, korallinkirkkaina.

perjantai 5. heinäkuuta 2013

odotus

nyt mennään jo yli lasketun ajan.
tästä rauhallisesta olotilasta (tosin äsken itkin ja tärisin melkein kaksi tuntia) tiedän synnytyksen lähestyvän. tuntuu siltä, että haluaisin vain käpertyä johonkin turvalliseen, lämpimään nurkkaan kerälle - aivan kuin kissa etsii kuolinpäivinään suojaisan paikan itselleen. olen uupunut, vaikka nukun päivittäin 10-11 tuntia.

haluaisin rauhan kyselyiltä joko olet synnyttänyt, miten masu voi, onko ollut mitään merkkejä. kukaan paitsi itse synnyttänyt ei voi tietää, miten raivostuttavaa sellainen on. kaikki haluavat palasen tarinastani: kuulla heti, kun tulee jotain merkkejä ja lähdetään synnytyslaitokselle (en muuten vieläkään tiedä, mihin sairaalaan joudun synnyttämään).

tunteet ovat myrskyisiä. välillä haluaisin ihmisten muistavan, että olen muutakin kuin tuleva äiti. että minullakin on paljon puhkeamattomia unelmia, jotka ovat toistaiseksi mullan kätkemiä.

tiistai 2. heinäkuuta 2013

hämärää


toissapäivänä kävelin puron viereistä polkua, jonka varrella on rykelmä puutarhapalstoja.
vuorikaunokkeja, siperianunikoita ja pioneja iltaruskon tyyneydessä, muhkeita mansikoita kypsymässä, ohdakeperhosia lentämässä.
taivas ui kohtalokkaansinisessä musteessa, kuin jotain arvaamatonta olisi tapahtumassa. mietin, että tänne on jäämässä jotain - en vain tiennyt vielä mitä.

eilen kirpaisi sitten kovaa. en päässyt hakemaani kouluun. tulevaisuuteni ammottaa tyhjyyttä. olisi ollut lohdullista saada paikka ja tietää, että äitiysloman jälkeen voin palata opiskelemaan sitä, mitä rakastan. koko kevättalven harjoittelin pääsykokeisiin, minkä raskaudelta pystyin, enkä silti ollut tarpeeksi. en voi pyrkiä enää uudestaan, koska kyseinen koulutusohjelma lakkautetaan kaupungistamme.

haave opiskelupaikasta oli se, mikä jäi puutarhan uhkaavan kauniiseen hämärään.