lauantai 31. elokuuta 2013

synnytyskertomus

vihdoin sain valmiiksi tämän. 
synnytykseni meni reilusti yliajalle. olin varannut ajan jo käynnistykseen. vietin päiviäni jättiläismahastani huolimatta normaalisti: siivosin, kävin kävelyllä ja kutsuin kavereita kylään.

yhtenä yönä minulta irtosi limatulppa. noin vartin päästä siitä alkoivat viiden minuutin välein tulevat supistukset. olin miettinyt koko raskauden ajan, tunnistanko synnytyssupistukset ja tajuanko edes lähteä sairaalaan. nämä olivat erilaisia kuin aiemmat supistukset: aaltomaisesti koveneva kipu alavatsassa ja ristiselässä, joka kesti noin 40 sekuntia. kahden maissa yöllä puhuin äidin kanssa, joka käski soittaa sairaalaan. sieltä sanottiin, että käy vaikka suihkussa ja tule sitten, kun en enää kestä kipuja. olin väsynyt enkä jaksanut mennä suihkuun vaan nukahdin kipuun.

koko yön supisteli, ja uneni oli katkonaista. sama jatkui seuraavana päivänä. kävimme mieheni kanssa kaupassa ja välillä jouduin pysähtyä paikoilleen supistusten vuoksi. samana iltana soitin synnärille hämmentyneenä niin pitkään jatkuneista, tiheistä supistuksista. kätilö sanoi sen olevan ihan normaalia ensisynnyttäjällä ja pyysi minua tulemaan sitten, kun et enää kestäisi. yöllä nukahdin jälleen kipuihin.

kolmas päivä jatkui samanlaisena. olin väsynyt kivusta ja mietin, että montako päivää vielä pitää kestää. tein miehelle valmiiksi eväitä synnytykseen. en edes tajunnut siinä vaiheessa supistusten koventuneen.

kun mies tuli kotiin töistä, en enää pystynyt juurikaan puhumaan supistusten aikana ja otin tukea seinästä.
"turha lähteä sairaalaan, kun kuitenkaan en ole auennut senttiäkään", sanoin.
mies sanoi, että nyt me muuten lähdetään. hän soitti synnärille ja kätilö toivotti minut tervetulleeksi synnyttämään.

söimme vielä tukevan illallisen ja kävin suihkussa. jotenkin silti tiesin, kun katsoin vihreinä hulmuavia puita ikkunastamme, että jokin on päättymässä ja uusi vaihe alkamassa. itkin. se hetki oli jotenkin todella haikea.
automatkalla nauroimme navigaattorillemme, joka piippasi jatkuvasti ylinopeudesta. mies ajoi minut suoraan sairaalan ovelle, mutta jäin vielä rauhallisena odottamaan häntä ajatellessani, ettei tässä vielä mikään kiire ole.

sairaalaan päästyämme klo 22.30 kätilö oli heti vastassa. olin iloinen, että sain niin mukavan kätilön. minut laitettiin käyrille ja vielä siinäkin mietin, että eivät nämä mitään synnytyssupistuksia ole ja turhaan tässä makoillaan. kätilö kysyi, haluanko jotain kivunlievitystä vai pärjäänkö ilman. sanoin pärjääväni ilman. tuijotin kelloa ja puuskutin supistusten tullessa. mies silitti minua ja sanoi, ettei ole mitään hätää.

hetken kuluttua kätilö tuli sanomaan, että supistukseni näyttävät hyviltä ja tasaisilta. hän tutki kohdunsuuni, ja olinkin jo kolme senttiä auki. kätilö kehui minua, että olin kestänyt niin pitkään kotona. hän arveli vauvan syntyvän aamulla. laskin tunteja olevan jäljellä vielä seitsemän - seitsemän tuskallista tuntia. en oikein vieläkään tajunnut, että se on nyt menoa.
sain samalla myös ilokaasua. vaikutuksen tiesin siitä, että aloin nauramaan. päässä pyöri kuin olisi juonut pullon punaviiniä.
minuun sattui silti paljon ja tuntui sekavalta vetää ilokaasua, joka pisti pään vielä enemmän sekaisin.

en oikein muista selkeästi, mitä tapahtui milloinkin. puhuimme paljon, mies otti kuvia minusta, pyysin välillä juomista, hengittelin ilokaasua ja tuijotin kelloa. supistukset lisääntyivät, aina alkoi uusi.

yhden aikaan kätilö kävi kertomassa anestesialääkärin olevan osastolla ja epiduraalin olevan saatavilla. pelkäsin, miksi saan sen niin aikaisin, jos synnytys on vasta aamulla. suostuin kuitenkin mielelläni.
anestesialääkärin pörähtäessä huoneeseen minuun levisi kauhun tunne. ulkomaalainen mieslääkäri, joka ryhtyi saman tien toimeen. piikki iskettiin selkäytimeeni, ja säpsähdin pelästyksestä.
"älä liiku, se on todella vaarallista!" lääkäri käski.
noin vartin kuluttua aloin tuntemaan, kuinka aine vei mukanaan kaikki kipuni. tunsin, kun supistukset tulivat, mutta ne eivät sattuneet. sain samalla suoneen myös oksitosiinia, jonka tarkoitus on lisätä supistuksia.

jossain vaiheessa aloin vapista tahattomasti, vaikkei minulla ollut edes kylmä. kätilö kertoi sen olevan epiduraalin sivuvaikutuksia. maha kutisi myös ikävästi, mutta ne olivat pieniä asioita verrattuna supistuskipuihin. en myöskään pystynyt pissata epiduraalista johtuen, joten minut jouduttiin katetroida. minulla oli kamala olla, mutta jotenkin ne hetket siinä huoneessa olivat kauniita, kun vannoimme toisillemme ikuista rakkautta ja olimme lähekkäin. en koskaan unohda sitä.

aloin tuntea supistuksia pian uudelleen ja kutsuin kätilön paikalle. sain taas ilokaasua. tässä vaiheessa kello oli 02.20.
klo 02.30 kätilö tuli uudestaan paikalle. hän kysyi, miten täällä voidaan, ja vastasin tuskissani, että tekee mieli ponnistaa. olin yllättäen jo seitsemän senttiä auki. kymmenen minuutin kuluttua olin auki kymmenen senttiä.
"voit alkaa ponnistaa", kätilö sanoi.
"ai siis synnyttää?" kysyin sekavana.
"niin juuri", kätilö nauroi.
se tunne oli maailman hirvein - paljon pahempi kuin supistuskipu. kuin kivenmurikka olisi ollut mahassa ja se pyrki tulemaan ulos. kiroilin ja huusin. mies puristi kättäni ja sanoin hänelle, että älä katso sinne. tunsin, että kuolen.

ponnistusvaihe kesti vain kymmenen minuuttia, mutta ne olivat elämäni pisimmät minuutit. viimeisen ponnistuksen jälkeen ponnistuskipu lakkasi ja olo oli huojentunut. vauva ei kuitenkaan itkenyt.
kuulin kätilön sanovan, että napanuora on kiertynyt kaksi kertaa kaulan ympärille, ja hengitystiet avattava. pelästyin ja mietin, synnytinkö kuolleen lapsen. onneksi pian kuului kuitenkin kova rääkäisy ja sain vauvan rinnalleni. kello oli tasan 03.00.

en ollut halunnut tietää vauvan sukupuolta etukäteen, mutta sisimmässäni olin koko ajan tiennyt hänen olevan poika. siksi ei ollut yllätys, kun kätilö onnitteli pienestä pojasta.
vauva tuntui heti omalta ja näytti kauniilta ja sirolta. mitat olivat 4150g ja 51cm, mikä oli aika yllätys, koska ultrassa ennuste oli vain yli kolme kiloa.

kun minut oltiin ommeltu, olin käynyt suihkussa, kätilöt olivat poistuneet huoneesta ja tilanne oli rauhoittunut, jäimme huoneeseen kolmistaan. ensimmäiset auringon säteet halkeilivat ikkunasta, ja onnen kyyneleet sinersivät molempien poskilla.

torstai 29. elokuuta 2013

toivoni murenee. olen flunssassa, taas kipeänä. ei kai voi olettaakaan, että kolmen antibioottikuurin jälkeen olisi yhtään jäljellä vastustuskykyä.

olen vain tyytynyt tilanteeseen - minun arkeani vauvan kanssa varjostaa koko ajan joku sairaus. mutta nyt olen alkanut väsyä, katkeroitua ja päästää mustat leijat vapauteen: miksen oikeasti saa olla terve? 

ps. yritän tänään saada tänään synnytyskertomuksen vihdoin julkaistuksi.

tiistai 20. elokuuta 2013

haluaisin kirjoittaa jostain muusta, mutta tämä on totuus.
olen yhä huonossa kunnossa. ei ole tehnyt mieli ruokaa viikkoihin, eilen oksensin, hengitysvaikeuksia. olen myös jälleen antibioottikuurilla hammasperäisen tulehduksen takia. en tiedä, milloin saan alkaa nauttia elämästä ilman sairauksia.

venäläinen terveyskeskuslääkäri oli täysi lahopää. puhui ohitseni kohtaamatta minua. varmaan hän veti pikadiagnoosin räikeänhehkuvista hiuksistani ja revityistä legginsseistäni. puhui, että alku on aina hankalaa, voi tulla masennusta, pitäisi muistaa nukkua ja syödä. mutta entä jos ei ole lainkaan ruokahalua?

tällä kertaa en ole hautautunut tummiin tyllihuntuihin suruni kanssa - en ole masentunut tai ahdistunut. päin vastoin koen äärimmäisen voimakasta rakkautta vauvan hymyillessä minulle tai kun saan kietoutua rakkaani viereen auringon kadottua.

minulla on kaikki paitsi terveys, mutta silti olen onnellinen ja kiitollinen jokaisesta eletystä hetkestä.

ps. yksi rakas lukijani kertoi tänään sähköpostissa tehneensä jotain vauvalleni. tulin niin iloiseksi ja liikuttuneeksi, etten voi kiittää sanoin. vastaan sinulle niin pian kuin ehdin. 

perjantai 9. elokuuta 2013

puolitutut haluavat tulla katsomaan vauvaani. ihmiset, jotka joskus silpoivat jääsydämillään itsetuntoni niin hajalle, että löysin keinon olla tuntematta. ensin neuloilla, sitten veitsellä, lopulta kuihdutin itseni hopeanvalkeaksi aaveeksi.

vuosien hiljaisuuden jälkeen minusta yhtäkkiä kiinnostutaankin, koska minulla sattuu olemaan ihana, maailman suloisin vauva. aivan kuin hän olisi jokin nukke, josta kaikki haluavat palasen.

ei onnistu.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

pelottaa vieläkin, kun muistelen pari viikkoa taaksepäin.
kotiutumispäivä

aurinko sokaisee poistuessamme synnytyssairaalasta. tuntuu, etten jaksaisi kävellä askeltakaan - kuin sisäelimeni leijuisivat painovoimattomassa tilassa. alavatsaan on sattunut oudosti synnytyksen jälkeen. ajattelen, että tämä on normaalia: niinhän ne sanoivat sairaalassakin. jälkisupistuksia, joihin sain kolme kertaa päivässä särkylääkkeitä.
joku tuntematon nainen toivottaa minulle kadulla onnea. en tunne sitä.

illalla ihmettelen, kun ruoka ei enää maistu. on nälkä, mutten saa ruokaa alas. luulen sen olevan psyykkistä, jotain sopeutumisvaikeutta. imetän vauvaa ja tuntuu kuin kaikki voimani olisivat poissa. kun yritän nukkua, minua alkaa oksettaa.

lähdemme päivystykseen klo 03.30. pääsen makaamaan sairaalasängylle, ja mukavanoloinen hoitaja mittaa verenpaineen, lämmön, hapensaannin: kaikki normaaleja. päässäni pyörii. näykin ruisleipää ja olen väsynyt, niin lopussa. en ole nukkunut synnytyksen jälkeen kuin muutaman tunnin yössä kipujen vuoksi. on ollut sellainen olo, ettei kaikki ole kunnossa.

lääkäri kertoo tulehdusarvojeni olevan koholla. sisätutkimuksen tehtyään lääkäri ilmoittaa tämän olevan hyvin selkeä diagnoosi: kohtutulehdus. en ole koskaan kuullutkaan sellaisesta.
"onko tämä yleistä?" kysyn.
"on, etenkin synnyttäneillä naisilla", hän vastaa.
saan reseptin kahteen antibioottiin.

ajamme apteekkiin aamunvalkeaan kaupunkiin. otan ensimmäiset tabletit autossa ja lisää särkylääkettä alavatsakipuun. sen jälkeen ajamme kotiin, josta otamme välttämättömät tavaramme ja menemme läheisen sukulaisen luo yöksi. nukahdan hataraan uneen, jota kestää ehkä kolme tuntia. kohtukipu pahenee.

seuraavasta päivästä muistan vain illan. olen yhä ruokahaluton ja nieleskelen vastahakoisena nutridrinkkiä sängyssä, joita rakas on hakenut apteekista. muuta en saa juurikaan alas.
en haluaisi olla yksin lainkaan, koska pelkään kuolevani. mies on vierelläni lähes koko ajan, ja se tuntuu äärimmäisen arvokkaalta. katson, kuinka ihmiset ympärilläni hoitavat vauvaani, ja olen katkera, etten itse pysty. vauva tuodaan rinnalleni, sitten viedään aina pois. imettäessä tunnen, kuinka ravinto valuu minusta pois ja oloni menee vain heikommaksi. kuihtuisin kyyneliin, mutta silmäni ovat aavikkohiekkaa.

kun äiti tulee katsomaan minua, olen alkanut kouristella. mies soittaa päivystykseen, josta käsketään ottaa lisää särkylääkettä. otan buranan, mutta kouristukset eivät lakkaa. ihoni on kuin tulessa - kuume nousee antibioottien lävitse ja kylmät liinat muuttuvat päälläni tulenlieskoiksi.
rakas tuo ruoan minulle sänkyyn ja sanoo, että minun on pakko syödä. näykin ruokaa: ei tee mitään mieli. olen kamalan nälkäinen, mikään ei vain mene alas.

yön vaihteessa minut työnnetään pyörätuolissa jälleen päivystykseen. autossa makaan silmät kiinni, koska kaikki valot ja äänet tuntuvat sietämättömiltä. tunnen, että kuolen.

sama hoitaja kyselee oireitani. kouristelen välissä. käteni ja jalkani puutuvat. yritän nukahtaa sairaalasängylle, mutta havahdun kuvottavaan oloon ja oksennan. lääkäri ei osaa sanoa mitään tilanteeseeni, laittaa vain lähetteen verikokeisiin.

jäämme osastolle yöksi miehen ja vauvan kanssa. minua oksettaa niin, etten pysty nukkua. pyydän nukahtamislääkkeen ja nukun neljä tuntia. jossain välissä minusta käydään ottamassa verikokeet, josta en muista jälkeenpäin mitään.

aamulla tulosten saavuttua hoitaja tulee kertomaan, että arvoni ovat täydelliset (jälkeen päin epikriisistä katsottuna ne eivät olleet todellakaan kunnossa) ja voisimme lähteä jo kotiin. olen aivan ihmeissäni. sanon, etten pysty vielä olemaan kotona tässä kunnossa.
"joo, mutta te olette nyt väärällä osastolla. onhan sulla mies, joka voi hoitaa vauvaa, jos et itse pysty."
soitan lääkärisukulaiselle, joka sanoo, että tarvitsisin tippaa suoneen, koska elimistöni on kuivunut oksentamisen myötä. pyydän hoitajalta saada nesteytystä, mutta en saa.
"te voisitte nyt tästä alkaa jo lähteä."
emme jää väkisin taistelemaan hoidostani. syömme vielä lounaan, josta saan alas yhden leivän ja lasin maitoa.

kävelen sairaalasta huonovointisempana kuin tuli sinne. tunnen myrkynvihreää vihaa koko sairaalaa kohtaan. koskaan en ole pettynyt niin paljon julkiseen terveydenhuoltoomme.
jalkani tuntuvat veltoilta ja olo on niin heikko, että autolle kävely tuntuu ikuisuudelta.
perillä kaadun sängylle ja litkin suolavettä, mustikkakeittoa ja maitoa peräkkäin. mietin, miten olen joskus vapaaehtoisesti voinut pitää itseäni nälässä ja miten jotkut voivat tahalleen kiduttaa itseään. antaisin mitä vain, jotta pystyisin syödä.

sinä iltana pelkään kuolemaa ja kipua enemmän kuin koskaan. käteni ristiytyvät rukoukseen. pyydän rakasta tulemaan lähelleni ja piirtämään selkärankaani. puhumme taivaasta ja Jumalasta - tunnen rauhoittuvani hetkeksi. myöhemmin menen suihkuun, jossa saan paniikkikohtauksen: aivan kuin joku yrittäisi tukehduttaa minut. yöllä en pysty taaskaan nukkumaan kunnolla, koska olen niin nälissäni.

en haluaisi käydä parvekkeella tai katsoa edes ulos ikkunasta vehreään kesään, koska ulkomaailma tuntuu vieraalta. olen viettänyt viikon sisätiloissa. mies kuitenkin raahaa minut seuraavana päivänä kotona käymään, jotta saisin muuta ajateltavaa.
kotona toinen silmäni sokaistuu, sumea kalvo vetäytyy pupillini eteen.
"mitä tämä on?" kysyn mieheltäni peloissani.
"niissä antibiooteissa oli sivuvaikutuksina tommosta."
katson netistä lääkkeen tuoteselostetta. huomaan, kuinka monta haittavaikutusta olen saanut: ruokahaluttomuus, pahoinvointi, päänsärky, kouristukset, huimaus, suun limakalvon tulehdus, sekavuus, masentuneisuus, ohimenevät näköhäiriöt. 

tiedän tämän olevan koettelemus. Jumala kokeilee rajojani, ja minun on pakko päästä irti syömishäiriöstä. eikä se ole vaikeaa, koska teen mitä tahansa, jotta selviän tästä. en halua kuolla, en halua.
nyt

toivuin kohtutulehduksesta kovan antibioottikuurin ansiosta. nyt olen kuitenkin todennäköisesti saanut rintatulehduksen. olen väsynyt sairastamaan, väsynyt siihen, että saan harteilleni sairauksia sairauksien perään. onneksi vierelläni on kaksi tärkeintä ihmistä, joille voisin hakea jokaisen alkusyksyisen hopeatähden taivaalta.
vaikka synnytys oli rankka, kaikki sen jälkeinen on ollut paljon rankempaa. sairastaa, hoitaa vauvaa puolikuntoisena ja yrittää jostain repiä ylimääräiset imetyksen kuluttamat 600 kaloria, ettei paino lähtisi rajuun laskuun.

en uskalla synnyttää enää. mutta uskallan toivoa kirkkaampia aikoja.

lauantai 3. elokuuta 2013

olen aika varma, että olen sairastunut paniikkihäiriöön. fyysinen, kuristava ote tarrautuu kaulavaltimoistani, kun lähden pois kotoa. tulee sellainen olo, että kuolen tähän paikkaan.

jouduin kohtaamaan vahvaa kuolemanpelkoa kohtutulehduksessa, huolta itsestäni ja vauvastamme ja epätietoisuutta - se jäi jotenkin päälle. en nukkunut juurikaan viiteen yöhön kipujen vuoksi ja sekavan mielentilani vuoksi pelkäsin vaipuvani psykoosiin.

miksi juuri minä?