keskiviikko 7. elokuuta 2013

pelottaa vieläkin, kun muistelen pari viikkoa taaksepäin.
kotiutumispäivä

aurinko sokaisee poistuessamme synnytyssairaalasta. tuntuu, etten jaksaisi kävellä askeltakaan - kuin sisäelimeni leijuisivat painovoimattomassa tilassa. alavatsaan on sattunut oudosti synnytyksen jälkeen. ajattelen, että tämä on normaalia: niinhän ne sanoivat sairaalassakin. jälkisupistuksia, joihin sain kolme kertaa päivässä särkylääkkeitä.
joku tuntematon nainen toivottaa minulle kadulla onnea. en tunne sitä.

illalla ihmettelen, kun ruoka ei enää maistu. on nälkä, mutten saa ruokaa alas. luulen sen olevan psyykkistä, jotain sopeutumisvaikeutta. imetän vauvaa ja tuntuu kuin kaikki voimani olisivat poissa. kun yritän nukkua, minua alkaa oksettaa.

lähdemme päivystykseen klo 03.30. pääsen makaamaan sairaalasängylle, ja mukavanoloinen hoitaja mittaa verenpaineen, lämmön, hapensaannin: kaikki normaaleja. päässäni pyörii. näykin ruisleipää ja olen väsynyt, niin lopussa. en ole nukkunut synnytyksen jälkeen kuin muutaman tunnin yössä kipujen vuoksi. on ollut sellainen olo, ettei kaikki ole kunnossa.

lääkäri kertoo tulehdusarvojeni olevan koholla. sisätutkimuksen tehtyään lääkäri ilmoittaa tämän olevan hyvin selkeä diagnoosi: kohtutulehdus. en ole koskaan kuullutkaan sellaisesta.
"onko tämä yleistä?" kysyn.
"on, etenkin synnyttäneillä naisilla", hän vastaa.
saan reseptin kahteen antibioottiin.

ajamme apteekkiin aamunvalkeaan kaupunkiin. otan ensimmäiset tabletit autossa ja lisää särkylääkettä alavatsakipuun. sen jälkeen ajamme kotiin, josta otamme välttämättömät tavaramme ja menemme läheisen sukulaisen luo yöksi. nukahdan hataraan uneen, jota kestää ehkä kolme tuntia. kohtukipu pahenee.

seuraavasta päivästä muistan vain illan. olen yhä ruokahaluton ja nieleskelen vastahakoisena nutridrinkkiä sängyssä, joita rakas on hakenut apteekista. muuta en saa juurikaan alas.
en haluaisi olla yksin lainkaan, koska pelkään kuolevani. mies on vierelläni lähes koko ajan, ja se tuntuu äärimmäisen arvokkaalta. katson, kuinka ihmiset ympärilläni hoitavat vauvaani, ja olen katkera, etten itse pysty. vauva tuodaan rinnalleni, sitten viedään aina pois. imettäessä tunnen, kuinka ravinto valuu minusta pois ja oloni menee vain heikommaksi. kuihtuisin kyyneliin, mutta silmäni ovat aavikkohiekkaa.

kun äiti tulee katsomaan minua, olen alkanut kouristella. mies soittaa päivystykseen, josta käsketään ottaa lisää särkylääkettä. otan buranan, mutta kouristukset eivät lakkaa. ihoni on kuin tulessa - kuume nousee antibioottien lävitse ja kylmät liinat muuttuvat päälläni tulenlieskoiksi.
rakas tuo ruoan minulle sänkyyn ja sanoo, että minun on pakko syödä. näykin ruokaa: ei tee mitään mieli. olen kamalan nälkäinen, mikään ei vain mene alas.

yön vaihteessa minut työnnetään pyörätuolissa jälleen päivystykseen. autossa makaan silmät kiinni, koska kaikki valot ja äänet tuntuvat sietämättömiltä. tunnen, että kuolen.

sama hoitaja kyselee oireitani. kouristelen välissä. käteni ja jalkani puutuvat. yritän nukahtaa sairaalasängylle, mutta havahdun kuvottavaan oloon ja oksennan. lääkäri ei osaa sanoa mitään tilanteeseeni, laittaa vain lähetteen verikokeisiin.

jäämme osastolle yöksi miehen ja vauvan kanssa. minua oksettaa niin, etten pysty nukkua. pyydän nukahtamislääkkeen ja nukun neljä tuntia. jossain välissä minusta käydään ottamassa verikokeet, josta en muista jälkeenpäin mitään.

aamulla tulosten saavuttua hoitaja tulee kertomaan, että arvoni ovat täydelliset (jälkeen päin epikriisistä katsottuna ne eivät olleet todellakaan kunnossa) ja voisimme lähteä jo kotiin. olen aivan ihmeissäni. sanon, etten pysty vielä olemaan kotona tässä kunnossa.
"joo, mutta te olette nyt väärällä osastolla. onhan sulla mies, joka voi hoitaa vauvaa, jos et itse pysty."
soitan lääkärisukulaiselle, joka sanoo, että tarvitsisin tippaa suoneen, koska elimistöni on kuivunut oksentamisen myötä. pyydän hoitajalta saada nesteytystä, mutta en saa.
"te voisitte nyt tästä alkaa jo lähteä."
emme jää väkisin taistelemaan hoidostani. syömme vielä lounaan, josta saan alas yhden leivän ja lasin maitoa.

kävelen sairaalasta huonovointisempana kuin tuli sinne. tunnen myrkynvihreää vihaa koko sairaalaa kohtaan. koskaan en ole pettynyt niin paljon julkiseen terveydenhuoltoomme.
jalkani tuntuvat veltoilta ja olo on niin heikko, että autolle kävely tuntuu ikuisuudelta.
perillä kaadun sängylle ja litkin suolavettä, mustikkakeittoa ja maitoa peräkkäin. mietin, miten olen joskus vapaaehtoisesti voinut pitää itseäni nälässä ja miten jotkut voivat tahalleen kiduttaa itseään. antaisin mitä vain, jotta pystyisin syödä.

sinä iltana pelkään kuolemaa ja kipua enemmän kuin koskaan. käteni ristiytyvät rukoukseen. pyydän rakasta tulemaan lähelleni ja piirtämään selkärankaani. puhumme taivaasta ja Jumalasta - tunnen rauhoittuvani hetkeksi. myöhemmin menen suihkuun, jossa saan paniikkikohtauksen: aivan kuin joku yrittäisi tukehduttaa minut. yöllä en pysty taaskaan nukkumaan kunnolla, koska olen niin nälissäni.

en haluaisi käydä parvekkeella tai katsoa edes ulos ikkunasta vehreään kesään, koska ulkomaailma tuntuu vieraalta. olen viettänyt viikon sisätiloissa. mies kuitenkin raahaa minut seuraavana päivänä kotona käymään, jotta saisin muuta ajateltavaa.
kotona toinen silmäni sokaistuu, sumea kalvo vetäytyy pupillini eteen.
"mitä tämä on?" kysyn mieheltäni peloissani.
"niissä antibiooteissa oli sivuvaikutuksina tommosta."
katson netistä lääkkeen tuoteselostetta. huomaan, kuinka monta haittavaikutusta olen saanut: ruokahaluttomuus, pahoinvointi, päänsärky, kouristukset, huimaus, suun limakalvon tulehdus, sekavuus, masentuneisuus, ohimenevät näköhäiriöt. 

tiedän tämän olevan koettelemus. Jumala kokeilee rajojani, ja minun on pakko päästä irti syömishäiriöstä. eikä se ole vaikeaa, koska teen mitä tahansa, jotta selviän tästä. en halua kuolla, en halua.
nyt

toivuin kohtutulehduksesta kovan antibioottikuurin ansiosta. nyt olen kuitenkin todennäköisesti saanut rintatulehduksen. olen väsynyt sairastamaan, väsynyt siihen, että saan harteilleni sairauksia sairauksien perään. onneksi vierelläni on kaksi tärkeintä ihmistä, joille voisin hakea jokaisen alkusyksyisen hopeatähden taivaalta.
vaikka synnytys oli rankka, kaikki sen jälkeinen on ollut paljon rankempaa. sairastaa, hoitaa vauvaa puolikuntoisena ja yrittää jostain repiä ylimääräiset imetyksen kuluttamat 600 kaloria, ettei paino lähtisi rajuun laskuun.

en uskalla synnyttää enää. mutta uskallan toivoa kirkkaampia aikoja.

14 kommenttia:

  1. Voi ei, en muuta pysty sanomaan kun että toivottavasti pian helpottaa ja saisit oikeasti apua! Julkiseen terveydenhuoltoon en luota minäkään enää koskaan. Kun makasin elämäni hirveimmissä kivuissa päivystyksessä, lääkäri ei uskonut kertomaani syytä vaan määräsi närästyslääkettä ja parasetamolia. Jos hän olisi viitsinyt katsoa, olisi nähnyt tiedoistani että minulla on todettu sappikivet. Ei kuulemma ole mahdollista koska olen nuori ja pienikokoinen. Lopulta mut passitettiin kotiin IHAN samalla tavalla, vaikka minullakin on pieni vauva hoidettavana. Nyt kivet on leikattu pois, mutta pelko jäi, että mitä jos en saakaan tulevaisuudessa apua kun helvetilliset kivut eivät ole tarpeeksi iso syy?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voi kamala millainen lääkäri sulle sattui. :( oon kuullut sappikivistä ja voin vaan kuvitella, kuinka kipeä oot ollut. ja pienen vauvan kanssa vielä kotiin... huh. hyvä, että selvisit. <3
      en luota kyllä enää julkiseen sektoriin ollenkaan.

      Poista
  2. Oi voi, ihan järkyttävää luettavaa .. Tuntui kuin olisi lukenut jotain kauhutarinaa ja pelännyt lukea loppuun, koska koko ajan pelkäsin tarinan loppuvan pahimmalla tavalla :/ onneksi helpotti tieto siitä että olet elossa koska itse olit tuon tekstin kirjoittanut!
    Ihan uskomatonta miten julkinen terveydenhuolto voi olla noin surkeaa.. Toivottavasti saat itsesi kuntoon ja toivon kaikkea hyvää sinulle ja vauvalle <3 olet ajatuksissa!! Oot uskomattoman vahva kun jaksat mennä läpi kaikkien noiden koettelemuksien ..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voi kiitos paljon. <3
      onneksi tällä tarinalla tulee olemaan vielä onnellinen loppu. enköhän mä tästä vielä toivu. :)

      Poista
  3. Kirjotat niin kauniisti aina, että ihan tippa tulee linssiin.. <3
    Ihan kauheeta mitä oot joutunut kokemaan.. Toivottavasti alkais nyt helpottamaan ja pystyisit hoitamaan vauvaa kaikessa rauhassa, nukkumaan ja syömään + pääsisit tosta syömishelvetistä lopullisesti eroon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos paljon. <3 ihana kuulla, että pystyn koskettamaan sanoilla.
      eiköhän tämä tästä vielä helpota ajan kanssa. kunhan saan tämän rintatulehduksen pois. onneksi syömishäiriö on tällä hetkellä hyvin kaukainen asia.

      Poista
  4. Kirjoitat todella hyvin.

    Luota Jumalaan, kaikki järjestyy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon. <3
      Luotan, kiitos kun muistutit. :)

      Poista
  5. Itkin kun luin tämän. Voin lähes tuntea tuskasi ja helpotuksen ja poikaystäväsi rakkauden tärkeyden. Onneksi toivuit. Kyllä te vielä täydelliseen onneen pääsette.
    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voi, tämmösiä kommentteja on aina ihana lukea, jos olen saanut tekstistä sellaisen, että se välittää tunteita muillekin.
      kiitos paljon. <3 musta tuntuu, että se täydellinen onni on nyt tässä kaiken rankkuuden keskellä.

      Poista
  6. Välitit kyllä tunteen tänne asti, melkein voin kokea nuo sinun tunteet! :(
    Sinun nyt vain piti kokea tuo ja vaikeimman kautta vieläpä. Osaat kyllä selväti ottaa vastoikäymiset myös rikkautena, osana kokemuksellista elämää.

    Kohtutulehduksesta ei ole kokemusta, mutta rintatulehduksesta kyllä. Toivottavasti saat sen hoidettua pois kotikonstein.

    Toivotaan seesteisempää ja terveempää aikaa alun vaikeuksien jälkeen. <3
    Hormonimuutokset tuo myös varmasti oman vaikuden kaikesta toipumiseen, mutta sekin helpottaa ajallaan.

    Onneksi et ole yksin!! Se on ehkä tärkeintä. <3

    VastaaPoista
  7. Mä en usko, että Jumala "sairastuttaa" meitä, tai käyttää sairautta "tehdäkseen meistä nöyrempiä".

    Jeesushan kulki ympäriinsä "tehden hyvää ja parantaen sairaita." Sehän olis hullua, että Isä samaan aikaan sairastuttais ihmisiä, ja poika sitten parantais niitä.

    Jeesuksen ristillä osottama rakkaus nimenomaan tekee ihmisen nöyräks. Siihen rakkauteen kuuluu parantuminen ja rauha, muun muassa..:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. oot aivan oikeassa. en oo itse vaan tullut ajatelleeksi sitä. :)

      Poista
  8. Ää apua, sait minut vuodattamaan pari kristallin hohtoista vesipisaraa kummallekkin poskelleni <3 olet sielultasi niin kaunis ja herkkä, etten voi edes kuvitella millaista koettelemusta tuo kaikki on ollut ja on. Muista aina, että Jumala ei hylkää sua koskaan,oot sen kallis silmäterä ja kun turvaat Häneen, niin mikään ei ole mahdotonta <3 siunausta ja hiirmu iso voimahali! :)

    VastaaPoista

Jokainen sana on merkityksellinen.
Vastaan kommenteihin blogiini.