tiistai 1. lokakuuta 2013

26. syyskuuta 2013

matkustan kaupunkiin räntäsateessa. liikennevaloissa törmään vanhaan lukiotuttuun, jonka elämä on boheemia puolukkahuulineen ja punaviineineen. tyttö kysyy, mitä minulle kuuluu. en osaa oikein vastata. viha kihelmöi ihoni alla, kun ajattelen katkerana, miten toiset saavat viettää normaalia yliopistoelämää, juhlia aamuyöhön ja oma elämäni pyörii samaa kaavaa univelan ja lääkärikäyntien ympärillä. niin kuin tänäänkin.

istun odotushuoneessa ja tuijotan kellon viisareita. tämä on seitsemäs, ehkä kahdeksas lääkäri, jonka tapaan.

ylilääkäri kättelee aluksi, mitä lääkärit eivät yleensä tee. hän naputtaa koneelle, mitä sanon. puhun pitkästi, kerron kaiken. kaivan esiin laboratoriotulokset. hän katsoo arvojani ja kiinnittää huomioon yhteen lievästi kohonneeseen arvoon (minulle on aikaisemmin sanottu, että arvoni ovat täydelliset eikä niissä ole mitään vikaa, miten olisi psykiatrian poliklinikka).

käynnin jälkeen voisin itkeä. itkeä sitä, että joku vihdoin kuuntelee minua, ei tuomitse, ei katso alentuvasti.
"miten ihmeessä sinä olet jaksanut tämän kaiken?" hän kysyy eikä siltikään vedä esiin sanaa psykogeeninen.
mutta eniten voisin kyynelehtiä helpotuksesta, että kaikki selviää. että Jumala on antanut toisille niin paljon viisautta, että sillä pelastetaan ihmishenkiä.

kävelen kohti rautatieasemaa enkä pelkää, vaikka sää on uhkaava ja sen alla kuolee viimeinenkin väripilkahdus.

ps. kysymyksiä kaipaan vielä. 

6 kommenttia:

  1. oih, hyvä kuulla että menee edes jotenkin paremmin / hyvin ♥

    VastaaPoista
  2. jes, hyvä! kyllä sinut saadaan vielä kuntoon. (:

    VastaaPoista
  3. Minä niin toivoin sitä, että sut otettais tosissaan ja nyt niin kävi. Suututtaa kun niin monelta olen kuullut, että kaikki vaivat laitetaan aina mielenterveysongelmien piikkiin. Osasiko lääkäri vielä kertoa mistä kaikki johtuu?

    VastaaPoista
  4. Jes, Herralle kiitos <3 :) siunausta!

    VastaaPoista

Jokainen sana on merkityksellinen.
Vastaan kommenteihin blogiini.