tiistai 30. joulukuuta 2014

Minne katosi minä

Ne putoavat taivaalta särkyen, yksi kerrallaan. Tähtien kuoro, joka joskus lauloi kauniimmin kuin kerubit. Ne särkyvät kuin triangelit hopeisissa kuorissaan humaltuen surusta. Ja sylkien auringon laavaa.

Tähdet ovat osa minua, joka kadotti itsensä nälkäkausiin, Laudatureihin ja Eximioihin, ihmisten syliin, jotka rakastivat vain ihollaan. Vartaloon, joka kasvoi 30 kiloa vuodessa, sairaalan tarkkailusänkyihin synnytyksen jälkeen.
Joku sanoo, että selvisin hienosti, itse en olisi kestänyt, mutta minä en tiedä, missä kohti kadotin itseni, missä tuli ilmakehän ja tähtiverkoston raja.

Olen miettinyt puolitoista vuotta, mikä minusta tulee, mutta en ole saanut vastausta, joten aion miettiä toiset puolitoista. Yliopistopaikkakaan ei ole ikuinen, mutta siellä olen yhä kirjoilla, vaikken tiedä, miksi päädyin kyseiseen tiedekuntaan. Halusin vain loistaa, näyttää, että pystyn tähänkin. On siinä alassa paljon kiinnostavaa, mutta mihinkään unelma-ammattiin en siitä valmistu.

Mieheni sanoi, että minun ammattini voisi olla teenkeittäjä kotona tai varastotyöntekijä, jossa minun ei tarvitsisi kohdata muita ihmisiä.
Koska jokaisesta imen liikaa surua, epätoivoa, katkeruutta, analysoin itseni uuvuuksiin siitä, onkohan tuo kioskin myyjä onnellinen elämässään ja mitä kätkevät hänen merensyvät pupillinsa.

Viime aikoina olen tuntenut itseni lihavaksi. Satuin käymään jouluaattona ruoan jälkeen digitaalisella vaa'alla, jolla kävin viimeksi neuvolan jälkitarkastuksessa. Järkytyin.
En pysty hyväksymään itseäni tässä kropassa, ja kun vatsan pohjassa pistelee ainainen imetyksestä johtuva nälkä, syön yksinkertaisesti liikaa. Saatan helposti ahmaista vartissa konvehtirasian. Ja toisinaan syön kaipaukseeni. Tahtoisin laihduttaa muutaman kilon, mutten siltikään tahdo, koska voin kadottaa itseni vielä syvempään.
Viimeisetkin tähdet riekkuvat alas ja sammuvat.

Ps. Teksti kirjoitettu puhelimella, koska olen pohjoisessa sukulaisten luona. Pahoittelen kuvien puutetta.

torstai 25. joulukuuta 2014

Kuvia ja kuulumisia jouluaatolta + runo




Aamu alkoi riisipuuron keitolla. Keitin ensimmäistä kertaa elämässäni, ja onnistui hyvin. Tähtisilmä ei oikein välittänyt puurosta. 

Iltapäivällä kävelimme miehen porukoille jouluaterialle. Oli niin paljon eri ruokalajeja, söin aivan liikaa, mutta se kai kuuluukin asiaan. Avattiin paketit, ja Tähtisilmä sekosi lahjojen paljoudesta. Vaikka olimme laittaneet rajoitteet lahjojen ostamiselle, tuli niitä silti paljon. Itse ostimme vain kaksi lahjaa, joista toinen harhailee vielä postin tuntemattomilla teillä. 

Joulutorttukahvien jälkeen tallustimme takaisin kotiin. Tähtisilmä tahtoi kävellä paksussa hangessa tien sijaan ja kupsahti välillä tahalleen naamalleen silmät riemusta säihkyen. 

Jaoimme lahjat perheen kesken, ja loppuilta meni rennosti sohvalla Budabest-konvehtiähkyssä. Olen aivan inspiraatiota täynnä, sillä mieheni antoi minulle runokirjan lahjaksi. 

Toivottavasti teillä on ihana joulu. Rauhallista ja tunnelmallista joulua kaikille ihanille lukijoilleni! 

Kaupunki peittyy lumeen
Öljyinen valo kultaa kattoharjanteet
 Kynttilät liekehtivät
 Niissä on aurinkoja
  tuhansia
  Välkkyy meri steariinissa

maanantai 22. joulukuuta 2014

Untuvalumi jouluksi

Katson ikkunasta, siellä on vihreää ja märkää. Puen Tähtisilmälle ja itselleni vaatteet päälle.
Astuessani ulko-ovesta pihalle, siellä on valkoista. Untuvainen sade peittää koko lähiön ja hiljentää moottoritien äänet. Naapurit hymyilevät, kun tulevat vastaan.

Toissapäivänä juttelin ulkona tutun vanhuksen kanssa ja kuuntelin tarinoita sytostaateista, pulleasta kissasta ja kaukana asuvista sukulaisista. Kesällä saman ihmisen silmäkulmasta tippui kyynel hänen puhuessaan yksinäisyydestä. En tiennyt, pitäisikö minun halata, mutta silitin hänen olkapäätään. Haluan antaa aikaani niin paljon kuin sitä tarvitaan.
Tämä aika on katoavaista, ennen kuin huomaankaan, olen jo elämän tien päässä odottamassa keveänä jotain, missä ei ole aikaa; vain ikuisuus.

Olen lähettänyt joulukortit, leiponut joulutorttuja, ostanut lahjat ja siivonnut. Valot ja tähdet ripustan ikkunoihin vasta ennen aattoa. Nähtäväksi jää, kuinka paljon joulukuusi kärsii pienen tuholaisen vuoksi.
Vietämme joulun kotona käyden molempien porukoilla syömässä. Myöhemmin olisi tarkoitus lähteä Tähtisilmän kanssa pohjoiseen isovanhempieni luokse suurten hankien ääreen.

Millainen on sinun joulusi? 

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Älä koskaan lakkaa toivomasta

Kirjoitan sinulle.
Sinulle, joka joskus nostit minut pohjavesistä, joka näytti verkkoisimmat tähtikuviot taivaalta. Sinulle, joka soitit hätääntyneenä, etten varmasti lähde enää juoksemaan, joka olisit halunnut sairastua itsekin, jotta tuntisit kärsimykseni.
Sinulle, jolle kirjoitin monimutkaisimpia tekstejä, joissa risteilivät perhoset ja aurinko metsänavarassa.

Kirjoitan nyt joulukorttia, jollaista et koskaan lähettänyt minulle. Ei se haittaa, ystävä.
Tämänvuotinen joulukortti on ehkä viimeinen, mutta kirjoitan silti. En luovuta helposti, mutta jossain vaiheessa minun täytyy luovuttaa. Ja uskon sen hetken olevan käsillä.

Kesällä lähetit minulle aamusta viestin, sopisiko tulla kylään. Emme olleet nähneet yli vuoteen, viimeksi olit nähnyt minut raskaana. Siivosin kodin, puin Tähtisilmälle siistit vaatteet, puuteroin kasvoni. Kysyin, mihin aikaan tulet. Et vastannut. Odotin.
En mennyt koko päivänä ulos, vaikka taisi olla valoisaa.
Etkä sinä tullut.

Sinulla on menestyksen avaimet, sinä nouset korkealle kuin kotka, teet upeaa uraa, jota voin ihailla. Minulle olisi tärkeää, että näkisit edes Tähtisilmän, jotta näkisit kuinka minäkin olen noussut ja olen nouseva. Kuinka olen jättänyt kaiken pimeyden, jossa ei tuikkinut kuin syvät suonsilmäkkeet.

Kunpa sinäkin olisit vielä tuikkiva elämässäni.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Toivepostaus: Uskoni Jumalaan



Tätä on toivottu jo pariin otteeseen, postausta uskostani ja miksi uskon Jumalaan. Olen kirjoittanut kerran aikaisemmin uskostani pari vuotta sitten, löydät sen täältä. 
Tämä oli todella haasteellinen postaus kirjoittaa. Jos se herättää teissä kysymyksiä, kysykää ihmeessä.

Olen kotoisin perheestä ja suvusta, jossa uskottiin Jumalaan, mutta kirkossa kävimme vain jouluisin. Lapsesta asti olen lukenut iltarukouksen, mutta muuten elämäämme ei kuulunut juurikaan uskon asioita.


Vuonna 2011 tapasin mieheni. Hänellä oli haavoja menneisyydestä, joista ei puhunut minulle. Rukoilin Jumalaa antamaan minulle oikean vastauksen, mitä hänelle on tapahtunut. 

Sain vastauksen noin viikon kuluttua Iltalehdestä, jota sattumalta luin tätini luona. En silloin edes muistanut koko asiaa, en millään tavalla etsinyt lehdestä vastausta rukoukseeni. Selailin lehteä, jolloin näin otsikossa yhden sanan. Silloin Jumala sanoi, että tämä on se asia, joka miehellesi on tapahtunut. Eikä se ollut mikään aivan tavanomainen asia.

Myöhemmin kysyin mieheltäni:

"Tämäkö on se asia?"
Hän murtui täysin. Se oli ensimmäinen kerta, kun muistan Jumalan vahvasti johdattaneen minua ja rukoukseeni vastattiin. 

Olen yhteydessä Jumalaan vähintään iltarukouksessa, mutta usein myös aamuisin. Jos elämässäni on jotain ongelmia, kysyn Jeesukselta, mitä minun pitäisi tehdä. Kertaakaan minua ei ole johdettu harhaan. Jumala kertoo välillä hyvinkin yksityiskohtaisia asioita, joita ei oikeasti saisi muulta kuin Jumalalta.
Rukoilen Tähtisilmän kanssa iltarukouksen, rukoilen välillä myös mieheni kanssa, rukoilen tuntemattomien puolesta.

Refluksilääkkeet eivät auttaneet minua juurikaan. Oikeastaan minulla ei ole edes refluksia patologisesti, koska mahantähystyksessä kaikki oli normaalia. Mutta oireita on ollut silti paljon. 
Rukoilin Jumalalta todella pitkään, että hän ottaisi pois oireeni, lähes päivittäin 1,5 vuoden ajan. Sitten hän otti. Miksi uskon niin? Tässä vastaus:

'Totisesti, totisesti: mitä ikinä te pyydätte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille. Tähän asti te ette ole pyytäneet mitään minun nimessäni. Pyytäkää, niin te saatte, ja teidän ilonne on täydellinen.' - Joh. 16: 23

Jumalan luoma kauneus näkyy pienissäkin asioissa maan päällä. Jos leikkaan jonkun hedelmän kahtia, se on kaunis ja yksilöllinen. Ja jos miettii vaikka ihmisen elimistöä, se on niin monimutkainen kokonaisuus, ettei se ole voinut syntyä vain evoluution tuloksena.

Mutta suurinta on se, kun saa ensimmäisen kerran oman lapsensa syliin ja tuntee äärettömän vahvan rakkauden. Uskon siinä rakkaudessa olevan jotain samankaltaista kuin Jumalan rakkaudessa ihmiseen. Se ei ole mitenkään verrattavissa oman kumppanin rakastamiseen, koska tämä rakkaus on pyyteetöntä ja pysyvää.
Luen Raamattua joka ilta, mutta välillä jos olen liian väsynyt tai on muuta tekemistä, se jää. Raamattu ei ole mikään tylsä kirja, se on todella mielenkiintoinen ja täynnä kauniita lauseita. Sitä ei voi mitenkään väittää "satukirjaksi", koska asiat ovat niin yksityiskohtaisia. Tämä on minun näkymykseni ja ymmärrän, jos joku ei niin usko. Kaikille epäileville suosittelen kuitenkin edes lukemaan Raamattua. Ja katsomaan elokuvan Father of lights (dokumenttielokuva).
Aloitin viime jouluna Raamatun alusta tavoitteena lukea loppuun, nyt menen Toisessa Samuelin kirjassa. Uskon, että se on joka sanalla totta.

Vaikka olenkin uskossa, en usko olevani parempi kuin muutkaan ihmiset. Olen yhtä synnin tahrima kuin muutkin. 
En usko olevani Jumalan erityissuosiossa vaan uskon, että Jumala kaipaa jokaista ihmistä Hänen luokseen. Hän rakastaa aivan kaikkia. Jumala ei ole mitenkään vakava persoona vaan Hänellä on myös huumorintajua, siksi meilläkin on sitä.

Olen vakuuttunut uskostani joka kerta, kun olen yhteydessä Jumalaan ja tunnen, kuinka Jumala minua koskettaa. Joka kerta, kun Jumala puhuu minulle. Ja joka kerta, kun rukouksiini vastataan, erityisesti jos rukous koskee jotain lähimmäistäni.


On minulla myös konkreettinen kokemus Jumalan voimasta. Kesällä 2013 ollessani huonossa kunnossa synnytyksen jälkeen, menin yhteen hengelliseen tapahtumaan. Lopuksi menin rukoiltavaksi eteen monien muiden ihmisten kanssa. Kun rukoilija siunasi minut kämmenellään, tunsin valtavan sähkövirran kehossani ja kaaduin maahan. Itkin hirveästi, ja tunsin Jumalan läsnäolon lämpönä ja rauhana. Tunsin, että Jumala tulee vapauttamaan minut sairauksistani, mutta aikani ei ole vielä - eikä se ollutkaan.

Henkilökohtainen suhde Jumalaan on se, mitä tavoittelen. Välillä olen laiska, ja uppoudun mieluummin blogeihin tai elokuviin Raamatun ja rukoilun sijaan. Varsinkin näin joulun alla, kun on paljon tekemistä, uskon asiat jäävät sivuun ja muistuvat paremmin vasta joulupyhinä. 

Usko omassa elämässäni näkyy siinä, että yritän olla mahdollisimman ystävällinen kaikille. Hymyillä tuntemattomille. Silloin kun muistan, lahjoitan rahaa hyväntekeväisyyteen. Vaikeinta on yrittää rakastaa heitä, joita vihaa. Mutta ainakin pitää yrittää. 

Kuulun kirkkoon, mutten koe evankelisluterilaista kirkkoa omakseni. Kuluneen vuoden aikana olen käynyt välillä herätysliikkeiden tapahtumissa ja viime viikolla kävin yhdessä seurakunnassa. Toivoisin, että saisin myös uskoon tulleen mieheni mukaan tutustumaan eri seurakuntiin. Yksin on vähän pelottavaa käydä missään.

Uskon Jeesuksen toiseen tulemiseen maan päällä niin kuin Raamatussa on luvattu. Ja uskon, että se on pian. Toisaalta pelkään, toisaalta odotan. Kukaan ei tiedä, mitä silloin tapahtuu muuta kuin, että koko maailma säkenöi Jumalan kirkkautta. 

perjantai 5. joulukuuta 2014

Kuulumisia

Tarkoitukseni oli kirjoittaa joka päivä, mutta toissayönä iski kurkkukipu ja tulin kipeäksi. Eilisilta oli kamala. Kuume nousi niin kovaa, että vapisin kylmyydestä kahden villapaidan ja kahden peiton alla. Yöllä näin ahdistavia, horkkaisia unia, ja aamulla Tähtisilmän herätessä en ollut tässä todellisuudessa. Nyt olo on vähän parempi, mutta älkää hämmentykö, jos teksti ei ole parhaimmillaan.

Olen vetänyt itseni äärimmilleen, taas enkä ihmettele, miksi tulin kipeäksi. Olen kahminut kaikenlaista kahmimatta kuitenkaan mitään. Päivät täyttyvät vähintään Tähtisilmän päivärytmistä, kodin siivoamisesta, ruoan laitosta ja työjutuista (freelance-juttuja). 


Alkuviikosta kävin ensimmäistä kertaa yhdessä seurakunnassa. Oli hämärä valaistus, ihmisiä, joista hehkui sisäinen lämpö ja upeaa musiikkia. Kun tulin sieltä, olisin voinut julistaa junassa kaikille, kuinka mahtava Jumala meillä on. Mutta ihmiset olivat kuoreensa kätkeytyneitä, elivät älypuhelimiensa syvyydessä.


Oikeastaan vasta nyt olen muistanut, mistä nimi Tähtisilmä tulee. Se oli kissapehmolelun nimi, jonka sain vuosia sitten mieheltä, johon rakastuin, mutta jotain tapahtui. Lumisade, joka tanssahteli taivaasta tapaamisiltanamme, suli yhtä nopeasti kuin se oli maan kuorruttanutkin.


Tähtisilmä on alkanut harjoitella itse syömistä tällä viikolla. Ei edes halua minun auttavan. Hän kauhoo kaksin käsin ruokaa suuhunsa ja välillä muistaa lusikan olemassaolon. Olen niin ylpeä pienestä.


Onko siellä muita kipeitä? 


tiistai 2. joulukuuta 2014

Toivepostaus: Mitä toivon joululahjaksi

En ole koskaan ollut kiinnostunut muiden bloggaajien joululahjatoivelistoista, mutta toivottavasti edes muutamaa teistä kiinnostaa, mitä minä toivon joululahjaksi.
Oikeastaan en ole edes ajatellut koko asiaa, ennen kuin lukijani ehdotti postausideaa minulle. Olen vain miettinyt, mitä Tähtisilmälle voisi hankkia, ja kierrellyt lelukaupassa ihastelemassa ylikalliita ihanuuksia. Tarkoituksena olisi ostaa vain yksi lahja pienelle, kun sukulaisilta tulee kuitenkin lahjoja.

Mutta mitä minä siis haluan.
Wiener Nougat ja Geishakin käyvät loistavasti.

Lempiteetä

Kimalleripsiväri
Eyeliner (onpa hölmön näköinen, kun muokkasin taustan pois)
Luomiväripaletti ja hyvä sivellin
Leffaliput. Olisi ihanaa päästä elokuviin pitkästä aikaa miehen kanssa. Viime kerrasta on jo vuosi.


Pieniä lautasia ja kulhoja, keräilemääni Taika-sarjaa
Alushousuja

Muita toivoamiani asioita ovat:
- Sähkövatkain
- Uusi leivänpaahdin
- Lahjakortti vaatekauppaan (esim. new yorker)

Ensimmäiset kolme oli helppo keksiä, sitten piti alkaa miettiä, mitä muuta voisin tarvita. Oikeasti pärjään ihan suklaalla ja teelläkin. Siihen, mitä tarvitsen, on kovin kaukainen asia minulle nykyään. En tosin lapsenakaan halunnut hirveästi joululahjoja, mutta aina niitä tuli saatua paljon. Viime jouluna mieheni osti minulle lahjakortin hierontaan ja manikyyriin. En ole vieläkään saanut aikaiseksi käydä siellä (hävettää).

Toivooko joku samoja asioita kuin minä?

maanantai 1. joulukuuta 2014

1. joulukuuta

Yritän joulukuun kunniaksi kirjoitella useammin, pieniä postauksia. En uskalla luvata mitään, mutta saatan jopa kirjoittaa joulukalenterimaisesti joka päivä. Ihan vain kuulumisia, elämän kauniita asioita ripauksella melankoliaa.

Joulu on odotuksen aikaa. Odotetaan hangen peittämää maisemaa, yhä useampiin ikkunoihin syttyviä valoja, herkullista ruokaa. Rakkautta.

Vuosi sitten jouluni ei ollut sellainen kuin unelmoin, vaikka koristelinkin (tai oikeastaan sukulaiset koristelivat) kodin kauniiksi ja leivoin joulutorttuja ja pipareita. Olin juuri saanut diagnoosin kilpirauhasen liikatoiminnasta eivätkä lääkkeet vielä vaikuttaneet. Jouluaterialla pystyin hädin tuskin istumaan, kun samaan aikaan sydän takoi, henkeä ahdisti ja oksetti. Tapaninpäivänä istuin sisätautien päivystyksessä.

Siitä lähtien ja jo ennen sitä olen odottanut.
Odotin vuoden ja neljä kuukautta parantumista. Parantumista sairauksista, jotka ilmaantuivat synnytyksen jälkeen.
Olen kärsinyt todella pahasta refluksitaudista juuri sen vuosi ja neljä kuukautta. Edes lääkkeet eivät ole vieneet oireitani kokonaan pois, ja sen vuoksi olenkin ollut lääkitsemättä itseäni turhaan.

Nyt minun ei tarvitse enää odottaa. Olen ollut lähes oireeton kaksi viikkoa. Jumala on vastannut rukouksiini.
Ei närästystä, ei vatsakipuja, ei ilman nousemista kurkkuun yli 20 kertaa minuutissa ympäri vuorokauden. Viimeisin oli kamalinta.
Enää on vain kroonista yskää, mutta se on pieni oire entisten rinnalla.

Tein muutoksia ruokavaliooni. Pienemmät annoskoot, ei suklaata, ei teetä. Ei edes vihreää teetä. Näillä pysyn oireettomana.
Mutta uskon kuitenkin viime kädessä Jumalan armoon. Sadat rukoukseni ovat viimein kuultu.

Tästä on hyvä nousta, kohti joulun odotusta.
Kun Tähtisilmä herää päiväuniltaan, menemme välipalan jälkeen ehkä ihailemaan jouluvaloja ulos pakkasiltaan.

Olisi ihanaa, jos esittäisitte toivepostauksia tälle kuulle  

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Päiväni kuvina

Päätin pitkästä aikaa kuvailla päiväämme eilen lauantaina. Sattuipa vielä niin ihanasti, että ensilumi oli satanut maahan edellisenä päivänä.

Tähtisilmä herää klo 09.45, mutta vasta puolen tunnin kuluttua saan itseni ylös sängystä ja otettua ensimmäisen kuvan.

Aamutoimet. Yöpuvun ja vaipan vaihto. Menen keittiöön ja nappaan tyroksiinin veden kera. Laitan puuron kiehumaan ja puen itse päälle.

Klo 10.30 syötän Tähtisilmälle puuron. Oma aamupalani näytti tältä. Olen näin joulun alla ihastunut taas kaneliin, se tuo tunnelman tuoksua. 

Ihailen muutaman sekunnin maisemaa, kunnes pitää taas rientää pojan perään. Petaan sängyn ja samalla hamuilen superpalloa siivousharjalla sängyn alta, jonne taapero innokkaasti heittää sitä. 

Pestään yhdessä hampaat, ja harjaan hiukset. Kuten huomaatte, pojan hammasharja on jo aika jyrsitty. Pyykit ja superpallo lentävät vessanpönttöön silmäni välttäessä. Tähtisilmä kiukuttelee. Koitan laittaa hänet nukkumaan, ja hän meinaa nukahtaa, muttei kuitenkaan. 

Klo 11.30 teen kauppalistan. 

Klo 12.10 vihdoin matkalla kauppaan, jonne kävelee noin vartin. Koko maakunta on taas Lidlissä lauantaitarjousten perässä niin kuin minäkin. Ahneet mummot valikoivat karjalanpaisteja hartaudella. Kassalla uusi korttini ei meinaa toimia, Tähtisilmä huutaa rattaissa ja voin melkein tuntea asiakkaiden huokailut selkäni takana.

Klo 12.50 jäädään hetkeksi puistoon ihailemaan lunta. Tähtisilmä tepastelee haltioituneena ensimmäistä kertaa lumihangessa. Kovin kauaa hän ei kuitenkaan viihdy, nenäkin on aivan punainen.

Klo 13.50 Tähtisilmän lounas, josta syö noin puolet. Piimä maistuu hyvin. Nukahtaa päiväunille klo 14.20.

Oma lounas, jonka saan syödä rauhassa.

Keitän teetä ja otan palan miehen tekemää kinderpiirakkaa. Näin yhdessä lukijani blogissa (ehkä tunnistat itsesi tästä) Clipperin mustaherukkateetä ja ihastuin kovasti. Maistuu aivan mehulta, mutta on kuitenkin teetä. Jouluisen makuista, suosittelen. S-ryhmän kaupoista löytyy.

Katson koneelta viimeisen jakson Koko Suomi leipoo-sarjaa. Ainoa ohjelma, jota olen seurannut tv:stä viime aikoina.

Laitan valopallot päälle. Tähtisilmä herää klo 16.


Klo 17 mies tulee töistä kotiin aikaisemmin, koska on lauantai. Makoillaan sohvalla, ja keitän kahvia ja nuudeleita hänelle.
Klo 17.30 syön illallista, Tähtisilmä syö loput lounaastaan. 
En ole pariin viikkoon syönyt suklaata, mutta nyt syön. Se oli virhe, koska refluksioireet ovat pahana koko illan.

Klo 19.30 mietitään, että olisi ihana lähteä pulkkakävelylle, mutta ei ole pulkkaa. Päätämme piirtää olohuoneessa. Tähtisilmä tyytyy enimmäkseen syömään kyniä ja heittelemään niitä, mutta värittää hän punaisella tuon auton. Voitte arvata, kumpi pöllö on minun piirtämäni. Lopun iltaa makaan lahnana sohvalla ja katson pojan leikkejä. Olen aivan superväsynyt. Käyn suihkussa.

Klo 22.20 Tähtisilmä nukahtaa viimein. Syön iltapalaa kaikessa rauhassa. Katson saksankielisiä vlogeja, yritän elvyttää jo lähes kuolleen kielitaitoni.

Otan viimeisen kuvan ja nukahdan vartissa. 

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

marraskuun kuulumisia

Paino on lähtenyt jostain syystä aika huomattavaan nousuun, ja se nostaa pintaan tunteita. Vaatteet puristavat; näen joka paikassa liikaa. En tunne oloani hyväksi.
Voin ehkä syyttää painonnoususta kilpirauhasta. Tai sitten täysimettäjän +600 kaloria päivässä on jäänyt päälle.

Olen syönyt viikon terveellisemmin, jättänyt herkut lähes kokonaan pois ja yrittänyt liikkua enemmän (kävellä vaunulenkkejä). Mieleni on tämän suhteen puhdas, vailla talvenmustia ajatuksia. Haluan vain paremman olon itselleni enkä elää jokapäiväisessä suklaapatukkakehässä.

Olen ollut aina se, joka vaikenee, se, joka peittää kaiken pahan sisäänsä. Olen antanut ihmisten keinuttaa minua joka suuntaan enkä ole koskaan osannut sanoa ei.

Mutta eilen sanoin eräälle lähimmäiselle. Sain aikaiseksi myrskyn, joka pauhaa ja kohisee vieläkin. Loukkasin pintaa syvemmältä hänen tunteitaan, mutta totuus olisi pitänyt kuitenkin kertoa joskus.
Olin jo kauan toivonut Jumalalta rohkeutta, ja nyt sain sitä. Seuraukset olivat aika dramaattiset, mutta ainakin sain sanottua, mitä pitikin.

Ihana ystäväni, jolla on karpalonpastelliset hiukset ja kissan silmät, kävi luonani tällä viikolla. Joimme teetä ja mietimme vuosientakaista elämää, jota varjosti nälkä. Muistan, kuinka ikävältä tuntui kirjoittaa kirjekuoreen osaston nimi ja kun hartaasti suunnittelema lounaamme oli salaattia.

Minusta on upeaa, että nyt olemme molemmat tässä, parantuneina, kiinni elämässä. Olemme kulkeneet hyvin erilaiset tiet, mutta suunta on ollut molemmilla sama. Lumenkirkas.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

muistan niiden ihmisten hymyt. hotellivirkailijan nauravaisen olemuksen ja peilinsiniset aurinkolasit. hän jaksoi olla ystävällinen heti aamusta, vaikka oli ollut iltavuorossa ja nukkunut hädin tuskin viisi tuntia. matkamuistokaupan myyjättären, joka vastasi aidosti, että rakastaa elää tällä saarella. heidän sydämellisyytensä oli avointa ja aitoa, toisin kuin meillä suomalaisilla. kaupan kassa tervehtii iloisesti, mutta sanottuaan hyvää päivänjatkoa ja käännettyään kasvonsa pois, naama valahtaa kurttuun.

täällä ei ole enää hyvä olla. media paisuttelee lasten surmilla, perhesurmatragedioilla, kolareilla, ebolalla. viime viikkoina on tapahtunut paljon lasten surmia ja kuolemia. ennen se ei olisi koskettanut minua yhtä paljon, mutta nyt sattuu. en pysty edes avaamaan uutisia, mutta väkisinkin tulee nähtyä pahimmat otsikot Facebookissa.

onko se lisääntynyt pimeys, joka saa ihmiset ajautumaan epätoivoisiin tekoihin. päivät katoavat jo neljän jälkeen ja työssäkäyvät ihmiset eivät näe valoa lainkaan. ja liian useina päivinä vettä tihuttaa niin, ettei happi virtaa soluihin.

omakin oloni on ollut alakuloinen, ehkä se on tämä pimeys. väsyttääkin enemmän. on myös asioita, jotka painavat mieltä, mutta ne eivät kuulu tänne. onneksi arjen rutiinit pitävät kiinni elämässä enkä jää sängyn pohjalle makaamaan.

yhtenä päivänä matkustimme tähtisilmän kanssa junalla äitiystävämme luokse. poika alkoi jo käydä levottomaksi rattaissa, ihmiset mulkoilivat kulmiensa alta, että etkö osaa pitää lastasi hiljaisena. sitten tuli nuori konduktööri kysymään minulta jotain. aluksi kauhistelin, olenko tehnyt jotain väärin, olenko rattaiden kanssa tiellä. mutta sitten hän kysyi:
"tarvittaisko teillä tällaista?"
hän ojensi myyräkortin pojalle, ikioman matkalipun. kiitin kovasti, olin hämmentynyt, pidättelin onnenpisaroita.
se antoi toivoa. että joku oikeasti näki kätketyn ahdinkoni, tuli luoksemme ja kohtasi minut ja pojan aidosti siinä tilanteessa, siinä hetkessä.
poika ilahtui lipusta kovasti ja katseli loppumatkan tyytyväisenä suloista myyrää.
ehkä toivo ei ole menetetty vielä suomalaisten kohdalla. pitää vain katsoa ympärilleen, onko ketään apua tarvitsevia, edes orastavia.
yksikin hymy voi pelastaa elämän.

tiistai 28. lokakuuta 2014

loma paratiisissa

matkustimme perheeni ja vanhempieni kanssa kaukaiseen kaupunkin puoleksitoista viikoksi.
aurinko oli lämmin, pystyi kulkea minisortseissa, ja kulkukissoja maukui joka korttelissa. ihmisten ystävällisyys hämmensi, kaikki rakastuivat tähtisilmään. joka päivä oli saatava jäätelöä, joita oli makuna kindersuklaasta siniseen purukumiin.

mutta eniten rakastuin mystiseen saareen, jossa vietimme toisen puoliskon lomastamme.
kun laiva liukui sumuisena yönä satamaan, astuin vieraalle maaperälle. ensin näin vuoret. sitten näin pilvissä liikkuvia punaisia ja keltaisia valoja, en aluksi tiennyt mitä ne olivat. ne olivat autoja, jotka kohosivat pilviin.

ensimmäisenä päivänä rakas vuokrasi mönkijän, vaikka vastustelin ajatusta. mietin, selviääkö tähtisilmä vanhempieni kanssa ja pystynkö olemaan kyydissä, vaikka kuusi vuotta sitten olin skootterionnettomuudessa, joka jätti pelon.

ajoimme vuorelle, josta näki koko saaren. suutelimme suolaisenkosteassa ilmassa. sitten ajoimme mutkikasta tietä pitkin kaupunkiin, jonka rakennukset olivat kuin sokerinpaloja, mutta niissä oli turkoosit katot. kirkoissa oli vedensiniset, kullatut kupolit. mietin, että varmasti täällä asuvat ihmiset ovat onnellisempia. hotellihuoneemmekin oli sisustettu turkoosiksi.

meri, joka väreili jäänsinisenä, ulottui kantamattomiin. olisin voinut jäädä siihen, laavakivihiekkaan koko loman ajaksi. mutta öisin pelkäsin tien vierestä kuuluvaa kuohuntaa, aaltojen raivokkaita henkäyksiä. koska meressä näkyi Jumalan voima. Jumala pystyisi nopeasti upottaa tämänkin saaren alle, jos tahtoisi. ja koska lopun ajat ovat käsillä, pitää olla valmiina.

toisena päivänä rakas sairastui flunssaan. neljäntenä päivänä se vei minutkin ja makasin yhden päivän hotellissa. sitten pitikin jo lähteä.

paluusatamassa huomasimme, että minun ja tähtisilmän yhteinen matkalaukku oli varastettu. kaikki vaatteet ja tärkeät tavarat alkaen kotiavaimista, lähtivät jonkun ahneen matkaan, jonka silmissä vilkkuivat kalliit korut. lomapäiviä oli vielä jäljellä eikä edes kilpirauhaslääkkeitä ollut enää. ei pitäisi kiintyä tavaraan, mutta vieläkin ottaa sydämestä, kuinka joku kehtasi viedä poikani tärkeät vaatteet ja tavarat.

kotiin tullessa olin hyvin väsynyt monta päivää. päätä särki ja huimasi. en tiedä, johtuiko se siitä, etten saanut tyroksiinia neljään päivään.

kaikki on nyt kuitenkin ihan hyvin. arki jatkuu tavallisena, johon on tullut yksi ihana, uusi ystävä. niin kaunis, jokisimpukanhelmeä sekä sisäisesti että ulkoisesti. harvoin syntyy sielunkumppanuuksia, mutta minusta tuntuu, että hän on sellainen.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Toivenovelli: Käsky

sinä yönä syreenit puhalsivat huumaavaa tuoksuaan kaupunkiin. minulla oli sekaiset kiharat, pitsinen mekko ja liikaa huulipunaa. olin sopinut tapaavani hänet rautatieaseman tunnelissa kello kymmenen.
elämä oli liian lyhyt harkittavaksi päätöksiä, joista ei voi koskaan tietää, mitä niistä seuraa. jos sanoo aina ei, ei voi koskaan nähdä, minne sydän johdattaa.

kun näin Kain, en epäröinyt hetkeäkään, en sekuntia. hänen sinisenmustat hiuksensa hohtivat ja hän hymyili vain minulle. Kai veti minut nahkatakkinsa suojaan ja sanoi:
"sä olet kauniimpi kuin koskaan."
kukaan ei ollut ennen pitänyt minusta kiinni niin, niin vahvasti, että oli vaikea hengittää. sitä minä rakastin Kaissa. hän veti minut kotkansiipiensä suojaan, niiden alla olin turvassa ja sain itkeä, huutaa, nauraa.

yhden marjaisan punaviinipullon jälkeen aloin olla varma, ettei maailmassa ollut muuta kuin hämärässä loistavia valoja. Kai piteli minusta kiinni, kun hoipertelin baarin lattialla. ihmisiä, silmiä, tekoripsiä, laseja. oli myös pillereitä, jotka sekottivat maailmaa entisestään. yhdessä tahdoimme paeta seuraavaa aamua niin pitkään, kunnes aurinko alkoi nousta. maailma oli musertanut meitä, piikkikruunu painanut ohimoita, ja yhdessä olimme löytäneet epätoivoisia ratkaisuja pakenemiseen. 
"mä taidan mennä kotiin", sanoin.
"mennään Aleksin luokse. siellä on lisää tabuja", Kai sanoi.
äänessä oli painostava sävy, se oli vaatimus, ei ehdotus. tunsin Kain sen verran hyvin, vaikka olin tuntenut hänet vasta puoli vuotta. 

kävelimme idylliseen kaupunginosaan, Helsingin sädehtivimpiin. mietin, että olisi paljon parempi nukahtaa omaan, tuttuun sänkyyn eikä miettiä taas aamulla, mitä tuli tehtyä. viini pyyhkisi kaiken pois.

Aleksin, tuon yli kolmekymppisen miehen luona oli kymmenkuta ihmistä. ilmassa oli makea, tiheä tuoksu, joka sekoitti ihmisten päitä. 
livahdin nopeasti parvekkeelle, sytytin savukkeen ja katsoin kauas merelle, vaikka oli niin pimeää, ettei aaltoja näkynyt. olin niin kaukana itsestäni, ruumiistani, kaukana Jumalasta. en tuntenut nojaavani parvekkeen kaiteeseen, silmäni olivat karusellin ohjaamat.

Kai tuli parvekkeelle ja istuutui viereeni ulkosohvalle. tuijotimme tähtiä, vaikken tiennyt, näkikö Kai niitä. Kain silmät olivat sameat, silti niin smaragdin särkemät. 
"onko sulla ollut kiva ilta?" hän kysyi. 
nyökkäsin, ja hän suuteli minua, vaikka harvoin suutelimme. usein olimme vain lähekkäin, sillä suutelu kuului Kain mielestä rakkauteen. jos rakastaa toista ihmistä, uskaltaa olla niin lähellä häntä. jos rakastaa, uskaltaa sanoa kyllä. 
en välittänyt, kuinka Kai siirsi painavan laatikon parvekkeen oven eteen ja riisui minut, näki ensimmäistä kertaa haavoittuvana.

heräsin kovaan janoon ja kuumuuteen, aurinko tulvi sisään ikkunasta. en aluksi ymmärtänyt, missä olin. makasin Kain vieressä patjalla, oli muitakin ihmisiä, kaikki nukkuivat ja hengittivät raskaasti kuin merivalaat.
astelin käsien ja jalkojen ylitse keittiöön, avasin kraanan ja join ahnaasti monta lasillista vettä. olo oli hieman keinuva, kuin purjeveneessä. katsoin kelloa, se oli jo yli puolen päivän. 
"muista, että sä olet vain yksi kaikista. mä en rakasta sua", kuulin käheän äänen sanovan. Kai seisoi oven suussa. hänen katseensa oli vihantäyteinen, lääkkeiden rohkaisema.
"mene pois", hän sanoi.

ei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hän muuttui sellaiseksi. jälleen kerran olin erehtynyt, mikä on rakkautta, mikä hauskanpitoa.
juoksin ulos asunnosta kortteliin, jossa oli puvullisia ihmisiä ja kahvin tuoksu. oli vain päästävä kotiin. oksensin lehmuksen juurelle, sydämeni oli rikottu.

tunsin sen, ennen kuin mitään oli tapahtunut.
olin raskaana, kuukautiset viikkoja myöhässä. en mennyt moneen päivään kouluun, söin vain lihapasteijoita ja nukuin päiväunia, välillä jos satuin syömään jotain muuta, kävin oksentamassa. en tiennyt, mitä ajatella, mitä tehdä. tilanne oli sietämätön, ja välillä jätin syömättä, kun en vain järkytykseltäni pystynyt. minussa kasvoi uusi ihminen, mutta sydämeni laajeni tyhjyydestään.

sateinen ilta 14. elokuuta 2012, kun matkustin metrolla Kain luokse. Kai asui huonomaineisessa lähiössä, talotkin olivat saastuneen näköisiä, vaikka ne oli maalattu neonkirkkain värein.
Kai otti minut sisään, ei keittänyt kahvia, vaikka yleensä keitti. 
"mä näen tosta ilmeestä, mitä sä aiot sanoa. et kai sä vittu ole raskaana?"
pidettelin pahaa oloa, en saanut sanottua mitään. yritin halata Kaita, päästä turvaan, mutta Kai työnsi minut pois. 
"oon."
"mä arvasin."
Kai työnsi minut seinää vasten, tunsin kuinka vaistomaisesti laitoin käteni vatsani eteen, vaikken edes ajatellut tekeväni niin.
"sä sitten teet abortin", Kai ilmoitti ja tuijotti minua vakavana. se oli käsky.
ihminen, jota olin luullut rakastavani, ei ollut enää olemassa. se oli hävinnyt yhdessä veden mukana, noussut ylös sadepilviin.

opiskelijaterveydenhuollon gynegologi oli vanha mies, joka puhui suomenruotsalaisella aksentilla. makasin hiostavalla tutkimuspöydällä, katossa paloi kirkkaita lamppuja. geeli liukui vatsallani, joka oli vielä olematon. lääkäri paineli rajusti vatsaa laitteella, joka piirsi ruudulle akvamariininsinisen totuuden.
"viikkoja on tasan kahdeksan."
en tuntenut mitään, olin kuollettanut tunteeni.
"mitä olet ajatellut tehdä?"
"abortin."
"miksi?"
"no, mä jäisin aivan yksin lapsen kanssa. eikä mun poikaystäväkään halua pitää sitä."
"onko teillä parisuhde?"
"oli. tavallaan", vastasin.
"aivan. tehdään niin, että kirjoitan tämän lausunnon. sinä varaat itse ajan raskauden keskeytykseen ja otat nämä paperit mukaan sinne."
"okei."
aloin pukea hupparia päälle. oli päästävä pois, kotiin itkemään.

uusi elämä.
se oli oleva sisälläni, sillä oli jo sydän, joka hakkasi vimmatusti. kahdesta solusta oli puhkeamassa jotain gerberaa kauniimpaa.
ja minä olin tappamassa sen.

taivas valkeni joka aamu yhtä synkkänä. peurankellonlila usva nousi maasta ja tarttui lähes iholle kävellessäni kouluun, joka oli taas alkanut. tunneille, jossa en kuullut, nähnyt mitään, aistini olivat pimennossa.

Kai oli myös tunneilla, useimmiten kuitenkin poissa. kun kävelimme toistemme ohitse pihalla, näin vain ummistuneet luomet. ei hän minua katsonut, miksi olisi pitänytkään.
joskus olimme niitä, jotka pysähtyivät jokaiseen risteykseen suudelmaan, jotka joivat kahvinsa samasta kupista, jotka humaltuivat aamuyöhön ja nukahtivat sylikkäin. ei enää. mikään ei ollut niin kuin ennen.

mitä lähemmäs päivä tuli, sitä levottomammin nukuin. Kai oli varmistanut päivän minulta, että aion varmasti mennä sinne.
yöt kulutin elimistöni hysteeriseen tarkkailemiseen ja minttuteen juomiseen, se piti pahoinvoinnin siedettävänä.
vatsani oli ehkä kasvanut aavistuksen, alavatsassa tuntui veitseniskuja, rinnan nuput olivat turvonneet ja aristavat. kroppani ei ollut entisensä. kaikki oli muuttunut.
pelkäsin, etten enää koskaan palaisi ennalleen. että kroppaani jäisi pieniä merkkejä siitä, että siinä oli joskus kasvanut ihminen, joka tahtoi vain olla olemassa. mutta eniten ettei mieleni kestäisi sitä, kun pieni olento, jota minun olisi pitäisi rakastaa eniten, vuodatetaan sisältäni pois. sydänjuuret, kalvot, istukka. se ei ollut pelkkä tunnoton olio, se oli vauva, rakkauden lahja.
mutta oliko minulla vaihtoehtoja, ei.

aamulla valo tuli esiin huntupilvien takaa sitten moneen viikkoon. usva nousi pellolta ylös korkeuksiin.
minulla oli aika Kätilöopistolle klo 09. astuin sairaalan ahtaaseen hissiin, joka liikkui hitaasti ylöspäin. tuntien kuluttua minua olisi enää yksi.

naistentautien osasto kahdeksan oli edessäni. ovi avautui ja kuljin odotusaulaan.
penkillä istui pinkkihuulinen tyttö, joka näpräsi hermostuneena puhelintaan, ei edes vilkaissut minuun. oli myös muutama muu nainen, mutten uskaltanut katsoa heihin, sillä ahdistus huokui heistä niin vahvasti. tilassa oli naistenlehtiä, mutta ne näyttivät siltä kuin kukaan ei olisi koskaan avannut niitä. tänne tultiin päättämään yksi sivu elämästään, mutta ulos lähtiessä oli taas yksi sivu avoinna. ja silti se oli tyhjä.

kuulin sukunimeni sanottavan. askeleet veivät konemaisesti hoitajan perään. vahva käsidesin haju oksetti.
huoneessa, jossa oli kolme sänkyä, ei ollut muita. ojensin paperit hoitajalle, en tiedä, huomasiko hän käteni tärisevän pelosta.
muutamien esitietojen jälkeen hoitaja poistui huoneesta hakemaan sen. sen, jonka määrä oli tappaa ja tuhota, mifepristolin.

hoitaja palasi pienen keltaisen purkin kanssa.
"oletko varma tästä?"
"olen mä, kai".
"kai?"
vilkaisin hoitajaa. vasta nyt huomasin hänen hehkuvanpunaiset hiuksensa ja hymyn, joka oli aavistuksen alaspäin. luulin näkeväni pilkahduksen ristikorusta hänen sinisen työpaitansa alla tai sitten kuvittelin.
"joskus elämässä pitää tehdä vaikeita valintoja", hoitaja sanoi.
mietin, kuinka moni nainen oli istunut tässä samassa huoneessa yhtä unettomana ja pelokkaana. puristanut samaa kumista sänkyä käsi hikoavana. ehkä joku oli kuitenkin ollut toiveikas. vaikka kukaan ei tiennyt, mitä siitä seuraisi. jatkuisiko elämä samana virtana vai jäisikö sydämeen halkio, jota ei voinut korjata.
"mä olen sen valintani jo tehnyt", sanoin, otin laukkuni ja lähdin pois.

ilma oli kasteen raikas, sateisen yön jälkeistä riemua. en tiennyt, minne menisin nyt. mitä elämässäni olisi jäljellä, kotona ei odottanut kukaan.

Kai odotti minua ulkona, istui kaiteella ja tuijotti kadulle. miten voisin nyt paeta, valehdella, oli päästävä äkkiä pois täältä.
mutta Kai huomasi minut, nousi ja pysähtyi eteeni vakavana.
"sä et tehnyt sitä?"
en vastannut. väistin häntä ja lähdin juoksemaan. vatsassani poukkoili parvi pelonkorentoja, adrenaliini lisääntyi soluissa. mutta Kai sai minut kiinni, otti minusta kiinni takaapäin. ei kovaa vaan hellän varmasti, hänen kätensä lepäsivät vatsani päällä.
"musta tuntuu, että mun on aika pysähtyä", hän sanoi.
"autathan sä mua?" hän jatkoi.
nyökkäsin ja puhkesin itkuun.

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

yritän kirjoittaa, mutta ajatukset ovat halkeilevia, kuin kuivunutta meritähteä. illat menevät nykyään sitä kaavaa, että rakas tulee kotiin töistä klo 19-20 aikaan. poika nukahtaa noin kymmenen aikaan, jolloin menen itsekin tunnin sisällä nukkumaan. miehen vapaapäivinä, jolloin minulla olisi mahdollisuus uneen, poika käy tunnin välein huutamassa ovella sydäntäsärkevästi, joten en nuku kunnolla tai ollenkaan sillonkaan. väsyttää. miten kaipaankaan niitä viikonloppuja, kun sai nukkua puoleenpäivään saakka ja makoilla sängyssä tunnin.

sana, joka kuvastaa olotilaani, on tyhjyys. jonkinlainen rauha on sisälläni pukiessani tähtisilmälle aamulla vaatteita, keittäessäni aamupuuroa, tiskatessani ja petaessani sänkyä. rauha, joka liukuu auringonsäteiden sekaan.

ja sittenkin iskee tyhjyys. syvä yksinäisyys, joka on pulppuavinaan silmäkulmissa. enkä voi itkeä. en halua itkeä lapseni nähden, vaikka joskus itkenkin. niinä hetkinä vajoan laminaattiin, ja tähtisilmä nauraa valuville ripsiväreilleni tai tulee puskemaan.

kätken tunteeni jonnekin ja jatkan päivän askareita pojan kanssa. tietenkin rakastan, tietenkin tulen onnelliseksi hänen jokaisesta hymystään, mutta silti. jokin ei ole hyvin.
ehkä se on tämä väsymys. eihän alppiruusutkaan saa terälehtiä ilman alkukesän rankkasateita. ihmisestä tulee univelassa monotoninen eikä luoville ajatuksille jää tilaa.

mutta tunnen myös olevani hukassa, totaalisesti hukassa. ajatus yliopistoon palaamisesta parin vuoden säteellä ei houkuta. en tiedä, missä olen hyvä, osaanko edes kirjoittaa. en tiedä, miksi olen muuttunut sen jälkeen, kun 12-vuotiaana aloin hamstrata mustia röyhelöhameita ja piirtää surumielisiä tyttöjä. kuka olen nelivuotisen syömishäiriön takaa, kuka olen ilman äitiyttä.

toivoisin, että valaisisitte minua näinä merihaudanmustina syysiltoina, ja kertoisitte mitä haluatte minun kirjoittavan, postaustoiveita. että elämässäni edes jokin olisi selkeää.

maanantai 22. syyskuuta 2014

olen joutunut opetella uudestaan elämään.

tasan vuosi sitten makasin sairaalan sisätautitarkkailussa, olin tullut kiireellisellä lähetteellä terveyskeskuksesta. minulla oli hengenahdistusta, yskää, rinta/selkäkipuja ja leposyke 130. oksentelin, voin pahoin ympärivuorokautisesti ja minulla oli kalvavaa vatsakipua.
laitoin miehelle viestin: "keuhkoveritulppaepäily", ja hän tuli melkein saman tien töistä.
olin aivan varma, etten eläisi enää päivääkään. halusin vauvan sairaalaan, vain että saisin pidellä häntä sylissäni, vaikka minua itkettikin liikaa.

ei ollut kuitenkaan veritulppaa, onneksi. minut lähetettiin kotiin samojen oireiden kanssa, ja ne alkoivat selvitä vasta kuukausien kuluttua. 9 kuukautta meni ennen kuin olin saanut kaikki diagnoosit. siitä on jäänyt tavallaan pelko.
koska vietin päiväni pelossa, hoidin pientä vauvaa välillä oksennellen, unettomien öiden parissa, sillä sydämeni ei rauhoittunut silloinkaan.

jos olen jotain oppinut elämästä, niin täytyy pysähtyä, elää hetkessä.
ei ole väliä, onko koti täydellisen puhdas tai hiukset hyvin laitettu. ei saa laihduttaa, ei ainakaan sairastua syömishäiriöön ja stressata elimistöään äärimmäisyyksiin.
on sanottava, että rakastaa, joka päivä ja halattava lujempaa. pidettävä huoli lähimmäisistään. koska jokainen meistä varmasti miettii ennen kuolemaansa, olisinpa rakastanut enemmän. mennyttä ei saa takaisin, vaikka muistot eläisivätkin.

viime lauantaina elin hetkessä. se oli sellainen, josta olin haaveillut ehkä kuukausia. isäni vei tähtisilmän ulos pyöräilemään, ja sinä aikana ajoimme videovuokraamoon ja ostimme irtokarkkia. katulamppuja, jotka heijastuivat neonvaloina vesilätäköihin, kaupunki, joka huokui lauantai-illan kaipuuta kadottaa tietoisuus elämästä.

elokuva oli jo pitkään harkittu, noah, tuo raamattuun pohjautuva kertomus noan arkista. taas kerran tajusin, että mieleni on liian herkkä katsomaan mitään muuta kuin komedioita, mutta sainpahan käpertyä miehen lämpöön tähtisilmän nukahdettua. ja hengittää rauhallisesti.

toisinaan kaipaan enemmän spontaaneja iltoja, mutta parempaa aikaa on perheen kesken vietetty aika. kun poika tulee hakemaan vuorotellen meiltä iltaisin läheisyyttä, kun käydään vapaapäivinä puistossa ja toinen taapertaa haltioissaan pitkin nurmikkoa ja hämmästelee lehtien putoamista puista.

tiistai 9. syyskuuta 2014

muutoksen halu

Taas pieni hiljaisuus on vallannut blogin. Ollaan oltu kaikki kipeinä, tällä hetkellä pojalla on korvatulehdus ja vauvarokko. Tämä on ensimmäinen tauti, mitä hänellä on, eli ihan hyvin olemme toistaiseksi säästyneet sairauksilta.

on muuten uskomatonta, että pieni, kipeä lapsi joutuu odottaa päivystyksessä 4 tuntia lääkärinaikaa. Onneksi aavistimme menon etukäteen ja kävimme välissä subissa syömässä. Ensi kerralla ajamme suoraan Lastenklinikalle.

minuun on iskenyt muutoksen halu. Tahtoisin pois harmaasta lähiöstä, jossa olen asunut kohta 15 vuotta.
Tämä on surullisten ihmiskohtaloiden laakso. On mielenterveyspotilaita, maahanmuuttajia, mustalaisia ja murhia. Useilla lapsilla on lasikuulaiset, pysähtyneet silmät, jotka peilaavat kodin alkoholiahdingosta. tässä paikassa olisi paljon evankelioitavaa.
Ainoa, mikä muistuttaa elämästä, on metsä, joka kasvaa eteläpuoliskolla. Ja bussit, jotka liukuvat suurempiin kaupunkeihin vielä keskiyöllä.

muutto on kuitenkin edessä jossain vaiheessa, kun tarvitsemme tähtisilmälle huoneen. Mutta täällä asuu perheemme, täällä minulla on äitiystäviä. Olisi suuri haikeus lohkaista elämästä pala, jonka nimi on rakkaus.
En kuitenkaan halua jäädä tänne. Haluan lapselle turvallisen kasvuympäristön, haluan nähdä maailmaa ja repäistä juuret irti.

kaipaan myös sisältöä arkeen. Jos saisin koneen vihdoin, alkaisin kirjoittaa, siitä mistä Jumala minulle puhui. Mutta jotain sellaista, missä pääsisin ulos tästä asunnosta ilman tähtisilmää, vaikka se riipaiseekin.

Pää hajoaa yksinäisyyteen, joka hakkaa seinäkellossa. Toisinaan minusta tuntuu kuin olisin niin yksin, kuin jokainen tähti olisi sammuttanut lamppunsa. Ne tähdet on ystäviäni, jotka lupasivat, sanoivat että tulevat, ja sitten vain.
Katosivat.

torstai 4. syyskuuta 2014

taaperon postaus

Minulta toivottiin kauan sitten postausta, jossa vauva kertoo "itse itsestään". Tai nyt hänhän on jo taapero. Itse en ole kovin mieltynyt tämänkaltaisiin postauksiin, mutta tällaisen tarinan nyt keksin. En muuten vieläkään ole saanut konetta korjatuksi, joten blogi jatkaa kännykkäpostaus/kuvattomuus-linjaa.

"Moi kaikki!
Se olen mä, tähtisilmä. Äiti käski kirjoittaa jotain järkevää, mutta jos multa kysytään, haluaisin sanoa teille vain:
"Höy! Höy. Höy?"
Mä en nimittäin osaa vielä muuta sanoa. Se on mun vastaus kaikkeen. Paitsi silloin kun tekee mieli mussuttaa maitoa, sanon oikein surkealla äänensävyllä:
"Mamama!"

Niin, mä olen siis 1v1kk vanha ja syön vielä rintaa. Varsinkin öisin on kiva syödä maitoa. Yleensä herään maidolle kaksi kertaa, mutta jos on ollut huono päivä, saatan herättää äidin niin monta kertaa kuin huvittaa. Onhan äiti sentään äitiyslomalla.

Oikeasta ruosta en kauheasti välitä. Paitsi hedelmistä, viilistä ja ruisleivästä. No okei, makkarasoppa on ihan jees. Neuvolassa ne aina tuijottaa outoja käyriä, kun en mukamas kasva tarpeeksi. Mutta en mä sille mitään mahda.

mun lempiharrastuksiin kuuluu leivinpeltien vetäminen uuniluukusta, kattiloilla kolistelu, kenkien syöminen ja jos oikein hyvä tuuri sattuu, raahaan ne vessanpönttöön. Kerran mä heitin äidin kukkaron sinne ja äidin pankkikortti tuhoutui. Harmi.

Mutta siitä vessanpöntöstä. Jos mä sinne paratiisiin pääsen pujahtamaan ja hieromaan käsiäni sisäreunoihin, en kuule vaikka äiti tai isi kuinka kieltäisi. Sama juttu roskapöntön kanssa. Mä en oo kuulevani.

No, kyllä mä jotain oikeitakin leikkejä leikin. Autot on rakkaus ja kirjat. Aamuisin kun nousen sängystä ylös kärppänä, kiikutan heti äidille kirjan sänkyyn ja sanon höy. Sitten töräytän aamuyllätyksen.
En ymmärrä, miksei äiti jaksa heti lukea aamusta. Mutta päivisin pyydän yleensä saman kirjan lukemista 10 kertaa. Vähintään.

leikkien välissä täytyy tietysti hakea välillä hellyyttä. Silloin mä pusken. Se on mun tapani osoittaa rakkautta.

Mulla on muuten varaäiti. Ja sen nimi on pappa, mun isoisä. Sen seuraan kun pääsen, en edes muista äidin tai isin olemassaoloa. Niin, osaan mä muuten sanoa myös pappa. Ja äittä.
Kun pappa lähtee kotiinsa, alan itkeä kovasti. Pappakin itkee. Pappa on yhtä herkkä kuin äiti.

musta on ihan ok, kun äiti siivoaa tai on ylipäätään liikkeessä. Mutta sitten kun äiti istahtaa sohvalle, alan huutaa. Sama juttu jos äiti menee makaamaan sängylle.
Toinen juttu, mistä en tykkää, on se kun äiti ja isi halaa. Tai pussaa. Alan huutaa.

uusia juttuja, mitä olen oppinut viime päivinä, on pusun antaminen poskelle, taputtaminen ja kielen näyttäminen. Osaan myös näyttää, missä on korva, nenä, silmä ja suu. Toisten naamoja on kiva repiä. Lamppua, kelloa, kuvaa, kasvia ja puuta osoittelen kans päivittäin. Mut se ei oo uus juttu.

terkkuja kaikille vauvaystäville. Ja teille lukijoille. Höy!"

perjantai 29. elokuuta 2014

maidoton ruokavalio

Neuvolasta kehotettiin aloittamaan maidoton ruokavalio sekä pienen että minun osalta. Syy on levottomat yöt, kipuhuutoa on ollut jo itse asiassa 4 kk iästä asti. joka tapauksessa saamme lääkäriaikaa, auttoi ruokavalio tai ei.

maidoton ruokavalio ei ole ollut minulle helppo. Siitä lähtien kun sain syömiset kuntoon osastolla, on päivittäiseen ruokavaliooni kuulunut 4 lasia piimää, leivän päälle ingmariinia ja juustoa, sekä raejuustoa ja jogurttia ilta/välipaloilla. Sen lisäksi monet ruoat/einekset sisältävät maitoa ja teehen laitan maitoa. suuri osa energiastani tulee maitotuotteista ja nyt kun niitä ei ole, oloni on aika aliravittu.

en vain millään saa energiaa tarpeeksi, vaikka ahmaisen puoli pakettia digestivekeksejä kaiken muun lisäksi päivässä. Ruokajuomana on vesi, leivän päällä margariinia ja kalkkunaa, teessä riisimaitoa, iltapalalla kaura/soijajogurttia. Maitotuotteet olen korvannut leivällä, hedelmillä, kasviksilla, öljyllä ja ylimääräisellä proteiinilla (esim. munakkaalla). Paino tuntuu laskeneen jo parissa päivässä, ja joku kuiskii päässä. Teetäkin kuluu paljon.

kuitenkin maidotonta on takana nyt kaksi päivää ja oireeni ovat poissa. Niin refluksi kuin krooninen kutina. Pidempi aika näyttää, väistyvätkö oireet kokonaan. Aika paljon hyötyä tästä ruokavaliokokeilusta tuntuu olevan.

Vauvan yöt ovat olleet astetta rauhallisempia. Normaalisti laskiessani tähtisilmän yöllä takaisin sänkyynsä imetyksen/rauhoittelun jälkeen, alkaa kamala huuto. Nyt ei ole ollut sitä ollenkaan. Kipuhuutoakin vähemmän. 

Te maidotta elävät, mitä syötte?

tiistai 26. elokuuta 2014

muistot heräävät eloon

arki on alkanut taas, puut pukeutuvat vähitellen topaasinkeltaisiin asuihin ja tuulen kosketus tuntuu kasvoilla viileältä. Muistissa on jälkiä menneisyydestä, ne heräävät eloon omenantuoksusta ja veden viilenemisestä. Niin kuin jokainen vuodenaika, tämäkin muistuttaa jostakin, mitä ei enää ole, jostakin mitä rakastin, vihasin.

Jumala tekee työtään sydämessäni ja niin myös mieheni. Hän, joka uskoi ennen itseensä, hän jonka kädet upposivat riippuvuuksiin, ahdistus kuulsi hänen pupilleistaan illan pimennyttyä. 
mieheni on muuttunut. Hän uskoo Jeesukseen. Hän ei enää vihaa elämää vaan rakastaa.

Sain profetian, josta olin ollut jo itsekin tietoinen sydämessäni. Mutta kun joku toinen puhuu sen sanoiksi, joka ei edes tiedä nimeäni, tuntuu uskomattomalta.
Jumalalla on odottamassa uusi mahdollisuus elämääsi. Hän aikoo käyttää lahjojasi siinä.

Tuntuu oudolta, että näin on tapahtumassa. Samaan aikaan vauva heräilee öisin parin tunnin välein huutamaan, olen väsynyt, ollut jo 13 kuukautta. voimavarani ovat vähissä, se heijastuu blogiinkin. Mutta jotenkin vain jaksan, koska tiedän, että tämä on vain maailma. Elämä, jota elän, on Jeesusta varten.

ne muistot. Olen herkkä niille, varsinkin vuodenaikojen vaihtumisten aikoihin. 
Muutamana päivänä syömishäiriö on ollut mielessä. Vain muutama sana, oletpa sä hoikka vaaditaan muistojen kelanauhan käynnistymiseen. syksy oli minulle liian monta vuotta suurenevia kupillisia appelsiiniteetä, lenkkipolkuja ja pahuuden hurmosta.
mutta pysyn vahvana, jatkan syömistä entiseen tapaan enkä vajoa enää.

perjantai 15. elokuuta 2014

lapsilukuhaaveesta

Aika monessa blogissa on ollut viime aikoina pohdintaa lapsilukuhaaveesta, joten päätin kopioida idean ja tehdä samanlaisen postauksen. Sain tämän ajatuksen mammapäiväkirja-blogista, joka on yksi lempiblogejani kategoriasta äitiyslogit. Niin aitoja tekstejä ja laadukkaita kuvia, kannattaa kurkata.


Olen ainut lapsi, joten en ole koskaan haaveillut vauvoista tai äitiydestä erityisemmin. Tähtisilmä oli meille yllätys. Epäsäännöllisten kuukautisten ja senaikaisen syömishäiriön vuoksi en osannut ajatella tulevani raskaaksi.

Mutta niin minä tulin ja sopeuduin ajatukseen äitiydestä. Vähitellen, pala palalta. Ja nyt minulla on jo vuoden ikäinen poika, jota ilman ei olisi merta eikä tähtiä.

Uskon, että näin on hyvä. Yksi lapsi, ei enempää. Lähinnä kyse on minusta ja peloistani. Olin 9 kuukautta synnytyksen jälkeen jatkuvasti sairas, kärsin vieläkin kroonisista oireista, jotka vaikeuttavat välillä elämääni.
Lääketiede ei lopulta löytänyt syytä, mikä sai kehoni menemään näin sekaisin. Minulle sanottiin, ettei raskaus taida sopia minulle, ja se on ehkä totta. Itse uskon, että yhdistelmä oli raskaus, stressi ja geneettinen alttius.

Raskautta en kaipaa. Synnytyksestä puhumattakaan. Muistan miettineeni synnytyssalissa, etten enää ikinä tahdo tuntea näin kuolemallista kipua. Kaipaan kuitenkin uutuuden hurmosta. Sitä, kuinka vauva kasvaa, potkuja alkaa tuntua, kaikki on kihelmöivän jännittävää. Vaikka olen kerran kokenut sen kaiken, en muista juurikaan raskaudesta. Luonto on pyyhkinyt kaiken vaikean pois mielestä.

Sekoan silti totaalisesti nähdessäni muiden  vauvoja ja kävellessäni lasten vaateosastolle voisin ostaa koko kaupan tyhjäksi. Minullakin on se horsmankirjoinen haaveeni toisesta vauvasta, vaikken järjellä tahdokaan. Tuntuu haikealta laittaa sivuun pieniä töppösiä, kun tiedän että tämä on ensimmäinen ja viimeinen lapseni. Jumala voi rohkaista mieleni, mutta tällä hetkellä tuntuu tältä.

Koska poikamme heräilee vielä monta kertaa yössä ja omat unet jäävät vähiin, ajatus toisesta lapsesta ei myöskään houkuttele oman jaksamisen kannalta. Unijaksoni on harvoin kolmea tuntia pidempi. Vaikka tiedän vaiheen olevan ohimenevää, se tuntuu silti todella rankalta. Rankempaa olisi kuitenkin, jos olisi toinen pieni vauva.

Tahdon antaa tälle lapselle kaikkeni, mitä voin sydämestäni antaa. Tahdon keskittyä jokaiseen hetkeen niin kuin minulla ei olisi enää yhtään päivää jäljellä. Olen monesti miettinyt, miten rakkaus, hoiva ja turva riittävät useammalle lapselle. Yhdessäkin on jo haastetta. En voi kuin ihailla äitejä, joilla on monta lasta, kuinka he tasapainoilevat arjen kanssa.

Mieheni haluaisi toisen lapsen. Mutta hän on sanonut myös, että koitetaan nyt ensin selvitä tästä yhdestä. En tiedä, olisimmeko onnellisempia, jos olisi useampi lapsi. Monet sanovat rakkauden vain kasvavan lapsia tullessa lisää. Mutta olemme onnellisia nytkin. Syvin onneni tulee omasta sydämestäni, siitä että olen ylipäätään äiti.

Mikä on sinun lapsiluku-unelmasi?

tiistai 12. elokuuta 2014

kesäkuulumisia

Pahoittelut, etten ole ehtinyt/pystynyt kirjoittaa. Meillä on kaksi konetta ja molemmat niistä ovat hajalla. Kirjoitan tätä puhelimella, ja tuntuu omituiselta. valitettavasti olen niin uuno, etten saa lisättyä edes kuvia tähän postaukseen ja isot ja pienet kirjaimet risteilevät sekavasti.
Olen jopa miettinyt bloggaamisen lopettamista, mutta en tiedä, pystynkö luopumaan näin upeasta harrastuksesta. En vain enää osaa kirjoittaa yhtä kauniita lauseita kuin aiemmin, ja se pelottaa minua.

tämä kesä on ollut yksi mahtavimmista sitten niiden aikojen, jolloin viihdyin kesät maalla, söin aamupalaksi ahomansikoita suoraan ojanpientareesta.

Olemme viettäneet perheen kanssa hetkiä meren- ja järven rannalla, hiekkalaatikolla, kylässä.
olin ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen juhlimassa, tosin juotuani kaksi siideriä ja tanssittuani lasikattokruunuisessa baarissa, olinkin ahdistunut. Sen jälkeen kun olin hyvästellyt ystäväni, kadonnut katuverkostoon ja palannut bussipysäkille, olisin vain halunnut olla jonkun syleilyssä piilossa lupiininsinisiltä ajatuksilta.

Jumala on kutsunut minua ja olen kokenut Pyhän Hengen läsnäolon. Olen nähnyt ihmeellisiä asioita, mitä Jeesus on tehnyt ja tutustunut ihaniin ihmisiin vapaaehtoistyön kautta. Raamatunkin kaivoin hyllystä monen kuukauden jälkeen.

yöt ovat yhä levottomia. Tähtisilmä heräilee 3-4 kertaa, ja yöimetyksenkin lopettaminen epäonnistui. En voi kuin odottaa ajan tuovan meille kokonaiset yöunet.

neuvolalääkärissäkin käytiin hänen kasvunsa takia, mutta kaikki oli kunnossa. Lääkäri katsoi meidän vanhoja neuvolakorttejamme, ja totesi vauvan olevan yhtä pienikokoinen kuin minä ja mieheni olemme olleet. Ei syytä huoleen.

kiteytetysti olen onnellinen, koska minulla on nämä kaksi jalokiveä elämässäni.

torstai 24. heinäkuuta 2014

we ♥ it-tili

minulta kyseltiin joskus we heart it-tiliä. loin sellaisen eilen, ja se on vielä aika vaiheessa.

mustelmiapuuterinalla

olisi ihana saada seurattavia. onko teillä tilejä we ♥ it:ssa?