torstai 27. helmikuuta 2014

tiistai
peilinhohtoinen valo syrjäytti monen kuukauden pimeyden - kevät astui esiin yhdeksi päiväksi.
tuntui upealta kaivaa kaapista nahkatakki, pukea vauvakin hieman kevyemmin, lähteä ulos ja hengittää valoa ja märän maan tuoksua. oloni oli kevyt ja eteerinen. olisin kävellyt pidempäänkin, jos ei olisi ollut vaikea hengittää. 

niin, ultrassa varmistui, että minulla on struuma. se painaa jatkuvasti kaulaani, aiheuttaa hengenahdistusta, yskää, kuvottavaa oloa.
niin paljon henkistä kärsimystä viimeisen seitsemän kuukauden ajan. tulen hulluksi tämän kanssa.

unelmissani olen terve kesällä, olen vapaa, vapaa kivuista ja oireista. juoksisin iltalenkkejä metsässä, järjestäisin syntymäpäiväjuhlat tähtisilmälle, jonne leipoisin sinisen kakun.

keskiviikko
itse räpsimiä kuvia

päivällä käytiin yhdessä rakkaan kanssa kävelyllä vaunujen kanssa. illalla annettiin vauva muutamaksi tunniksi hoitoon, tehtiin yhdessä palaneita, mutta herkullisia laskiaispullia, popcornia ja katsottiin romanttistakomediahömppää.
harvoin tehdään mitään näinkään erikoista yhdessä, ja siksi tuntui eheyttävältä käpertyä toisen viereen ja vain olla, kelliä valtimoiden lämmössä. 

torstai 20. helmikuuta 2014

rohkenin pitkään toivoa, kun vain olisin se ainoa, joka joutuu käymään lääkärissä, verikokeissa, ultrassa, röntgenissä, päivystyksessä ja apteekissa.
(ja silti taustalla on kai muutakin kuin yksi kilpirauhasen liikatoiminta).
pystyin ja pystyn kärsiä oireeni, kunhan vauvani ei sairastu.
autuaita ovat murheelliset.

ja sitten hän sairastuu. ei flunssaan vaan johonkin, toistaiseksi tietämättömään, ohimenevään tai pysyvään, epäilysdiagnoosi on vahva.
hän on niin urhea, kantaa päätään ylväästi kuin kuutinpoika, antaa lääkärin kuunnella sydänäänet rauhassa, hengittää hiljaa sylissäni eikä liikahdakaan. pieni. sametinpehmoinen. rakas.

puoliksi valvottujen öiden jälkeen en tahdo keskittyä maallikkojen hysteeriseen huoleen.
ei auta, että sanotaan:
"no eihän se mitään vakavaa ole."
kukaan ei tiedä, miltä tuntuu minusta, äidistä, ei kukaan  v   o   i.
rakas Jumala.

arpikudosta on muodostunut sisimpääni joka kerta, kun olen joutunut lähtemään sairaalaan omiin tutkimuksiin, pois, vauvan luota. sydämeni arpeutunut liha, ja nyt myös hän.
lisää tulehtunutta rubiininpunaa.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

tutut, ontot ja pitkät käytävät kopisivat jalkojen alla. keuhkopoliklinikka, neurologian poliklinikka, ovi auki, portaat alakertaan, vasemmalle, röntgenosasto, tässä se on. ilmoittauduin mukavalle naiselle:
"käytävän päähän ja aula numero neljä", hän sanoi, vaikka olisin voinut mennä sinne sokein silmin.

aula tulvi ihmisiä, keski-ikäisiä. olin ainoa, jolla oli monivärjätyt, veitsellä revityt hiukset ja sileä iho. kalmanhiljaisissa tuoleissa istui sitäkin hiljaisempia ihmisiä, vailla diagnoosia, kohti pelkojen aavamerta. istuin punatakkisen miehen viereen, hänellä oli ontot kasvot ja puoliharmaat hiukset. en huomannut hänen kävelykeppiään, se lähti kaatumaan istahtaessani tuolille. katsahdin mieheen anteeksipyytäen ja sain takaisin lempeän katseen.
"näille ei ole mitään paikkaa, mihin laittaa. ei missään", mies sanoi, otti kepin lattialta ja yski koristen, kuin keuhkot täynnä ampiaisia.
"kerran olin yhdessä sairaalassa, jossa oli paikka tälle", hän jatkoi.
hymyilin.
hän jatkoi juttua kepistään. kuuntelin ystävällisesti, vaikka toisten ilmeet olivat sitä luokkaa, ettei toivonsa menettäneen vanhuksen juttuja kannata kuunnella: kääntäisit jo katseesi. 

sukunimi huudettiin toiselta käytävältä.
"ai, olenkin väärässä paikassa", mies sanoi yskien.
tiesin, että hän oli, mutta en ehtinyt sanomaan sitä.
hän nousi tuolilta minuun katsomatta, itsevarmasti, valmiina kohtaamaan viileänhämärän huoneen, tomeran hoitajan käskyt ja ionisoivan säteilyn. askelissa oli sellaista varmuutta, että hän tiesi, muttei pelännyt - hän oli valmis kohtaamaan sen.

selkäydintäni viilsi päästessäni ulos sairaalasta, niin kuin aina silloin kun on tapahtumassa jotain pahaa. tiesin, että miehellä oli syöpä, keuhkoissa. 
kyyneleet valahtivat helmikuun tuulen mukana asvaltille. 

tiistai 18. helmikuuta 2014

ajatusmaailma ennen raskautta ja raskauden jälkeen

halusin kirjoittaa postauksen siitä, miten ajattelin raskauden aikana ja miten ajattelen nyt asioista. sinisellä kirjoitetut ovat ajatuksia, joita minulla oli vielä raskaana. niin paljon huomaan muuttuneeni tämän elämänmuutoksen myötä.

1. imettäminen on hyvä keino laihtua

en jaksaisi touhuta vauvan kanssa, jos olisin koko ajan vajaaenergialla. imettämisen lisäämä energiankulutus on 400-600kcal päivässä, mikä on aika paljon. välillä on vain pakko saada suklaata tai juoda monta kuppia teetä kukkuralusikallisella hunajaa muiden aterioiden lisäksi. yleensä otan ylimääräisen energian jogurteista, ettei tulisi syötyä suklaata. laihtuminen on aika mahdotonta. 


2. pystyn tehdä asioita niin kuin ennenkin ja nähdä ystäviäni normaalisti

pystyn, mutta se on hankalaa. soittaminen on mahdotonta, kun vauvan pitäisi päästä syliini hakkaamaan pianoa. ruoanlaittamisesta ei tule mitään, jos olen kahdestaan vauvan kanssa, kun lattialla ei viihdytä kauaa. 
ystävien näkemisessä on se, että pitää osata varata tarpeeksi aikaa johonkin lähtemiseen. sitten kun viimein pääsen perille, aikani kuluu vauvan syöttämisessä, leikittämisessä, vaipanvaihdossa - yritä siinä sitten keskittyä kuulumisten vaihtamiseen.

3. aion antaa vauvan kerran viikossa yöhoitoon, jotta saan itse nukkua kokonaisen yön ja viettää laatuaikaa miehen kanssa

mitähän olen joskus ajatellut? jos sydämeni olisi vain niin kova, antaisinkin. mutta pelkästään jos olen parikin tuntia erossa vauvasta, ikävä on suunnaton.
ne kerrat, kun vauva on ollut yöhoidossa, en ole pystynyt läheskään aina nukkumaan kunnolla, kun vauva ei ole ollut pinnasängyssä tuhisemassa. ja se laatuaika miehen kanssa - ei siihenkään pysty keskittyä, kun ikävä tähtisilmää on niin kova. nyt vauva ei ole ollut moneen kuukauteen yöhoidossa ja saan hykerrellä onnesta, mutta samalla väsymyksestä.


4. aion käydä baareissa ja illanistujaisissa niin kuin ennenkin

en ole kertaakaan käynyt missään synnytyksen jälkeen. olen ollut juomatta 1,5 vuotta ja polttamatta suunnilleen saman verran. suurin syy juhlimattomuuteeni on väsymys, sitten tulee sairastelukierre. se aika tulee vielä, kun jaksan lähteä parille. mutten varmaan enää koskaan halua vetää mitään kännejä, se on menneisyyttä. perheessämme ei tulla koskaan harrastamaan mitään jouluisia viinilasillisia tms, joita lapsi joutuu pelkäämään. onneksi miehenikin juo todella harvoin.

5. äitiys ei voi olla maailman paras asia

todellakin se on. en koskaan ole halunnut lapsia, kehitellyt ruusuisia pehmokuvitelmia omasta vauvasta, mutta nyt se on muuttunut. en kuitenkaan hetkeäkään ole katunut, että pidin lapsen.
parasta on, kun vauva hymyilee minulle, leikkii tyytyväisenä itsekseen tai oppii jonkun uuden taidon. välittämisen tunne on jotain niin suurta, ettei sitä voi käsittää. en ennen uskonut, että voisin rakastaa lastani enemmän kuin miestäni, mutta niin sitä vain rakastaa.
rakkaus on niin erilaista, se on toisella tasolla, toisella puolella aurinkoa; se on jatkuvaa huolenpitoa ja hellyyttä. vaikka toisaalta se on alituista pelkoa ja huolta, myrskyä pään sisällä.

perjantai 14. helmikuuta 2014

juuri kun ajattelin, ettei ole hetkeen tullut käytyä lääkärissä, piti lähteä eilen päivystykseen. aamulla oli noussut golf-pallon kokoinen patti ihooni. tarkoitukseni oli ollut lähteä tunnelmalliselle illalliselle rakkaan kanssa, mutta illan pimentyessä nousi kuume; särkyä joka solussa.

istuessani monta tuntia kolkonvalkoisessa odotustilassa mietin, olenko ainoa, jonka elimistö pettää tasaiseen tahtiin. olen kerännyt tulehduksia ja sairauksia kuin kärpässieni myrkkyä. miksi minä, taas minä.
sydämeni kipuili katsoessani kuvia vauvastani. onneksi rakas tuli seurakseni kolmen tunnin odotuksen jälkeen ja sain painaa pääni hänen olkapäätänsä vasten ja syödä suklaata.

kun nuori mieslääkäri sanoi, että haen puudutuspiikin ja leikkausveitsen, nauroin, ettet ole tosissasi. sattui niin, kun puuduteaine ei imeytynyt kunnolla tulehdusrauhaseen ja tunsin veitsen pistävät viillot. lyötiin antibioottiresepti käteen, seitsemäs vuoden sisään.

lähdimme valaistusta rakennuksesta pois. nauroin, ettei tämä ole todellista, vaikka olisin vain voinut itkeä kivusta ja epätoivosta. liikenne oli hiljentynyt, ajoimme hiljaisina kotiin.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

minulla on identiteettikriisi tulevaisuuden suhteen. en tiedä, mikä minusta tulee. tulevaisuuden näkymä voi olla valoa uhkuva orvokkimetsä tai pudotus kalliolohkareelta. on unelmia, toiveita, mutta miten saada niistä kiinni, toteuttaa itseään eikä päätyä työhön, jossa hymyilee surunkaihoisasti kahdeksan tuntia päivässä.

yliopistopaikka on yhä avaimena taskussani, mutta mihin se voi minut viedä. ei siihen, mitä pohjimmiltani haluan. vaikka kursseista sateli viime vuonna erinomaisia ja kiitettäviä, se ei tuntunut erityiseltä, koska en päässyt kehittymään. akateemisuus on kaukana taiteellisuudesta.

haluan aloittaa vihdoin romaanin kirjoittamisen, mutta kynnys on todella, todella korkea. minulla on jonkinlainen visio kaikesta, mutta pelko estää kirjoittamasta. saisinko koskaan kustannussopimusta, erottuisinko joukosta, lukisiko kukaan kirjaani.

mummini sanoin: on vain käveltävä tuleen. 

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Kroppa synnytyksen jälkeen/kehonkuva

Toivoitte minulta postausta kehonkuvastani. Harkitsin pitkään tämän tekemistä, mutta päätin julkaista sen. Kuvissa on oma kroppani. Kuvia alku/keskiraskauden ajalta minulla ei valitettavasti ole.
raskausviikko 40+0

Kroppani on muuttunut valtavasti viimeisen vuoden aikana. Olen kokenut 30 kilon vaihtelun vartalossani, alkaen alipainoisesta perhosvartalosta raskaudenaikaiseen "lievään ylipainoon". Raskausaikana en millään voinut käsittää, että en ole lihava, olin vain tulossa äidiksi ja kehoni valmistautui siihen. On naistenlehtien aikaansaamaa illuusiota olettaa, että raskaus tekisi naisesta itsevarman ja ylpeän kasvavasta vatsastaan. Ehkä murto-osalle niin käy (mikä on hyvin ihailtavaa), mutta ei ainakaan minulle.

En ole aiemmin saanut raskausarpia. Keskiraskauden vaiheilla niitä alkoi kerääntyä vatsaan, reisiin, sääriin ja käsivarsiin. Syviä kissapedon raatelujälkiä, ei mitään pieniä viiruja. Lääkäritkin ovat sanoneet, etteivät ole nähneet niin paljon raskausarpia kuin minulla on. Olen tuntenut niistä suurta ahdistusta, mutta nyt ne ovat jo vähän haalistuneet enkä tunne niistä enää juurikaan häpeää.
6kk synnytyksestä (älkää välittäkö likaisista housuista)

En rakasta kroppaani, mutta en myöskään vihaa sitä. Olen äiti ja annan sen näkyä kropassani. En oikeastaan ajattele hirveästi vartaloani; olen normaalipainoinen ja se riittää minulle. En ota paineita "entisiin mittoihin" pääsemisestä. Se aika tulee vielä, kun jaksan taas käydä juoksemassa ja keskittyä enemmän itseeni. Nyt tärkeintä on vauvan kanssa jaksaminen, imetys ja fyysisistä sairauksista parantuminen.

Sairasteluni on opettanut, että elämässä on niin paljon tärkeämpiäkin asioita. Ei Jeesuskaan kysy taivaassa, paljonkos sinun painoindeksisi oli maan päällä. Aika läheisten kanssa - se on korvaamatonta - eikä niitä hetkiä saa koskaan takaisin. Muistot ovat kuin kuukiviä, jotka säilyvät sydämessä, mutta niiden hohde ei tule olemaan enää samankaltainen kuin niinä hetkinä.

Olen aivan tarpeeksi kärsinyt nälkää ja pelännyt pyörtymistä. Tietenkin on hetkiä, kun kaipaan ohuita jalkojani, mutta mikään ei saa minua enää palaamaan takaisin menneisiin aikoihin.
Suurin suru on siinä, ettei minulla ole sopivia vaatteita, jotka istuisivat hyvin, kun vartaloni on muuttunut niin paljon raskauden myötä. Lantio on paljon isompi, samoin rinnan ympärys.
nykyiset jalat

Useimmat blogit antavat kuvan, jossa palaudutaan vähintään puolessa vuodessa entisiin mittoihin. Minä en ole palautunut vieläkään. Olen yhä noin kuusi kiloa painavempi kuin ennen raskautta. Toisaalta en tiedä biologista painoani, kun en ole syömishäiriön vuoksi koskaan ollut siinä. Mutta tässä painossa, tässä vartalossa minun on ihan hyvä olla.