maanantai 3. maaliskuuta 2014

hiljaa, hyvin hiljaa se on hiipinut alitajuntaani.
olen lihava.
viimeisen seitsemän kuukauden rankkuus, välillä jopa traumatisoiva, saa mieleni hakemaan selviytymiskeinoja. liian paljon sairaalassa ja lääkärissä vietettyjä tunteja, happisaturaatioita ja sydänfilmejä.
ja se, että olen yksinäinen, ystävät irtoavat elämästäni kuin ankkurit laivasta satamassa. suru tulvii etenkin auringon laskeuduttua - silloin kaipaan niin repivästi.

peilistä näen itseni vääristyneesti: taas.
ajatustasolla kaikki on voimistunutta, vaikka syömisiin se ei (vielä) kamalasti vaikuta. paitsi välillä kun harhailen uni-valve-tilan välillä, en nukahda, koska on liian nälkä. ja silti syön mielestäni liikaa ja oikeasti syönkin ja haluan jatkuvasti berliininmunkkeja tai muuta herkkua. eieiei.

toisinaan kaipaan tyttöjä, vanhaa rakennusta, meren rantaa, vaikka en saisi.

(kukaan ei osaisi kuitenkaan)

5 kommenttia:

  1. no mun mielestä et ole kyllä lihavaa nähnytkään! ja herkkuja on lupa syödä, itsekkin tässä joka päivä syönyt jotain hyvää :) älä enää palaa vanhaan, siitä tulee niin paljon lisää tuskaa :(
    voimahalit, toivottavasti tulevaisuudessa voitaisiin tavata kasvotusten <3

    VastaaPoista
  2. Tsemppiä! Tuntuisi varmaan jollain tavalla turvalliselta käyttää selviytymiskeinona laihdutusta, vaikka tiedät varmasti itsekin, ettei se ole edes "oikea" keino. Muistuta itseäsi kuinka tärkeää on, että pidät itsestäsi huolta; sekä itsesi että vauvan ja kaikkien muidenkin takia. Älä myrkytä noilla ajatuksilla mieltäsi, Sä ansaitset ainoastaan kaikkea hyvää. Et paluuta syömishäiriöön. Halaus <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos kauheesti. <3
      oot ihan oikeessa, ettei se ole mikään keino selviytyä. uudelleen sairastuminen vain pahentaisi kaikkea ja sitten tarvittaisiin niitä oikeita keinoja, jotta pääsisi taas terveeseen elämään kiinni.
      ne ajatukset vain meinaavat vallata mieleni, mutta pystyn onneksi torjumaan ne jotenkin.
      muuta kiitos paljon, oot ihana. <3

      Poista
  3. ihan uskomatonta, miten tuo tunne voi oikeasti tulla vieläkin niin voimakkaana. miten voi vieläkin välillä tuntea, että oma keho on vihollinen ? ja kun se ei ole edes pinnallista, sama se sinänsä miltä näyttää, mutta se tunne.

    et tosiaan ole lihava, ja muuten, syöt ihailtavan hyvin, älä anna noiden ajatusten sotkeentua siihen. tärkeintä on jaksaa vauvan kanssa, pysyä terveessä painossa ja päästää irti itseä vahingoittavista ajatuksista.

    sain myös aikoinani ravitsemusterapeutilta ateriasuunnitelman, mutta olen edelleen näin terveenäkin sitä mieltä, että siinä on liikaa tiettyjä aineita ja liian vähän tiettyjä, toisaalta se taas on liian ympäripyöreä. olenkin harkinnut käymistä yksityisellä sh-polilla hankkimassa ateriasuunnitelman, jos saan vanhemmiltani siihen rahallista avustusta. :) luulen, että se voisi tehdä oikeasti ihan hyvää.

    muistan kun tulin kävin lukemassa blogiasi raskausaikanasi/vauvan synnyttyä ja olin tosi onnellinen, että syömishäiriösi oli jäänyt täysin taka-alalle - sinne se kuuluukin.
    älä anna periksi tuolle nyt.<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. niin, sanos muuta. :/ vaikka oon tässä jo pitkään ollut fyysisesti ja henkisesti vahva sh:n kanssa, niin silti ne ajatukset vain tulee jostain. tietäisi vain mistä.

      kiitos kehuista :) myönnän, että mun syömiset on onneksi mallillaan, vaikka välillä tulee heikkoja hetkiä.
      kannattaa ehdottomasti käydä ravitsemusterapeutilla! ja sh-erikoistuneella. nuo kunnalliset ei oo mistään kotosin.

      en aio antaa periksi! <3

      Poista

Jokainen sana on merkityksellinen.
Vastaan kommenteihin blogiini.