keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

eilen teimme rakkaan kanssa asian, josta olin haaveillut pidempään kuin mieli voi muistaa.

ajoimme moottoritietä toiseen kaupunkiin, taivas oli harmaata hattaraa. pysäkoimme laakean nurmikon viereen, jonka takana kohoaa taikamainen, ikivanha metsä.

kävelimme käsikkäin sillalle kylmässä kevättuulessa. minulla oli taskussani vedenkestävä kynä ja hänellä kultainen lukko. kirjoitin kaunokirjaimin nimemme ja sydämen lukkoon, taakse tuli teksti: rakkaus ei kuole koskaan.
rakas ripusti lukon sillan metalliverkkoon.

"heitetäänkö avain yhdessä veteen?" hän kysyi.
nyökkäsin ja tartuin hänen käteensä.
ja niin se katosi kuohuvaan vaahtoon, yhdessä satojen muiden avainten kanssa, vedenalaiseen.
minua itketti. hän poimi kyyneleeni kämmeneensä, niin kuin hän kuivaa jokaisen, jonka vuodatan ilosta, surusta, ahdistuksesta.
minäkin kuivasin joskus hänen kyyneleensä, kun ajat olivat toisenlaiset. mutta hän on kasvattanut itselleen kristalliverkkokalvot, joista kyynelet eivät pääse enää läpi.

suutelimme veden kohinassa, lukkojen ympäröimänä.
miten kauan siitä onkaan, kun meillä on ollut aikaa suudella oikeasti. liian kauan. miten voi unohtaa, kuinka herkän voimaannuttavalta se tuntuu.
kaikki murheet huuhtoutuivat sillä hetkellä pois, niin kuin ei olisi olemassa mitään muuta kuin rakkaus.

4 kommenttia:

  1. Miten sää kirjotatkin ihan kylmät väreet mun nilkkoihin saakka.. Erittäin kaunis teksti♥

    VastaaPoista
  2. minulle tuli hyvä olo, kun luin tämän tekstin. etkä sinä varmasti ole unohtanut miltä se suuteleminen tuntuu vaan muut tunteet ovat vain vyöryneet sen päälle, mutta tunne on yhä siellä. se elää ja pitää kipinää yllä. meilläkin on lukko kultani kanssa ja jokin kaunis päivä, kun minunkin kuntoni tästä paranee - me viemme sen yhdessä omalle sillallemme. :')

    VastaaPoista

Jokainen sana on merkityksellinen.
Vastaan kommenteihin blogiini.