maanantai 22. syyskuuta 2014

olen joutunut opetella uudestaan elämään.

tasan vuosi sitten makasin sairaalan sisätautitarkkailussa, olin tullut kiireellisellä lähetteellä terveyskeskuksesta. minulla oli hengenahdistusta, yskää, rinta/selkäkipuja ja leposyke 130. oksentelin, voin pahoin ympärivuorokautisesti ja minulla oli kalvavaa vatsakipua.
laitoin miehelle viestin: "keuhkoveritulppaepäily", ja hän tuli melkein saman tien töistä.
olin aivan varma, etten eläisi enää päivääkään. halusin vauvan sairaalaan, vain että saisin pidellä häntä sylissäni, vaikka minua itkettikin liikaa.

ei ollut kuitenkaan veritulppaa, onneksi. minut lähetettiin kotiin samojen oireiden kanssa, ja ne alkoivat selvitä vasta kuukausien kuluttua. 9 kuukautta meni ennen kuin olin saanut kaikki diagnoosit. siitä on jäänyt tavallaan pelko.
koska vietin päiväni pelossa, hoidin pientä vauvaa välillä oksennellen, unettomien öiden parissa, sillä sydämeni ei rauhoittunut silloinkaan.

jos olen jotain oppinut elämästä, niin täytyy pysähtyä, elää hetkessä.
ei ole väliä, onko koti täydellisen puhdas tai hiukset hyvin laitettu. ei saa laihduttaa, ei ainakaan sairastua syömishäiriöön ja stressata elimistöään äärimmäisyyksiin.
on sanottava, että rakastaa, joka päivä ja halattava lujempaa. pidettävä huoli lähimmäisistään. koska jokainen meistä varmasti miettii ennen kuolemaansa, olisinpa rakastanut enemmän. mennyttä ei saa takaisin, vaikka muistot eläisivätkin.

viime lauantaina elin hetkessä. se oli sellainen, josta olin haaveillut ehkä kuukausia. isäni vei tähtisilmän ulos pyöräilemään, ja sinä aikana ajoimme videovuokraamoon ja ostimme irtokarkkia. katulamppuja, jotka heijastuivat neonvaloina vesilätäköihin, kaupunki, joka huokui lauantai-illan kaipuuta kadottaa tietoisuus elämästä.

elokuva oli jo pitkään harkittu, noah, tuo raamattuun pohjautuva kertomus noan arkista. taas kerran tajusin, että mieleni on liian herkkä katsomaan mitään muuta kuin komedioita, mutta sainpahan käpertyä miehen lämpöön tähtisilmän nukahdettua. ja hengittää rauhallisesti.

toisinaan kaipaan enemmän spontaaneja iltoja, mutta parempaa aikaa on perheen kesken vietetty aika. kun poika tulee hakemaan vuorotellen meiltä iltaisin läheisyyttä, kun käydään vapaapäivinä puistossa ja toinen taapertaa haltioissaan pitkin nurmikkoa ja hämmästelee lehtien putoamista puista.

tiistai 9. syyskuuta 2014

muutoksen halu

Taas pieni hiljaisuus on vallannut blogin. Ollaan oltu kaikki kipeinä, tällä hetkellä pojalla on korvatulehdus ja vauvarokko. Tämä on ensimmäinen tauti, mitä hänellä on, eli ihan hyvin olemme toistaiseksi säästyneet sairauksilta.

on muuten uskomatonta, että pieni, kipeä lapsi joutuu odottaa päivystyksessä 4 tuntia lääkärinaikaa. Onneksi aavistimme menon etukäteen ja kävimme välissä subissa syömässä. Ensi kerralla ajamme suoraan Lastenklinikalle.

minuun on iskenyt muutoksen halu. Tahtoisin pois harmaasta lähiöstä, jossa olen asunut kohta 15 vuotta.
Tämä on surullisten ihmiskohtaloiden laakso. On mielenterveyspotilaita, maahanmuuttajia, mustalaisia ja murhia. Useilla lapsilla on lasikuulaiset, pysähtyneet silmät, jotka peilaavat kodin alkoholiahdingosta. tässä paikassa olisi paljon evankelioitavaa.
Ainoa, mikä muistuttaa elämästä, on metsä, joka kasvaa eteläpuoliskolla. Ja bussit, jotka liukuvat suurempiin kaupunkeihin vielä keskiyöllä.

muutto on kuitenkin edessä jossain vaiheessa, kun tarvitsemme tähtisilmälle huoneen. Mutta täällä asuu perheemme, täällä minulla on äitiystäviä. Olisi suuri haikeus lohkaista elämästä pala, jonka nimi on rakkaus.
En kuitenkaan halua jäädä tänne. Haluan lapselle turvallisen kasvuympäristön, haluan nähdä maailmaa ja repäistä juuret irti.

kaipaan myös sisältöä arkeen. Jos saisin koneen vihdoin, alkaisin kirjoittaa, siitä mistä Jumala minulle puhui. Mutta jotain sellaista, missä pääsisin ulos tästä asunnosta ilman tähtisilmää, vaikka se riipaiseekin.

Pää hajoaa yksinäisyyteen, joka hakkaa seinäkellossa. Toisinaan minusta tuntuu kuin olisin niin yksin, kuin jokainen tähti olisi sammuttanut lamppunsa. Ne tähdet on ystäviäni, jotka lupasivat, sanoivat että tulevat, ja sitten vain.
Katosivat.

torstai 4. syyskuuta 2014

taaperon postaus

Minulta toivottiin kauan sitten postausta, jossa vauva kertoo "itse itsestään". Tai nyt hänhän on jo taapero. Itse en ole kovin mieltynyt tämänkaltaisiin postauksiin, mutta tällaisen tarinan nyt keksin. En muuten vieläkään ole saanut konetta korjatuksi, joten blogi jatkaa kännykkäpostaus/kuvattomuus-linjaa.

"Moi kaikki!
Se olen mä, tähtisilmä. Äiti käski kirjoittaa jotain järkevää, mutta jos multa kysytään, haluaisin sanoa teille vain:
"Höy! Höy. Höy?"
Mä en nimittäin osaa vielä muuta sanoa. Se on mun vastaus kaikkeen. Paitsi silloin kun tekee mieli mussuttaa maitoa, sanon oikein surkealla äänensävyllä:
"Mamama!"

Niin, mä olen siis 1v1kk vanha ja syön vielä rintaa. Varsinkin öisin on kiva syödä maitoa. Yleensä herään maidolle kaksi kertaa, mutta jos on ollut huono päivä, saatan herättää äidin niin monta kertaa kuin huvittaa. Onhan äiti sentään äitiyslomalla.

Oikeasta ruosta en kauheasti välitä. Paitsi hedelmistä, viilistä ja ruisleivästä. No okei, makkarasoppa on ihan jees. Neuvolassa ne aina tuijottaa outoja käyriä, kun en mukamas kasva tarpeeksi. Mutta en mä sille mitään mahda.

mun lempiharrastuksiin kuuluu leivinpeltien vetäminen uuniluukusta, kattiloilla kolistelu, kenkien syöminen ja jos oikein hyvä tuuri sattuu, raahaan ne vessanpönttöön. Kerran mä heitin äidin kukkaron sinne ja äidin pankkikortti tuhoutui. Harmi.

Mutta siitä vessanpöntöstä. Jos mä sinne paratiisiin pääsen pujahtamaan ja hieromaan käsiäni sisäreunoihin, en kuule vaikka äiti tai isi kuinka kieltäisi. Sama juttu roskapöntön kanssa. Mä en oo kuulevani.

No, kyllä mä jotain oikeitakin leikkejä leikin. Autot on rakkaus ja kirjat. Aamuisin kun nousen sängystä ylös kärppänä, kiikutan heti äidille kirjan sänkyyn ja sanon höy. Sitten töräytän aamuyllätyksen.
En ymmärrä, miksei äiti jaksa heti lukea aamusta. Mutta päivisin pyydän yleensä saman kirjan lukemista 10 kertaa. Vähintään.

leikkien välissä täytyy tietysti hakea välillä hellyyttä. Silloin mä pusken. Se on mun tapani osoittaa rakkautta.

Mulla on muuten varaäiti. Ja sen nimi on pappa, mun isoisä. Sen seuraan kun pääsen, en edes muista äidin tai isin olemassaoloa. Niin, osaan mä muuten sanoa myös pappa. Ja äittä.
Kun pappa lähtee kotiinsa, alan itkeä kovasti. Pappakin itkee. Pappa on yhtä herkkä kuin äiti.

musta on ihan ok, kun äiti siivoaa tai on ylipäätään liikkeessä. Mutta sitten kun äiti istahtaa sohvalle, alan huutaa. Sama juttu jos äiti menee makaamaan sängylle.
Toinen juttu, mistä en tykkää, on se kun äiti ja isi halaa. Tai pussaa. Alan huutaa.

uusia juttuja, mitä olen oppinut viime päivinä, on pusun antaminen poskelle, taputtaminen ja kielen näyttäminen. Osaan myös näyttää, missä on korva, nenä, silmä ja suu. Toisten naamoja on kiva repiä. Lamppua, kelloa, kuvaa, kasvia ja puuta osoittelen kans päivittäin. Mut se ei oo uus juttu.

terkkuja kaikille vauvaystäville. Ja teille lukijoille. Höy!"