maanantai 22. syyskuuta 2014

olen joutunut opetella uudestaan elämään.

tasan vuosi sitten makasin sairaalan sisätautitarkkailussa, olin tullut kiireellisellä lähetteellä terveyskeskuksesta. minulla oli hengenahdistusta, yskää, rinta/selkäkipuja ja leposyke 130. oksentelin, voin pahoin ympärivuorokautisesti ja minulla oli kalvavaa vatsakipua.
laitoin miehelle viestin: "keuhkoveritulppaepäily", ja hän tuli melkein saman tien töistä.
olin aivan varma, etten eläisi enää päivääkään. halusin vauvan sairaalaan, vain että saisin pidellä häntä sylissäni, vaikka minua itkettikin liikaa.

ei ollut kuitenkaan veritulppaa, onneksi. minut lähetettiin kotiin samojen oireiden kanssa, ja ne alkoivat selvitä vasta kuukausien kuluttua. 9 kuukautta meni ennen kuin olin saanut kaikki diagnoosit. siitä on jäänyt tavallaan pelko.
koska vietin päiväni pelossa, hoidin pientä vauvaa välillä oksennellen, unettomien öiden parissa, sillä sydämeni ei rauhoittunut silloinkaan.

jos olen jotain oppinut elämästä, niin täytyy pysähtyä, elää hetkessä.
ei ole väliä, onko koti täydellisen puhdas tai hiukset hyvin laitettu. ei saa laihduttaa, ei ainakaan sairastua syömishäiriöön ja stressata elimistöään äärimmäisyyksiin.
on sanottava, että rakastaa, joka päivä ja halattava lujempaa. pidettävä huoli lähimmäisistään. koska jokainen meistä varmasti miettii ennen kuolemaansa, olisinpa rakastanut enemmän. mennyttä ei saa takaisin, vaikka muistot eläisivätkin.

viime lauantaina elin hetkessä. se oli sellainen, josta olin haaveillut ehkä kuukausia. isäni vei tähtisilmän ulos pyöräilemään, ja sinä aikana ajoimme videovuokraamoon ja ostimme irtokarkkia. katulamppuja, jotka heijastuivat neonvaloina vesilätäköihin, kaupunki, joka huokui lauantai-illan kaipuuta kadottaa tietoisuus elämästä.

elokuva oli jo pitkään harkittu, noah, tuo raamattuun pohjautuva kertomus noan arkista. taas kerran tajusin, että mieleni on liian herkkä katsomaan mitään muuta kuin komedioita, mutta sainpahan käpertyä miehen lämpöön tähtisilmän nukahdettua. ja hengittää rauhallisesti.

toisinaan kaipaan enemmän spontaaneja iltoja, mutta parempaa aikaa on perheen kesken vietetty aika. kun poika tulee hakemaan vuorotellen meiltä iltaisin läheisyyttä, kun käydään vapaapäivinä puistossa ja toinen taapertaa haltioissaan pitkin nurmikkoa ja hämmästelee lehtien putoamista puista.

4 kommenttia:

  1. Oot joutunut kokee kyllä tosi paljon eri asioita.. Voimia ja ihanaa syksyä teille!<3 Kirjoitat kauniisti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kieltämättä tosi paljon, mutta kaikki ehkä loppujen lopuksi on vain vahvistanut mua.
      Kiitos paljon kehuista. hyvää syksyä myös sinulle! <3 :)

      Poista

Jokainen sana on merkityksellinen.
Vastaan kommenteihin blogiini.