tiistai 28. lokakuuta 2014

loma paratiisissa

matkustimme perheeni ja vanhempieni kanssa kaukaiseen kaupunkin puoleksitoista viikoksi.
aurinko oli lämmin, pystyi kulkea minisortseissa, ja kulkukissoja maukui joka korttelissa. ihmisten ystävällisyys hämmensi, kaikki rakastuivat tähtisilmään. joka päivä oli saatava jäätelöä, joita oli makuna kindersuklaasta siniseen purukumiin.

mutta eniten rakastuin mystiseen saareen, jossa vietimme toisen puoliskon lomastamme.
kun laiva liukui sumuisena yönä satamaan, astuin vieraalle maaperälle. ensin näin vuoret. sitten näin pilvissä liikkuvia punaisia ja keltaisia valoja, en aluksi tiennyt mitä ne olivat. ne olivat autoja, jotka kohosivat pilviin.

ensimmäisenä päivänä rakas vuokrasi mönkijän, vaikka vastustelin ajatusta. mietin, selviääkö tähtisilmä vanhempieni kanssa ja pystynkö olemaan kyydissä, vaikka kuusi vuotta sitten olin skootterionnettomuudessa, joka jätti pelon.

ajoimme vuorelle, josta näki koko saaren. suutelimme suolaisenkosteassa ilmassa. sitten ajoimme mutkikasta tietä pitkin kaupunkiin, jonka rakennukset olivat kuin sokerinpaloja, mutta niissä oli turkoosit katot. kirkoissa oli vedensiniset, kullatut kupolit. mietin, että varmasti täällä asuvat ihmiset ovat onnellisempia. hotellihuoneemmekin oli sisustettu turkoosiksi.

meri, joka väreili jäänsinisenä, ulottui kantamattomiin. olisin voinut jäädä siihen, laavakivihiekkaan koko loman ajaksi. mutta öisin pelkäsin tien vierestä kuuluvaa kuohuntaa, aaltojen raivokkaita henkäyksiä. koska meressä näkyi Jumalan voima. Jumala pystyisi nopeasti upottaa tämänkin saaren alle, jos tahtoisi. ja koska lopun ajat ovat käsillä, pitää olla valmiina.

toisena päivänä rakas sairastui flunssaan. neljäntenä päivänä se vei minutkin ja makasin yhden päivän hotellissa. sitten pitikin jo lähteä.

paluusatamassa huomasimme, että minun ja tähtisilmän yhteinen matkalaukku oli varastettu. kaikki vaatteet ja tärkeät tavarat alkaen kotiavaimista, lähtivät jonkun ahneen matkaan, jonka silmissä vilkkuivat kalliit korut. lomapäiviä oli vielä jäljellä eikä edes kilpirauhaslääkkeitä ollut enää. ei pitäisi kiintyä tavaraan, mutta vieläkin ottaa sydämestä, kuinka joku kehtasi viedä poikani tärkeät vaatteet ja tavarat.

kotiin tullessa olin hyvin väsynyt monta päivää. päätä särki ja huimasi. en tiedä, johtuiko se siitä, etten saanut tyroksiinia neljään päivään.

kaikki on nyt kuitenkin ihan hyvin. arki jatkuu tavallisena, johon on tullut yksi ihana, uusi ystävä. niin kaunis, jokisimpukanhelmeä sekä sisäisesti että ulkoisesti. harvoin syntyy sielunkumppanuuksia, mutta minusta tuntuu, että hän on sellainen.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Toivenovelli: Käsky

sinä yönä syreenit puhalsivat huumaavaa tuoksuaan kaupunkiin. minulla oli sekaiset kiharat, pitsinen mekko ja liikaa huulipunaa. olin sopinut tapaavani hänet rautatieaseman tunnelissa kello kymmenen.
elämä oli liian lyhyt harkittavaksi päätöksiä, joista ei voi koskaan tietää, mitä niistä seuraa. jos sanoo aina ei, ei voi koskaan nähdä, minne sydän johdattaa.

kun näin Kain, en epäröinyt hetkeäkään, en sekuntia. hänen sinisenmustat hiuksensa hohtivat ja hän hymyili vain minulle. Kai veti minut nahkatakkinsa suojaan ja sanoi:
"sä olet kauniimpi kuin koskaan."
kukaan ei ollut ennen pitänyt minusta kiinni niin, niin vahvasti, että oli vaikea hengittää. sitä minä rakastin Kaissa. hän veti minut kotkansiipiensä suojaan, niiden alla olin turvassa ja sain itkeä, huutaa, nauraa.

yhden marjaisan punaviinipullon jälkeen aloin olla varma, ettei maailmassa ollut muuta kuin hämärässä loistavia valoja. Kai piteli minusta kiinni, kun hoipertelin baarin lattialla. ihmisiä, silmiä, tekoripsiä, laseja. oli myös pillereitä, jotka sekottivat maailmaa entisestään. yhdessä tahdoimme paeta seuraavaa aamua niin pitkään, kunnes aurinko alkoi nousta. maailma oli musertanut meitä, piikkikruunu painanut ohimoita, ja yhdessä olimme löytäneet epätoivoisia ratkaisuja pakenemiseen. 
"mä taidan mennä kotiin", sanoin.
"mennään Aleksin luokse. siellä on lisää tabuja", Kai sanoi.
äänessä oli painostava sävy, se oli vaatimus, ei ehdotus. tunsin Kain sen verran hyvin, vaikka olin tuntenut hänet vasta puoli vuotta. 

kävelimme idylliseen kaupunginosaan, Helsingin sädehtivimpiin. mietin, että olisi paljon parempi nukahtaa omaan, tuttuun sänkyyn eikä miettiä taas aamulla, mitä tuli tehtyä. viini pyyhkisi kaiken pois.

Aleksin, tuon yli kolmekymppisen miehen luona oli kymmenkuta ihmistä. ilmassa oli makea, tiheä tuoksu, joka sekoitti ihmisten päitä. 
livahdin nopeasti parvekkeelle, sytytin savukkeen ja katsoin kauas merelle, vaikka oli niin pimeää, ettei aaltoja näkynyt. olin niin kaukana itsestäni, ruumiistani, kaukana Jumalasta. en tuntenut nojaavani parvekkeen kaiteeseen, silmäni olivat karusellin ohjaamat.

Kai tuli parvekkeelle ja istuutui viereeni ulkosohvalle. tuijotimme tähtiä, vaikken tiennyt, näkikö Kai niitä. Kain silmät olivat sameat, silti niin smaragdin särkemät. 
"onko sulla ollut kiva ilta?" hän kysyi. 
nyökkäsin, ja hän suuteli minua, vaikka harvoin suutelimme. usein olimme vain lähekkäin, sillä suutelu kuului Kain mielestä rakkauteen. jos rakastaa toista ihmistä, uskaltaa olla niin lähellä häntä. jos rakastaa, uskaltaa sanoa kyllä. 
en välittänyt, kuinka Kai siirsi painavan laatikon parvekkeen oven eteen ja riisui minut, näki ensimmäistä kertaa haavoittuvana.

heräsin kovaan janoon ja kuumuuteen, aurinko tulvi sisään ikkunasta. en aluksi ymmärtänyt, missä olin. makasin Kain vieressä patjalla, oli muitakin ihmisiä, kaikki nukkuivat ja hengittivät raskaasti kuin merivalaat.
astelin käsien ja jalkojen ylitse keittiöön, avasin kraanan ja join ahnaasti monta lasillista vettä. olo oli hieman keinuva, kuin purjeveneessä. katsoin kelloa, se oli jo yli puolen päivän. 
"muista, että sä olet vain yksi kaikista. mä en rakasta sua", kuulin käheän äänen sanovan. Kai seisoi oven suussa. hänen katseensa oli vihantäyteinen, lääkkeiden rohkaisema.
"mene pois", hän sanoi.

ei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hän muuttui sellaiseksi. jälleen kerran olin erehtynyt, mikä on rakkautta, mikä hauskanpitoa.
juoksin ulos asunnosta kortteliin, jossa oli puvullisia ihmisiä ja kahvin tuoksu. oli vain päästävä kotiin. oksensin lehmuksen juurelle, sydämeni oli rikottu.

tunsin sen, ennen kuin mitään oli tapahtunut.
olin raskaana, kuukautiset viikkoja myöhässä. en mennyt moneen päivään kouluun, söin vain lihapasteijoita ja nukuin päiväunia, välillä jos satuin syömään jotain muuta, kävin oksentamassa. en tiennyt, mitä ajatella, mitä tehdä. tilanne oli sietämätön, ja välillä jätin syömättä, kun en vain järkytykseltäni pystynyt. minussa kasvoi uusi ihminen, mutta sydämeni laajeni tyhjyydestään.

sateinen ilta 14. elokuuta 2012, kun matkustin metrolla Kain luokse. Kai asui huonomaineisessa lähiössä, talotkin olivat saastuneen näköisiä, vaikka ne oli maalattu neonkirkkain värein.
Kai otti minut sisään, ei keittänyt kahvia, vaikka yleensä keitti. 
"mä näen tosta ilmeestä, mitä sä aiot sanoa. et kai sä vittu ole raskaana?"
pidettelin pahaa oloa, en saanut sanottua mitään. yritin halata Kaita, päästä turvaan, mutta Kai työnsi minut pois. 
"oon."
"mä arvasin."
Kai työnsi minut seinää vasten, tunsin kuinka vaistomaisesti laitoin käteni vatsani eteen, vaikken edes ajatellut tekeväni niin.
"sä sitten teet abortin", Kai ilmoitti ja tuijotti minua vakavana. se oli käsky.
ihminen, jota olin luullut rakastavani, ei ollut enää olemassa. se oli hävinnyt yhdessä veden mukana, noussut ylös sadepilviin.

opiskelijaterveydenhuollon gynegologi oli vanha mies, joka puhui suomenruotsalaisella aksentilla. makasin hiostavalla tutkimuspöydällä, katossa paloi kirkkaita lamppuja. geeli liukui vatsallani, joka oli vielä olematon. lääkäri paineli rajusti vatsaa laitteella, joka piirsi ruudulle akvamariininsinisen totuuden.
"viikkoja on tasan kahdeksan."
en tuntenut mitään, olin kuollettanut tunteeni.
"mitä olet ajatellut tehdä?"
"abortin."
"miksi?"
"no, mä jäisin aivan yksin lapsen kanssa. eikä mun poikaystäväkään halua pitää sitä."
"onko teillä parisuhde?"
"oli. tavallaan", vastasin.
"aivan. tehdään niin, että kirjoitan tämän lausunnon. sinä varaat itse ajan raskauden keskeytykseen ja otat nämä paperit mukaan sinne."
"okei."
aloin pukea hupparia päälle. oli päästävä pois, kotiin itkemään.

uusi elämä.
se oli oleva sisälläni, sillä oli jo sydän, joka hakkasi vimmatusti. kahdesta solusta oli puhkeamassa jotain gerberaa kauniimpaa.
ja minä olin tappamassa sen.

taivas valkeni joka aamu yhtä synkkänä. peurankellonlila usva nousi maasta ja tarttui lähes iholle kävellessäni kouluun, joka oli taas alkanut. tunneille, jossa en kuullut, nähnyt mitään, aistini olivat pimennossa.

Kai oli myös tunneilla, useimmiten kuitenkin poissa. kun kävelimme toistemme ohitse pihalla, näin vain ummistuneet luomet. ei hän minua katsonut, miksi olisi pitänytkään.
joskus olimme niitä, jotka pysähtyivät jokaiseen risteykseen suudelmaan, jotka joivat kahvinsa samasta kupista, jotka humaltuivat aamuyöhön ja nukahtivat sylikkäin. ei enää. mikään ei ollut niin kuin ennen.

mitä lähemmäs päivä tuli, sitä levottomammin nukuin. Kai oli varmistanut päivän minulta, että aion varmasti mennä sinne.
yöt kulutin elimistöni hysteeriseen tarkkailemiseen ja minttuteen juomiseen, se piti pahoinvoinnin siedettävänä.
vatsani oli ehkä kasvanut aavistuksen, alavatsassa tuntui veitseniskuja, rinnan nuput olivat turvonneet ja aristavat. kroppani ei ollut entisensä. kaikki oli muuttunut.
pelkäsin, etten enää koskaan palaisi ennalleen. että kroppaani jäisi pieniä merkkejä siitä, että siinä oli joskus kasvanut ihminen, joka tahtoi vain olla olemassa. mutta eniten ettei mieleni kestäisi sitä, kun pieni olento, jota minun olisi pitäisi rakastaa eniten, vuodatetaan sisältäni pois. sydänjuuret, kalvot, istukka. se ei ollut pelkkä tunnoton olio, se oli vauva, rakkauden lahja.
mutta oliko minulla vaihtoehtoja, ei.

aamulla valo tuli esiin huntupilvien takaa sitten moneen viikkoon. usva nousi pellolta ylös korkeuksiin.
minulla oli aika Kätilöopistolle klo 09. astuin sairaalan ahtaaseen hissiin, joka liikkui hitaasti ylöspäin. tuntien kuluttua minua olisi enää yksi.

naistentautien osasto kahdeksan oli edessäni. ovi avautui ja kuljin odotusaulaan.
penkillä istui pinkkihuulinen tyttö, joka näpräsi hermostuneena puhelintaan, ei edes vilkaissut minuun. oli myös muutama muu nainen, mutten uskaltanut katsoa heihin, sillä ahdistus huokui heistä niin vahvasti. tilassa oli naistenlehtiä, mutta ne näyttivät siltä kuin kukaan ei olisi koskaan avannut niitä. tänne tultiin päättämään yksi sivu elämästään, mutta ulos lähtiessä oli taas yksi sivu avoinna. ja silti se oli tyhjä.

kuulin sukunimeni sanottavan. askeleet veivät konemaisesti hoitajan perään. vahva käsidesin haju oksetti.
huoneessa, jossa oli kolme sänkyä, ei ollut muita. ojensin paperit hoitajalle, en tiedä, huomasiko hän käteni tärisevän pelosta.
muutamien esitietojen jälkeen hoitaja poistui huoneesta hakemaan sen. sen, jonka määrä oli tappaa ja tuhota, mifepristolin.

hoitaja palasi pienen keltaisen purkin kanssa.
"oletko varma tästä?"
"olen mä, kai".
"kai?"
vilkaisin hoitajaa. vasta nyt huomasin hänen hehkuvanpunaiset hiuksensa ja hymyn, joka oli aavistuksen alaspäin. luulin näkeväni pilkahduksen ristikorusta hänen sinisen työpaitansa alla tai sitten kuvittelin.
"joskus elämässä pitää tehdä vaikeita valintoja", hoitaja sanoi.
mietin, kuinka moni nainen oli istunut tässä samassa huoneessa yhtä unettomana ja pelokkaana. puristanut samaa kumista sänkyä käsi hikoavana. ehkä joku oli kuitenkin ollut toiveikas. vaikka kukaan ei tiennyt, mitä siitä seuraisi. jatkuisiko elämä samana virtana vai jäisikö sydämeen halkio, jota ei voinut korjata.
"mä olen sen valintani jo tehnyt", sanoin, otin laukkuni ja lähdin pois.

ilma oli kasteen raikas, sateisen yön jälkeistä riemua. en tiennyt, minne menisin nyt. mitä elämässäni olisi jäljellä, kotona ei odottanut kukaan.

Kai odotti minua ulkona, istui kaiteella ja tuijotti kadulle. miten voisin nyt paeta, valehdella, oli päästävä äkkiä pois täältä.
mutta Kai huomasi minut, nousi ja pysähtyi eteeni vakavana.
"sä et tehnyt sitä?"
en vastannut. väistin häntä ja lähdin juoksemaan. vatsassani poukkoili parvi pelonkorentoja, adrenaliini lisääntyi soluissa. mutta Kai sai minut kiinni, otti minusta kiinni takaapäin. ei kovaa vaan hellän varmasti, hänen kätensä lepäsivät vatsani päällä.
"musta tuntuu, että mun on aika pysähtyä", hän sanoi.
"autathan sä mua?" hän jatkoi.
nyökkäsin ja puhkesin itkuun.

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

yritän kirjoittaa, mutta ajatukset ovat halkeilevia, kuin kuivunutta meritähteä. illat menevät nykyään sitä kaavaa, että rakas tulee kotiin töistä klo 19-20 aikaan. poika nukahtaa noin kymmenen aikaan, jolloin menen itsekin tunnin sisällä nukkumaan. miehen vapaapäivinä, jolloin minulla olisi mahdollisuus uneen, poika käy tunnin välein huutamassa ovella sydäntäsärkevästi, joten en nuku kunnolla tai ollenkaan sillonkaan. väsyttää. miten kaipaankaan niitä viikonloppuja, kun sai nukkua puoleenpäivään saakka ja makoilla sängyssä tunnin.

sana, joka kuvastaa olotilaani, on tyhjyys. jonkinlainen rauha on sisälläni pukiessani tähtisilmälle aamulla vaatteita, keittäessäni aamupuuroa, tiskatessani ja petaessani sänkyä. rauha, joka liukuu auringonsäteiden sekaan.

ja sittenkin iskee tyhjyys. syvä yksinäisyys, joka on pulppuavinaan silmäkulmissa. enkä voi itkeä. en halua itkeä lapseni nähden, vaikka joskus itkenkin. niinä hetkinä vajoan laminaattiin, ja tähtisilmä nauraa valuville ripsiväreilleni tai tulee puskemaan.

kätken tunteeni jonnekin ja jatkan päivän askareita pojan kanssa. tietenkin rakastan, tietenkin tulen onnelliseksi hänen jokaisesta hymystään, mutta silti. jokin ei ole hyvin.
ehkä se on tämä väsymys. eihän alppiruusutkaan saa terälehtiä ilman alkukesän rankkasateita. ihmisestä tulee univelassa monotoninen eikä luoville ajatuksille jää tilaa.

mutta tunnen myös olevani hukassa, totaalisesti hukassa. ajatus yliopistoon palaamisesta parin vuoden säteellä ei houkuta. en tiedä, missä olen hyvä, osaanko edes kirjoittaa. en tiedä, miksi olen muuttunut sen jälkeen, kun 12-vuotiaana aloin hamstrata mustia röyhelöhameita ja piirtää surumielisiä tyttöjä. kuka olen nelivuotisen syömishäiriön takaa, kuka olen ilman äitiyttä.

toivoisin, että valaisisitte minua näinä merihaudanmustina syysiltoina, ja kertoisitte mitä haluatte minun kirjoittavan, postaustoiveita. että elämässäni edes jokin olisi selkeää.