sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Päiväni kuvina

Päätin pitkästä aikaa kuvailla päiväämme eilen lauantaina. Sattuipa vielä niin ihanasti, että ensilumi oli satanut maahan edellisenä päivänä.

Tähtisilmä herää klo 09.45, mutta vasta puolen tunnin kuluttua saan itseni ylös sängystä ja otettua ensimmäisen kuvan.

Aamutoimet. Yöpuvun ja vaipan vaihto. Menen keittiöön ja nappaan tyroksiinin veden kera. Laitan puuron kiehumaan ja puen itse päälle.

Klo 10.30 syötän Tähtisilmälle puuron. Oma aamupalani näytti tältä. Olen näin joulun alla ihastunut taas kaneliin, se tuo tunnelman tuoksua. 

Ihailen muutaman sekunnin maisemaa, kunnes pitää taas rientää pojan perään. Petaan sängyn ja samalla hamuilen superpalloa siivousharjalla sängyn alta, jonne taapero innokkaasti heittää sitä. 

Pestään yhdessä hampaat, ja harjaan hiukset. Kuten huomaatte, pojan hammasharja on jo aika jyrsitty. Pyykit ja superpallo lentävät vessanpönttöön silmäni välttäessä. Tähtisilmä kiukuttelee. Koitan laittaa hänet nukkumaan, ja hän meinaa nukahtaa, muttei kuitenkaan. 

Klo 11.30 teen kauppalistan. 

Klo 12.10 vihdoin matkalla kauppaan, jonne kävelee noin vartin. Koko maakunta on taas Lidlissä lauantaitarjousten perässä niin kuin minäkin. Ahneet mummot valikoivat karjalanpaisteja hartaudella. Kassalla uusi korttini ei meinaa toimia, Tähtisilmä huutaa rattaissa ja voin melkein tuntea asiakkaiden huokailut selkäni takana.

Klo 12.50 jäädään hetkeksi puistoon ihailemaan lunta. Tähtisilmä tepastelee haltioituneena ensimmäistä kertaa lumihangessa. Kovin kauaa hän ei kuitenkaan viihdy, nenäkin on aivan punainen.

Klo 13.50 Tähtisilmän lounas, josta syö noin puolet. Piimä maistuu hyvin. Nukahtaa päiväunille klo 14.20.

Oma lounas, jonka saan syödä rauhassa.

Keitän teetä ja otan palan miehen tekemää kinderpiirakkaa. Näin yhdessä lukijani blogissa (ehkä tunnistat itsesi tästä) Clipperin mustaherukkateetä ja ihastuin kovasti. Maistuu aivan mehulta, mutta on kuitenkin teetä. Jouluisen makuista, suosittelen. S-ryhmän kaupoista löytyy.

Katson koneelta viimeisen jakson Koko Suomi leipoo-sarjaa. Ainoa ohjelma, jota olen seurannut tv:stä viime aikoina.

Laitan valopallot päälle. Tähtisilmä herää klo 16.


Klo 17 mies tulee töistä kotiin aikaisemmin, koska on lauantai. Makoillaan sohvalla, ja keitän kahvia ja nuudeleita hänelle.
Klo 17.30 syön illallista, Tähtisilmä syö loput lounaastaan. 
En ole pariin viikkoon syönyt suklaata, mutta nyt syön. Se oli virhe, koska refluksioireet ovat pahana koko illan.

Klo 19.30 mietitään, että olisi ihana lähteä pulkkakävelylle, mutta ei ole pulkkaa. Päätämme piirtää olohuoneessa. Tähtisilmä tyytyy enimmäkseen syömään kyniä ja heittelemään niitä, mutta värittää hän punaisella tuon auton. Voitte arvata, kumpi pöllö on minun piirtämäni. Lopun iltaa makaan lahnana sohvalla ja katson pojan leikkejä. Olen aivan superväsynyt. Käyn suihkussa.

Klo 22.20 Tähtisilmä nukahtaa viimein. Syön iltapalaa kaikessa rauhassa. Katson saksankielisiä vlogeja, yritän elvyttää jo lähes kuolleen kielitaitoni.

Otan viimeisen kuvan ja nukahdan vartissa. 

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

marraskuun kuulumisia

Paino on lähtenyt jostain syystä aika huomattavaan nousuun, ja se nostaa pintaan tunteita. Vaatteet puristavat; näen joka paikassa liikaa. En tunne oloani hyväksi.
Voin ehkä syyttää painonnoususta kilpirauhasta. Tai sitten täysimettäjän +600 kaloria päivässä on jäänyt päälle.

Olen syönyt viikon terveellisemmin, jättänyt herkut lähes kokonaan pois ja yrittänyt liikkua enemmän (kävellä vaunulenkkejä). Mieleni on tämän suhteen puhdas, vailla talvenmustia ajatuksia. Haluan vain paremman olon itselleni enkä elää jokapäiväisessä suklaapatukkakehässä.

Olen ollut aina se, joka vaikenee, se, joka peittää kaiken pahan sisäänsä. Olen antanut ihmisten keinuttaa minua joka suuntaan enkä ole koskaan osannut sanoa ei.

Mutta eilen sanoin eräälle lähimmäiselle. Sain aikaiseksi myrskyn, joka pauhaa ja kohisee vieläkin. Loukkasin pintaa syvemmältä hänen tunteitaan, mutta totuus olisi pitänyt kuitenkin kertoa joskus.
Olin jo kauan toivonut Jumalalta rohkeutta, ja nyt sain sitä. Seuraukset olivat aika dramaattiset, mutta ainakin sain sanottua, mitä pitikin.

Ihana ystäväni, jolla on karpalonpastelliset hiukset ja kissan silmät, kävi luonani tällä viikolla. Joimme teetä ja mietimme vuosientakaista elämää, jota varjosti nälkä. Muistan, kuinka ikävältä tuntui kirjoittaa kirjekuoreen osaston nimi ja kun hartaasti suunnittelema lounaamme oli salaattia.

Minusta on upeaa, että nyt olemme molemmat tässä, parantuneina, kiinni elämässä. Olemme kulkeneet hyvin erilaiset tiet, mutta suunta on ollut molemmilla sama. Lumenkirkas.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

muistan niiden ihmisten hymyt. hotellivirkailijan nauravaisen olemuksen ja peilinsiniset aurinkolasit. hän jaksoi olla ystävällinen heti aamusta, vaikka oli ollut iltavuorossa ja nukkunut hädin tuskin viisi tuntia. matkamuistokaupan myyjättären, joka vastasi aidosti, että rakastaa elää tällä saarella. heidän sydämellisyytensä oli avointa ja aitoa, toisin kuin meillä suomalaisilla. kaupan kassa tervehtii iloisesti, mutta sanottuaan hyvää päivänjatkoa ja käännettyään kasvonsa pois, naama valahtaa kurttuun.

täällä ei ole enää hyvä olla. media paisuttelee lasten surmilla, perhesurmatragedioilla, kolareilla, ebolalla. viime viikkoina on tapahtunut paljon lasten surmia ja kuolemia. ennen se ei olisi koskettanut minua yhtä paljon, mutta nyt sattuu. en pysty edes avaamaan uutisia, mutta väkisinkin tulee nähtyä pahimmat otsikot Facebookissa.

onko se lisääntynyt pimeys, joka saa ihmiset ajautumaan epätoivoisiin tekoihin. päivät katoavat jo neljän jälkeen ja työssäkäyvät ihmiset eivät näe valoa lainkaan. ja liian useina päivinä vettä tihuttaa niin, ettei happi virtaa soluihin.

omakin oloni on ollut alakuloinen, ehkä se on tämä pimeys. väsyttääkin enemmän. on myös asioita, jotka painavat mieltä, mutta ne eivät kuulu tänne. onneksi arjen rutiinit pitävät kiinni elämässä enkä jää sängyn pohjalle makaamaan.

yhtenä päivänä matkustimme tähtisilmän kanssa junalla äitiystävämme luokse. poika alkoi jo käydä levottomaksi rattaissa, ihmiset mulkoilivat kulmiensa alta, että etkö osaa pitää lastasi hiljaisena. sitten tuli nuori konduktööri kysymään minulta jotain. aluksi kauhistelin, olenko tehnyt jotain väärin, olenko rattaiden kanssa tiellä. mutta sitten hän kysyi:
"tarvittaisko teillä tällaista?"
hän ojensi myyräkortin pojalle, ikioman matkalipun. kiitin kovasti, olin hämmentynyt, pidättelin onnenpisaroita.
se antoi toivoa. että joku oikeasti näki kätketyn ahdinkoni, tuli luoksemme ja kohtasi minut ja pojan aidosti siinä tilanteessa, siinä hetkessä.
poika ilahtui lipusta kovasti ja katseli loppumatkan tyytyväisenä suloista myyrää.
ehkä toivo ei ole menetetty vielä suomalaisten kohdalla. pitää vain katsoa ympärilleen, onko ketään apua tarvitsevia, edes orastavia.
yksikin hymy voi pelastaa elämän.