keskiviikko 5. marraskuuta 2014

muistan niiden ihmisten hymyt. hotellivirkailijan nauravaisen olemuksen ja peilinsiniset aurinkolasit. hän jaksoi olla ystävällinen heti aamusta, vaikka oli ollut iltavuorossa ja nukkunut hädin tuskin viisi tuntia. matkamuistokaupan myyjättären, joka vastasi aidosti, että rakastaa elää tällä saarella. heidän sydämellisyytensä oli avointa ja aitoa, toisin kuin meillä suomalaisilla. kaupan kassa tervehtii iloisesti, mutta sanottuaan hyvää päivänjatkoa ja käännettyään kasvonsa pois, naama valahtaa kurttuun.

täällä ei ole enää hyvä olla. media paisuttelee lasten surmilla, perhesurmatragedioilla, kolareilla, ebolalla. viime viikkoina on tapahtunut paljon lasten surmia ja kuolemia. ennen se ei olisi koskettanut minua yhtä paljon, mutta nyt sattuu. en pysty edes avaamaan uutisia, mutta väkisinkin tulee nähtyä pahimmat otsikot Facebookissa.

onko se lisääntynyt pimeys, joka saa ihmiset ajautumaan epätoivoisiin tekoihin. päivät katoavat jo neljän jälkeen ja työssäkäyvät ihmiset eivät näe valoa lainkaan. ja liian useina päivinä vettä tihuttaa niin, ettei happi virtaa soluihin.

omakin oloni on ollut alakuloinen, ehkä se on tämä pimeys. väsyttääkin enemmän. on myös asioita, jotka painavat mieltä, mutta ne eivät kuulu tänne. onneksi arjen rutiinit pitävät kiinni elämässä enkä jää sängyn pohjalle makaamaan.

yhtenä päivänä matkustimme tähtisilmän kanssa junalla äitiystävämme luokse. poika alkoi jo käydä levottomaksi rattaissa, ihmiset mulkoilivat kulmiensa alta, että etkö osaa pitää lastasi hiljaisena. sitten tuli nuori konduktööri kysymään minulta jotain. aluksi kauhistelin, olenko tehnyt jotain väärin, olenko rattaiden kanssa tiellä. mutta sitten hän kysyi:
"tarvittaisko teillä tällaista?"
hän ojensi myyräkortin pojalle, ikioman matkalipun. kiitin kovasti, olin hämmentynyt, pidättelin onnenpisaroita.
se antoi toivoa. että joku oikeasti näki kätketyn ahdinkoni, tuli luoksemme ja kohtasi minut ja pojan aidosti siinä tilanteessa, siinä hetkessä.
poika ilahtui lipusta kovasti ja katseli loppumatkan tyytyväisenä suloista myyrää.
ehkä toivo ei ole menetetty vielä suomalaisten kohdalla. pitää vain katsoa ympärilleen, onko ketään apua tarvitsevia, edes orastavia.
yksikin hymy voi pelastaa elämän.

2 kommenttia:

  1. lienenkö ainoa, jota vuoden synkempi puolisko ei saa surulliseksi. itse asiassa tuntuu, että asia on aivan päinvastoin; mitä mustemmaksi taivas ulkona muuttuu, sitä enemmän itse näen värejä ympärilläni ja sateisen harmaat aamutkin tekevät ylös nousemisesta helpompaa, jotenkin kevyempää, ja saatan huokaisten valmistautua päivään ilman painostavaa tunnetta rintalastan takana. minulle syksystä on ajan kuluessa tullut pelastus. kesän valo on niin kovaa ja kirkasta, että melkein sattuu hengittää.

    mutta me olemme kaikki erilaisia. jos kykenisin, antaisin sinulle edes palasen syksyn minuun valamaa rauhaa ja toivoa, mutta uskonpa silti voivani lähettää ainakin lämpimän halauksen. voimaa pimeneviin iltoihin! ja vaikka mikään muu ei saisikaan hymyilemään, kannattaa syksyllä ja talvella pysähtyä katselemaan iltataivaan tähtiä. eivätkö ne näytäkin niin paljon kirkkaammilta, kun ympärillä on hämärää?
    olen varma, että samanlaisia valopilkkuja loistaa siellä täällä ihmisvirrassakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kommentti, oot niin lahjakas kirjoittamaan <3
      Hyvä, jos pimeys antaa sinulle enemmän kuin minulle. Ihmiset on niin erilaisia. Nautin itsekin tietyllä tapaa syksystä (kirpeästä ilmasta ja juuri niistä tähdistä), mutta tihkusadepäivät ja usva eivät miellytä.
      Paljon voimia päiviisi ja halauksia <3

      Poista

Jokainen sana on merkityksellinen.
Vastaan kommenteihin blogiini.