tiistai 30. joulukuuta 2014

Minne katosi minä

Ne putoavat taivaalta särkyen, yksi kerrallaan. Tähtien kuoro, joka joskus lauloi kauniimmin kuin kerubit. Ne särkyvät kuin triangelit hopeisissa kuorissaan humaltuen surusta. Ja sylkien auringon laavaa.

Tähdet ovat osa minua, joka kadotti itsensä nälkäkausiin, Laudatureihin ja Eximioihin, ihmisten syliin, jotka rakastivat vain ihollaan. Vartaloon, joka kasvoi 30 kiloa vuodessa, sairaalan tarkkailusänkyihin synnytyksen jälkeen.
Joku sanoo, että selvisin hienosti, itse en olisi kestänyt, mutta minä en tiedä, missä kohti kadotin itseni, missä tuli ilmakehän ja tähtiverkoston raja.

Olen miettinyt puolitoista vuotta, mikä minusta tulee, mutta en ole saanut vastausta, joten aion miettiä toiset puolitoista. Yliopistopaikkakaan ei ole ikuinen, mutta siellä olen yhä kirjoilla, vaikken tiedä, miksi päädyin kyseiseen tiedekuntaan. Halusin vain loistaa, näyttää, että pystyn tähänkin. On siinä alassa paljon kiinnostavaa, mutta mihinkään unelma-ammattiin en siitä valmistu.

Mieheni sanoi, että minun ammattini voisi olla teenkeittäjä kotona tai varastotyöntekijä, jossa minun ei tarvitsisi kohdata muita ihmisiä.
Koska jokaisesta imen liikaa surua, epätoivoa, katkeruutta, analysoin itseni uuvuuksiin siitä, onkohan tuo kioskin myyjä onnellinen elämässään ja mitä kätkevät hänen merensyvät pupillinsa.

Viime aikoina olen tuntenut itseni lihavaksi. Satuin käymään jouluaattona ruoan jälkeen digitaalisella vaa'alla, jolla kävin viimeksi neuvolan jälkitarkastuksessa. Järkytyin.
En pysty hyväksymään itseäni tässä kropassa, ja kun vatsan pohjassa pistelee ainainen imetyksestä johtuva nälkä, syön yksinkertaisesti liikaa. Saatan helposti ahmaista vartissa konvehtirasian. Ja toisinaan syön kaipaukseeni. Tahtoisin laihduttaa muutaman kilon, mutten siltikään tahdo, koska voin kadottaa itseni vielä syvempään.
Viimeisetkin tähdet riekkuvat alas ja sammuvat.

Ps. Teksti kirjoitettu puhelimella, koska olen pohjoisessa sukulaisten luona. Pahoittelen kuvien puutetta.

torstai 25. joulukuuta 2014

Kuvia ja kuulumisia jouluaatolta + runo




Aamu alkoi riisipuuron keitolla. Keitin ensimmäistä kertaa elämässäni, ja onnistui hyvin. Tähtisilmä ei oikein välittänyt puurosta. 

Iltapäivällä kävelimme miehen porukoille jouluaterialle. Oli niin paljon eri ruokalajeja, söin aivan liikaa, mutta se kai kuuluukin asiaan. Avattiin paketit, ja Tähtisilmä sekosi lahjojen paljoudesta. Vaikka olimme laittaneet rajoitteet lahjojen ostamiselle, tuli niitä silti paljon. Itse ostimme vain kaksi lahjaa, joista toinen harhailee vielä postin tuntemattomilla teillä. 

Joulutorttukahvien jälkeen tallustimme takaisin kotiin. Tähtisilmä tahtoi kävellä paksussa hangessa tien sijaan ja kupsahti välillä tahalleen naamalleen silmät riemusta säihkyen. 

Jaoimme lahjat perheen kesken, ja loppuilta meni rennosti sohvalla Budabest-konvehtiähkyssä. Olen aivan inspiraatiota täynnä, sillä mieheni antoi minulle runokirjan lahjaksi. 

Toivottavasti teillä on ihana joulu. Rauhallista ja tunnelmallista joulua kaikille ihanille lukijoilleni! 

Kaupunki peittyy lumeen
Öljyinen valo kultaa kattoharjanteet
 Kynttilät liekehtivät
 Niissä on aurinkoja
  tuhansia
  Välkkyy meri steariinissa

maanantai 22. joulukuuta 2014

Untuvalumi jouluksi

Katson ikkunasta, siellä on vihreää ja märkää. Puen Tähtisilmälle ja itselleni vaatteet päälle.
Astuessani ulko-ovesta pihalle, siellä on valkoista. Untuvainen sade peittää koko lähiön ja hiljentää moottoritien äänet. Naapurit hymyilevät, kun tulevat vastaan.

Toissapäivänä juttelin ulkona tutun vanhuksen kanssa ja kuuntelin tarinoita sytostaateista, pulleasta kissasta ja kaukana asuvista sukulaisista. Kesällä saman ihmisen silmäkulmasta tippui kyynel hänen puhuessaan yksinäisyydestä. En tiennyt, pitäisikö minun halata, mutta silitin hänen olkapäätään. Haluan antaa aikaani niin paljon kuin sitä tarvitaan.
Tämä aika on katoavaista, ennen kuin huomaankaan, olen jo elämän tien päässä odottamassa keveänä jotain, missä ei ole aikaa; vain ikuisuus.

Olen lähettänyt joulukortit, leiponut joulutorttuja, ostanut lahjat ja siivonnut. Valot ja tähdet ripustan ikkunoihin vasta ennen aattoa. Nähtäväksi jää, kuinka paljon joulukuusi kärsii pienen tuholaisen vuoksi.
Vietämme joulun kotona käyden molempien porukoilla syömässä. Myöhemmin olisi tarkoitus lähteä Tähtisilmän kanssa pohjoiseen isovanhempieni luokse suurten hankien ääreen.

Millainen on sinun joulusi? 

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Älä koskaan lakkaa toivomasta

Kirjoitan sinulle.
Sinulle, joka joskus nostit minut pohjavesistä, joka näytti verkkoisimmat tähtikuviot taivaalta. Sinulle, joka soitit hätääntyneenä, etten varmasti lähde enää juoksemaan, joka olisit halunnut sairastua itsekin, jotta tuntisit kärsimykseni.
Sinulle, jolle kirjoitin monimutkaisimpia tekstejä, joissa risteilivät perhoset ja aurinko metsänavarassa.

Kirjoitan nyt joulukorttia, jollaista et koskaan lähettänyt minulle. Ei se haittaa, ystävä.
Tämänvuotinen joulukortti on ehkä viimeinen, mutta kirjoitan silti. En luovuta helposti, mutta jossain vaiheessa minun täytyy luovuttaa. Ja uskon sen hetken olevan käsillä.

Kesällä lähetit minulle aamusta viestin, sopisiko tulla kylään. Emme olleet nähneet yli vuoteen, viimeksi olit nähnyt minut raskaana. Siivosin kodin, puin Tähtisilmälle siistit vaatteet, puuteroin kasvoni. Kysyin, mihin aikaan tulet. Et vastannut. Odotin.
En mennyt koko päivänä ulos, vaikka taisi olla valoisaa.
Etkä sinä tullut.

Sinulla on menestyksen avaimet, sinä nouset korkealle kuin kotka, teet upeaa uraa, jota voin ihailla. Minulle olisi tärkeää, että näkisit edes Tähtisilmän, jotta näkisit kuinka minäkin olen noussut ja olen nouseva. Kuinka olen jättänyt kaiken pimeyden, jossa ei tuikkinut kuin syvät suonsilmäkkeet.

Kunpa sinäkin olisit vielä tuikkiva elämässäni.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Toivepostaus: Uskoni Jumalaan



Tätä on toivottu jo pariin otteeseen, postausta uskostani ja miksi uskon Jumalaan. Olen kirjoittanut kerran aikaisemmin uskostani pari vuotta sitten, löydät sen täältä. 
Tämä oli todella haasteellinen postaus kirjoittaa. Jos se herättää teissä kysymyksiä, kysykää ihmeessä.

Olen kotoisin perheestä ja suvusta, jossa uskottiin Jumalaan, mutta kirkossa kävimme vain jouluisin. Lapsesta asti olen lukenut iltarukouksen, mutta muuten elämäämme ei kuulunut juurikaan uskon asioita.


Vuonna 2011 tapasin mieheni. Hänellä oli haavoja menneisyydestä, joista ei puhunut minulle. Rukoilin Jumalaa antamaan minulle oikean vastauksen, mitä hänelle on tapahtunut. 

Sain vastauksen noin viikon kuluttua Iltalehdestä, jota sattumalta luin tätini luona. En silloin edes muistanut koko asiaa, en millään tavalla etsinyt lehdestä vastausta rukoukseeni. Selailin lehteä, jolloin näin otsikossa yhden sanan. Silloin Jumala sanoi, että tämä on se asia, joka miehellesi on tapahtunut. Eikä se ollut mikään aivan tavanomainen asia.

Myöhemmin kysyin mieheltäni:

"Tämäkö on se asia?"
Hän murtui täysin. Se oli ensimmäinen kerta, kun muistan Jumalan vahvasti johdattaneen minua ja rukoukseeni vastattiin. 

Olen yhteydessä Jumalaan vähintään iltarukouksessa, mutta usein myös aamuisin. Jos elämässäni on jotain ongelmia, kysyn Jeesukselta, mitä minun pitäisi tehdä. Kertaakaan minua ei ole johdettu harhaan. Jumala kertoo välillä hyvinkin yksityiskohtaisia asioita, joita ei oikeasti saisi muulta kuin Jumalalta.
Rukoilen Tähtisilmän kanssa iltarukouksen, rukoilen välillä myös mieheni kanssa, rukoilen tuntemattomien puolesta.

Refluksilääkkeet eivät auttaneet minua juurikaan. Oikeastaan minulla ei ole edes refluksia patologisesti, koska mahantähystyksessä kaikki oli normaalia. Mutta oireita on ollut silti paljon. 
Rukoilin Jumalalta todella pitkään, että hän ottaisi pois oireeni, lähes päivittäin 1,5 vuoden ajan. Sitten hän otti. Miksi uskon niin? Tässä vastaus:

'Totisesti, totisesti: mitä ikinä te pyydätte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille. Tähän asti te ette ole pyytäneet mitään minun nimessäni. Pyytäkää, niin te saatte, ja teidän ilonne on täydellinen.' - Joh. 16: 23

Jumalan luoma kauneus näkyy pienissäkin asioissa maan päällä. Jos leikkaan jonkun hedelmän kahtia, se on kaunis ja yksilöllinen. Ja jos miettii vaikka ihmisen elimistöä, se on niin monimutkainen kokonaisuus, ettei se ole voinut syntyä vain evoluution tuloksena.

Mutta suurinta on se, kun saa ensimmäisen kerran oman lapsensa syliin ja tuntee äärettömän vahvan rakkauden. Uskon siinä rakkaudessa olevan jotain samankaltaista kuin Jumalan rakkaudessa ihmiseen. Se ei ole mitenkään verrattavissa oman kumppanin rakastamiseen, koska tämä rakkaus on pyyteetöntä ja pysyvää.
Luen Raamattua joka ilta, mutta välillä jos olen liian väsynyt tai on muuta tekemistä, se jää. Raamattu ei ole mikään tylsä kirja, se on todella mielenkiintoinen ja täynnä kauniita lauseita. Sitä ei voi mitenkään väittää "satukirjaksi", koska asiat ovat niin yksityiskohtaisia. Tämä on minun näkymykseni ja ymmärrän, jos joku ei niin usko. Kaikille epäileville suosittelen kuitenkin edes lukemaan Raamattua. Ja katsomaan elokuvan Father of lights (dokumenttielokuva).
Aloitin viime jouluna Raamatun alusta tavoitteena lukea loppuun, nyt menen Toisessa Samuelin kirjassa. Uskon, että se on joka sanalla totta.

Vaikka olenkin uskossa, en usko olevani parempi kuin muutkaan ihmiset. Olen yhtä synnin tahrima kuin muutkin. 
En usko olevani Jumalan erityissuosiossa vaan uskon, että Jumala kaipaa jokaista ihmistä Hänen luokseen. Hän rakastaa aivan kaikkia. Jumala ei ole mitenkään vakava persoona vaan Hänellä on myös huumorintajua, siksi meilläkin on sitä.

Olen vakuuttunut uskostani joka kerta, kun olen yhteydessä Jumalaan ja tunnen, kuinka Jumala minua koskettaa. Joka kerta, kun Jumala puhuu minulle. Ja joka kerta, kun rukouksiini vastataan, erityisesti jos rukous koskee jotain lähimmäistäni.


On minulla myös konkreettinen kokemus Jumalan voimasta. Kesällä 2013 ollessani huonossa kunnossa synnytyksen jälkeen, menin yhteen hengelliseen tapahtumaan. Lopuksi menin rukoiltavaksi eteen monien muiden ihmisten kanssa. Kun rukoilija siunasi minut kämmenellään, tunsin valtavan sähkövirran kehossani ja kaaduin maahan. Itkin hirveästi, ja tunsin Jumalan läsnäolon lämpönä ja rauhana. Tunsin, että Jumala tulee vapauttamaan minut sairauksistani, mutta aikani ei ole vielä - eikä se ollutkaan.

Henkilökohtainen suhde Jumalaan on se, mitä tavoittelen. Välillä olen laiska, ja uppoudun mieluummin blogeihin tai elokuviin Raamatun ja rukoilun sijaan. Varsinkin näin joulun alla, kun on paljon tekemistä, uskon asiat jäävät sivuun ja muistuvat paremmin vasta joulupyhinä. 

Usko omassa elämässäni näkyy siinä, että yritän olla mahdollisimman ystävällinen kaikille. Hymyillä tuntemattomille. Silloin kun muistan, lahjoitan rahaa hyväntekeväisyyteen. Vaikeinta on yrittää rakastaa heitä, joita vihaa. Mutta ainakin pitää yrittää. 

Kuulun kirkkoon, mutten koe evankelisluterilaista kirkkoa omakseni. Kuluneen vuoden aikana olen käynyt välillä herätysliikkeiden tapahtumissa ja viime viikolla kävin yhdessä seurakunnassa. Toivoisin, että saisin myös uskoon tulleen mieheni mukaan tutustumaan eri seurakuntiin. Yksin on vähän pelottavaa käydä missään.

Uskon Jeesuksen toiseen tulemiseen maan päällä niin kuin Raamatussa on luvattu. Ja uskon, että se on pian. Toisaalta pelkään, toisaalta odotan. Kukaan ei tiedä, mitä silloin tapahtuu muuta kuin, että koko maailma säkenöi Jumalan kirkkautta. 

perjantai 5. joulukuuta 2014

Kuulumisia

Tarkoitukseni oli kirjoittaa joka päivä, mutta toissayönä iski kurkkukipu ja tulin kipeäksi. Eilisilta oli kamala. Kuume nousi niin kovaa, että vapisin kylmyydestä kahden villapaidan ja kahden peiton alla. Yöllä näin ahdistavia, horkkaisia unia, ja aamulla Tähtisilmän herätessä en ollut tässä todellisuudessa. Nyt olo on vähän parempi, mutta älkää hämmentykö, jos teksti ei ole parhaimmillaan.

Olen vetänyt itseni äärimmilleen, taas enkä ihmettele, miksi tulin kipeäksi. Olen kahminut kaikenlaista kahmimatta kuitenkaan mitään. Päivät täyttyvät vähintään Tähtisilmän päivärytmistä, kodin siivoamisesta, ruoan laitosta ja työjutuista (freelance-juttuja). 


Alkuviikosta kävin ensimmäistä kertaa yhdessä seurakunnassa. Oli hämärä valaistus, ihmisiä, joista hehkui sisäinen lämpö ja upeaa musiikkia. Kun tulin sieltä, olisin voinut julistaa junassa kaikille, kuinka mahtava Jumala meillä on. Mutta ihmiset olivat kuoreensa kätkeytyneitä, elivät älypuhelimiensa syvyydessä.


Oikeastaan vasta nyt olen muistanut, mistä nimi Tähtisilmä tulee. Se oli kissapehmolelun nimi, jonka sain vuosia sitten mieheltä, johon rakastuin, mutta jotain tapahtui. Lumisade, joka tanssahteli taivaasta tapaamisiltanamme, suli yhtä nopeasti kuin se oli maan kuorruttanutkin.


Tähtisilmä on alkanut harjoitella itse syömistä tällä viikolla. Ei edes halua minun auttavan. Hän kauhoo kaksin käsin ruokaa suuhunsa ja välillä muistaa lusikan olemassaolon. Olen niin ylpeä pienestä.


Onko siellä muita kipeitä? 


tiistai 2. joulukuuta 2014

Toivepostaus: Mitä toivon joululahjaksi

En ole koskaan ollut kiinnostunut muiden bloggaajien joululahjatoivelistoista, mutta toivottavasti edes muutamaa teistä kiinnostaa, mitä minä toivon joululahjaksi.
Oikeastaan en ole edes ajatellut koko asiaa, ennen kuin lukijani ehdotti postausideaa minulle. Olen vain miettinyt, mitä Tähtisilmälle voisi hankkia, ja kierrellyt lelukaupassa ihastelemassa ylikalliita ihanuuksia. Tarkoituksena olisi ostaa vain yksi lahja pienelle, kun sukulaisilta tulee kuitenkin lahjoja.

Mutta mitä minä siis haluan.
Wiener Nougat ja Geishakin käyvät loistavasti.

Lempiteetä

Kimalleripsiväri
Eyeliner (onpa hölmön näköinen, kun muokkasin taustan pois)
Luomiväripaletti ja hyvä sivellin
Leffaliput. Olisi ihanaa päästä elokuviin pitkästä aikaa miehen kanssa. Viime kerrasta on jo vuosi.


Pieniä lautasia ja kulhoja, keräilemääni Taika-sarjaa
Alushousuja

Muita toivoamiani asioita ovat:
- Sähkövatkain
- Uusi leivänpaahdin
- Lahjakortti vaatekauppaan (esim. new yorker)

Ensimmäiset kolme oli helppo keksiä, sitten piti alkaa miettiä, mitä muuta voisin tarvita. Oikeasti pärjään ihan suklaalla ja teelläkin. Siihen, mitä tarvitsen, on kovin kaukainen asia minulle nykyään. En tosin lapsenakaan halunnut hirveästi joululahjoja, mutta aina niitä tuli saatua paljon. Viime jouluna mieheni osti minulle lahjakortin hierontaan ja manikyyriin. En ole vieläkään saanut aikaiseksi käydä siellä (hävettää).

Toivooko joku samoja asioita kuin minä?

maanantai 1. joulukuuta 2014

1. joulukuuta

Yritän joulukuun kunniaksi kirjoitella useammin, pieniä postauksia. En uskalla luvata mitään, mutta saatan jopa kirjoittaa joulukalenterimaisesti joka päivä. Ihan vain kuulumisia, elämän kauniita asioita ripauksella melankoliaa.

Joulu on odotuksen aikaa. Odotetaan hangen peittämää maisemaa, yhä useampiin ikkunoihin syttyviä valoja, herkullista ruokaa. Rakkautta.

Vuosi sitten jouluni ei ollut sellainen kuin unelmoin, vaikka koristelinkin (tai oikeastaan sukulaiset koristelivat) kodin kauniiksi ja leivoin joulutorttuja ja pipareita. Olin juuri saanut diagnoosin kilpirauhasen liikatoiminnasta eivätkä lääkkeet vielä vaikuttaneet. Jouluaterialla pystyin hädin tuskin istumaan, kun samaan aikaan sydän takoi, henkeä ahdisti ja oksetti. Tapaninpäivänä istuin sisätautien päivystyksessä.

Siitä lähtien ja jo ennen sitä olen odottanut.
Odotin vuoden ja neljä kuukautta parantumista. Parantumista sairauksista, jotka ilmaantuivat synnytyksen jälkeen.
Olen kärsinyt todella pahasta refluksitaudista juuri sen vuosi ja neljä kuukautta. Edes lääkkeet eivät ole vieneet oireitani kokonaan pois, ja sen vuoksi olenkin ollut lääkitsemättä itseäni turhaan.

Nyt minun ei tarvitse enää odottaa. Olen ollut lähes oireeton kaksi viikkoa. Jumala on vastannut rukouksiini.
Ei närästystä, ei vatsakipuja, ei ilman nousemista kurkkuun yli 20 kertaa minuutissa ympäri vuorokauden. Viimeisin oli kamalinta.
Enää on vain kroonista yskää, mutta se on pieni oire entisten rinnalla.

Tein muutoksia ruokavaliooni. Pienemmät annoskoot, ei suklaata, ei teetä. Ei edes vihreää teetä. Näillä pysyn oireettomana.
Mutta uskon kuitenkin viime kädessä Jumalan armoon. Sadat rukoukseni ovat viimein kuultu.

Tästä on hyvä nousta, kohti joulun odotusta.
Kun Tähtisilmä herää päiväuniltaan, menemme välipalan jälkeen ehkä ihailemaan jouluvaloja ulos pakkasiltaan.

Olisi ihanaa, jos esittäisitte toivepostauksia tälle kuulle