sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Synnytyksestä


Viime synnytys oli kaikista jälkisairauksista huolimatta kuin oppikirjasta. Avautumisvaihe 8 tuntia, epiduraali, ponnistusvaihe 10 minuuttia ja vauva syntyi 4,5 tunnin päästä synnytysosastolle kirjautumisesta. Mitään ongelmia vauvan terveydessä ei ilmaantunut, lastenlääkärin mukaan hän oli harvinaisuus saavuttaessaan syntymäpainonsa imetyksellä jo kotiintumispäivänä.

Kolme päivää lapsivuodeosastolla olivat silti elämäni rankimmat, koska en nukkunut kolmen vuorokauden aikana kuin viisi tuntia. Kivinen sänky, käytäviltä kantautuvat vauvojen itkut, kätilöt, jotka eivät suostuneet ottamaan vauvaa yöllä muutamaksi tunniksi, että olisin saanut levättyä. Lapsivuodeosastoaika on tarkoitettu lepoon, mutta minun kohdallani se ei onnistunut.

Kotiutumis-iltana alkoi piikikäs vatsakipu ja pahoinvointi, takaisin sairaalaan, jossa todettiin kohtutulehdus. Olin jo synnytysosastolla valittanut kovia vatsakipuja, mutta minua lääkittiin systemaattisesti kipulääkecocktaililla, joten siksi tulehdus jäi osastolla huomaamatta.

Olen tällä kertaa ajatellut synnyttää polikliinisesti tai lyhytjälkihoitoisesti. Polikliinisessa synnytyksessä kotiudutaan 6-8 tunnin päästä synnytyksestä. Kriteerit ovat mm. terve uudelleensynnyttäjä, normaalisti sujunut raskaus ja synnytys, hyvävointinen äiti ja vauva. Kuulostaa ehkä hurjalta, mutta ulkomailla polikliiniset synnytykset ovat yleisiä.
Saattaa tosin olla, etten täytä kaikkia kriteerejä, koska epiduraali-ja spinaalipuudutukset estävät polikliinisen synnytyksen, ja toiveissani olisi jompi kumpi. Enkä tiedä, luokitellaanko minut "sairaaksi" kilpirauhasen vajaatoiminnan takia.

Lyhytjälkihoitoisessa synnytyksessä kotiudutaan 12-36 tunnin päästä kotiin. Käytännössä sairaalassa ollaan yksi yö synnytyksen jälkeen. Tämä kuulostaa ehkä parhaimmalta vaihtoehdolta, koska siinä ehtii olla yön tarkkailtavana, jos jotain vakavaa ilmaantuisi.

Nopeassa kotiutumisessa on paljon positiivista.
Tärkeimpänä, että saan nukkua ja levätä. Toiseksi esikoinen ei ole ollut minusta yötä erossa sitten vauva-ajan jälkeen, ja etenkin minulle tekee kipeää olla hänestä erossa. En halua olla sairaalassa eristyksissä kahdestaan vauvan kanssa, jos ei ole pakko. Haluan aloittaa mahdollisimman nopeasti uuden arjen ja ottaa esikoisen siihen mukaan.
En myöskään hyödy kätilöiden tarjosmasta tuesta, koska osaan vanhasta muistista hoitaa vauvaa ja imetyksestäkin tiedän paljon.
Viimeisimpänä hyötynä tietysti taloudellinen puoli. Sairaalassa makoilu ei ole ilmaista. Viimeksi lasku oli kolmelta vuorokaudelta noin 200 euroa, tosin meillä oli perhehuone silloin.

Onko täällä muita uudelleensynnyttäjiä, jotka ovat kotiutuneet nopeasti?

perjantai 25. joulukuuta 2015

Joulutarina

Muistan joulun neljän vuoden takaa. Postauksen kuvat ovat kuitenkin tältä joululta.


Saavuit meille lumipyryä harteillasi, riisuit nahkatakkisi ja istahdit huoneeni sängylle. Ojensin sinulle monta pakettia. Sinulla ei tainnut olla minulle mitään, et pitänyt joulusta. Joulu oli sinulle kelanauhan toistoa; muistot kipuilivat kuusen kultaisessa kiilteessä.

Ilahduit lahjoista, mutta pienen hymyn jälkeen jokin painoi katseesi alas, kuin alaspainunut rautatammen oksa. Sanoit, että nyt on lähdettävä.
"Miksi?" Kysyin.
"On vain", vastasit ja hiivuit hiljaiseen iltaan.
Jäin katsomaan ikkunasta, kuinka askeleistasi jäi jäljet ilmavaan lumeen. Värivalot läikähtivät silmissäni kuiksi.

Istuin sohvalleni, huoneessa tuoksui tolu. Mietin, että tämä oli ensimmäinen yhteinen joulumme, ja se tuntui kurjimmalta koskaan. Avasin Raamatun, ja yksinäisyys unohtui hetkeksi.

Jouluateria toisti kalorikehää, mutta annoin itselleni luvan syödä jokirapusalaattia enemmän kuin olin suunnitellut.
Pöytään oli katettu kristallilasit, jotka olin osoittanut pienenä isälle Stockmannin hyllyltä, ja sanonut, näitä äiti ihaili. Isä osti ne kaikissa sateenkaariväreissään, vaikka maksoi kukkaronsa tyhjäksi.
Äiti kysyi, olinko kutsunut Leoa joulukirkkoon.
"Kutsuin jo päivällä eikä se halunnut."
"Kutsu uudestaan."
Laitoin viestiä, mutta puhelimen näyttö pysyi pimeänä.

Autolle oli kahlattava polvia myöten hangessa. Kiinnitin turvavyön ja huokaisin.
Äiti kehotti laittamaan vielä viestin. Tiesin sen olevan turhaa, mutta näppäilin viestin, ja samassa vastasit myöntävästi. Olin ihmeissäni. Tietenkin olin ristinyt käteni, mutten silti uskonut sinun tulevan mukaan. Isä ajoi talosi eteen, ja odotimme sinua hetken.

Kun sain sinut auton penkille, muistan vain ajattoman halauksen. Puristavan ja sykkeisen. Uskalsit hymyillä enemmän. Ajoimme kantakaupunkiin, lumessa kuiski hiljaisuus.

Et ollut ennen käynyt kirkossamme, koska sinut oli kirjattu toiseen uskontokuntaan. Mietin, mitä ajattelit lasimaalauksia särkevästä urkumusiikista, ehtoolliselle hiipivästä kirkkoväestä, papista, joka puhui joulusta toivon juhlana. Ne sanat oli kuin sinulle puhutut. Armon syntymä. Riemuyö.
Kaikki olivat kokoontuneet tänne eri taustoista, ehkä murheellisistakin, mutta tänä yönä kaikille oli syttynyt sama valkokultatähti.

Yöhartauden jälkeen vedimme yhdessä sähkötupakkaa pakkasessa, ja kasvosi olivat keveämmät.
"Miltä susta tuntuu nyt?"
"Paremmalta. Hyvältä."
Autossa istuimme käsikkäin, syvempi rakkaus oli jäänyt Pyhästä Hengestä, ja silloin ymmärsin, kuinka Jumala oli aloittanut suunnitelmansa hiomaan meistä iankaikkisen.


Kuin johdatuksesta tulit meille myöhäiselle jouluaterialle, äiti loihti kaapin uumenista pari lahjaa sinulle, taisi olla ainakin vuoden vanhoja konvehteja.
Jäit vielä yöksi meille, tuhosimme yhdessä käärepapereita, kunnes väsähdimme yhtä aikaa.

Toivo on se, jonka muistan. Siitä joulusta lähtien et enää unhoittunut muistoihin, vaan halusit viettää joulua kanssani.
Suruvaipan toukasta kuoriutui ritariperhonen. Osittain sinua varten olen tänäkin vuonna teipannut jok'ikiseen ikkunaan valot, ja ovessa roikkuu suodatinpussiruusukranssi. Olemme leiponeet joulutorttuja, pipareita ja koristelleet kuusen.

Toivo on sama eilen ja tänään. Toivosta alkoi meidän jouluperinteemme, ja toivo on yhä katseissamme, siinä on mirhaa ja kultaa.


Toivon sinulle, rakas lukijani, rauhallista ja siunattua joulua. 

lauantai 19. joulukuuta 2015

Jääkukkasia


On torstaiaamu. Rautatieasema tuoksuu paahdetuilta kahvipavuilta ja partavedeltä. Olen nukkunut ehkä puoli tuntia viime yönä ja stressannut kuudelta soivaa kelloa.

Asiat menivät todella nopeasti sitten viime terveyskeskuskäynnin, vaikkei löydös ollut kuin punoittava kurkku. Kiireellinen lähete silmäpoliklinikalle, ja vajaa vuorokausi lähetteen tekemisestä, olen jo matkalla sinne.

Harhailen hetken Meilahden sairaala-alueella korkeiden rakennusten keskellä. Sade on niin tiheää, että sen voisi puhkaista kuin kylmän kalvon. Lätäköissä lepää jääkukkasia.

Siristelen silmiäni näkötestissä. Lievää tarvetta silmälaseille olisi, lääkäri toteaa. Sitten lääkäri tiputtaa silmiini ihmeellisiä tippoja, jotka värjäävät näkökentän keltaiseksi. Tuntuu ahdistavalta. Silmiäni tutkitaan laitteella, kirkkaalla valolla, katso oikealle, vasemmalle.

Lopulta lääkäri sanoo, ettei hän keksi muuta toisen silmäni sumeudelle kuin raskauden aiheuttama kyynelnesteen koostumuksen muutos. Mitään näkyvää vikaa silmässä ei ole. Jos oire jatkuisi synnytyksen jälkeen, täytyisi hakeutua uudestaan lääkäriin.

Astelen helpottuneena ulos polilta. Uinun silmät auki raitiovaunun hyrinässä. Vaikka on hieman vaikea nähdä, ja kurkkuun koskee joka nielaisulla, minulla on turvallinen olla. Ehkä synnytyksen jälkeen oireet poistuvat.

Kotona poika tarrautuu kaulastani kiinni ja nuolaisee nenänpäätäni.
"Äiti."
Jos jotakin haluan muistaa elämästä, niin sen miltä tuntuu rakastaa. Kuinka hyvältä tuntuu nukahtaa päiväunille lapsen untuvaposkea vasten. Kuinka suloiselta hän näyttääkään asetellessaan pallokoristeita pipariin.
Miten tasaisesti taivas jälleen sulkee verhonsa, ja värivalot kylpevät kruunuissaan.


tiistai 15. joulukuuta 2015

Tähti


Eilen, jälleen unettomana yönä mietin, etten voi enää odottaa. Terveys ei ole kunnossa. Tänä aamuna soitin toisesta sumeasta silmästä ja toispuolisesta kurkkukivusta ja sain ajan tälle viikolle.

Kynnys avun hakemiseen on kasvanut vuoren korkuiseksi. Mieleeni muistuu viikottaiset, turhat lääkärissäkäynnit, ja lopulta tunnelmallisessa huoneessa istuminen diagnoosilla somaattinen oireilu. Villatakkiin kääriytynyt psykiatrinen sairaanhoitaja kysyy, miten minä voin, äänessä on kynttilän lepattavaa rauhaa.

Viikkojen odotus psykiatrin arviota, kunnes psykiatri ilmoittaa, ettei minussa olekaan psyykkistä vikaa.
Taas aika omalle lääkärille, lisää näyteputkia laboratoriossa, enkä kykene odottamaan tuloksia, koska vointi romahtaa seuraavana aamuyönä, leposyke 160. Yhtäkkiä ympärilläni ovat keltapunaiset ensihoitajat, paljon johtoja, piuhoja, kuume mitataan korvasta, naps. Ja vielä silloinkin purkkaa jauhava tyttö mainitsee masennuksen vaihtoehtona.

Iltapäivällä taivas ui toisenlaisessa valossa, kun lääkäri soittaa, että verikokeissa on niin paljon sekavuutta, että lähete sisätautipolille lähtee heti. Puolen tunnin päästä hoitaja soittaa, kirjoittaa tyreostaatteja, ja kertoo, että sinulla on kilpirauhasen liikatoiminta.

Enkä ole hullu, vaikka minut uskoteltiin niin luulemaan monen kuukauden ajan. Siksi on hankalaa enää luottaa lääkäreihin ja soittaa edes aikaa. Mutta tänään tein sen, ja se on ensiaskel; varovainen ja keveä.

Tänään kävin myös tenttimässä viimeisen tentin yliopistolla. Olen ylpeä itsestäni, että olen kotiäitiyden ohella tehnyt syksyn aikana kaksi kurssia, molemmat vielä suhteellisen hyvin arvosanoin, vaikka tavoitteena oli läpipääsy.

Elämä on nuollut viiltohaavoja iholleni viime aikoina. Mieheni kanssa kaikki on tällä hetkellä kuin tuoksuva mistelinoksa, mutta sukulaissuhteet ovat hieman vereslihalla. Henkisiä hyökkäyksiä ja pahoja sanoja, epävarmuus joulun vietosta.

Pahimpana hetkinä olen muistanut: en ole yksin. Olen melkein unohtanut kilpeni, Jumalan.
Hän, joka on salattu, silti niin näkyvä. Hän, jolle syttyi topaasintulinen tähti majatalon ylle.



maanantai 7. joulukuuta 2015

Viimeiset viikot


Raskainta ovat päivät, kun lapsi ei nukahda päiväunille. Niitä päiviä on yhä enemmän.
Tarvitsen edes hetken päivässä, kun voin napsauttaa teekeittimen päälle ja käydä sohvalle makuulle. Tai nukahtaa itsekin; pois purjehtiva valo saa iltapäivästä uupuneeksi.

Arki kahden lapsen kanssa pelottaa: saanko enää ollenkaan lepoa? Miten pystyn antamaan tarpeeksi rakkautta molemmille lapsille? Iskeekö taas piikikäs babyblues?

Terveys on alkanut pettää. Oikeastaan sitä on tapahtunut pitkin loppusyksyä, mutta kynnykseni lääkäriin on korkea kaiken kokemani jälkeen.
Toisesta silmästä sumentuu osittain näkö toisinaan, mutta nyt sumea kohta on melkein koko ajan verkkokalvolla. Kuukauden jatkunut toispuolinen kurkkukipu. Leposykekin käy yli 130, minkä vuoksi nukkuminen on vaikeaa. Neuvolassa ei juurikaan välitetä.

Mutta kuolemanpelkoa ei silti ole, koska vointini on muuten hyvä. Ulkoilemme pojan kanssa melkein säällä kuin säällä, jaksan kokata, siivota, tehdä joulukortteja, lukea tenttiin, lukea pojalle joulukirjoja. Odotan tosi paljon, että viimeinenkin tentti on ensi viikolla ohi, ja saan keskittyä sen jälkeen vain joulun valmisteluun ja synnytykseen. Infernaaliseen kipuun ja rakkauden putoamiseen kohdustani.

Onko siellä muita useamman lapsen äitejä? Miten te jaksatte?

Ps. Muistakaa, että minua voi seurata myös we heart it:ssa.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Yksin

Yhtenä yönä en saanut unta, tuuli ratisti laihoja oksia ikkunan takana. Istuuduin keittiön pöydän ääreen mutustamaan paria leipää ja katsoin kadulle. Vaikka oli aamuyö, ja asumme aika syrjässä, näin kiireisen lehdenjakajan suhahtavan ohitse ja uneliaan koiranulkoiluttajan. Yhdet himmenevät autonvalot. Tuntui, etten olekaan ainut yksinäinen, joka valvoo.

En ole yksinäinen, mutta yksin. Kun laitan viestiä Whatsupissa, mutta saan vastaukseksi kaksi surkuisansinistä hakasta, että viesti on luettu. Kun olen pikaimuroinut kodin ystävää varten ja säästänyt pakastimeen muutaman palan porkkanakakkua, mutta viime tingalla saan viestin, joka kuuluu usein näin: "Taidan olla tulossa kipeäksi, en pääsekään, sori."

On minulla ystäviä, mutta näen heitä liian harvoin.
Pahimmalta tuntuu Tähtisilmän puolesta. En halua hänen kokevan olevan yksin, vaikkei hän varmasti vielä kaipaakaan omanikäisiä kavereita.

Luulin omistavani hyvän tukiverkoston. Kuitenkin viime aikoina olen saanut huomata selviäväni yksin tilanteista, joissa olisin tarvinnut apua, harvoissa tilanteissa, joissa olen pyytänyt apua. Pakkasin kaikki muuttolaatikot itse, jos ei miestä lasketa. En ole katkera, vähän surullinen.

Ja yhtenä päivänä kaikki purkautui. Selviydyttyäni liian kauan yksin arjen pyörittämisestä 10-12 tuntia päivässä.
Olin kiertämässä Tähtisilmän kanssa pientä kävelylenkkiä lähiön ympäri, poika ajoi pikkumopolla. Matkalla muistin, ettei ole maitoa. Menimme siis kaupan kautta, ja kaupassa muistinkin ettei ole vaippoja, banaania, leikkelettä ja mitä vielä. Päädyin ostamaan pussillisen tavaraa.

Kotimatkalla kaikki meni hyvin, kunnes Tähtisilmä lopetti tottelemisen. Ajoi minne sattui mopollaan. Ei totellut sanaa ei. Hermoni ponnahtivat verisuonina pintaan.
Tähtisilmä ei suostunut enää ajamaan mopolla tai kävelemään vaan pyysi syliini. Kokeilin muutaman minuutin kantaa lasta, kauppakassia, vaippapakettia ja mopoa suuren mahani kera, ja tajusin: fysiikka ei riitä.

Sitten päässä sumeni. Purskahdin itkuun keskellä katua, keskellä ohikulkijoita ja rämiseviä autoja. Poikakin itki. Olin aivan liian kuormitettu fyysisesti, ja se oli vielä oman virhearvioni syytä. Olin totaalisessa umpikujassa. Kauppakassi ja mopo makasivat keskellä kuuraista tietä. Minuun ei edes katsottu.

Soitin miehelleni, hän oli onneksi kotona. En saanut sanottua sanaakaan puhelimessa, sijaintiani, mitä oli tapahtunut. Yritin, mutta itku vei puhekyvyn.
Loppumatkan sain jotenkin kuljettua, Tähtisilmää vuoroin kantaen ja vuoroin käsikkäin kävellen. Näkökenttä oli tsirkonista murua kyyneleiden takaa.

Kun lopulta sain viestitettyä sijaintini miehelle, ja hän tuli vastaan, oli hän aluksi vihainen. Että otin raskaana sellaisen riskin, olisihan hänkin voinut käydä kaupassa. Ja että lähdin niin kauas ilman rattaita. Sitten hän pyyhki kasvoni, halasi ja sanoi, mennään kotiin.

Joskus tulee vastaan sellaisia alasajettuja päiviä, myskinmustia. Mutta niin kuin sinä unettomana yönä, kun tunsin yhteenkuuluvuutta postiluukusta kolahtaneen Hesarin kanssa, ymmärsin, ettei elo siihen katkea. Ja etten ole ainoa, joka valvoo, vaan jossain nuokkuisi muitakin unettomia ja yksin olevia.
Huomenna väsyttäisi, mutta sitten uni olisi taas medenmakeaa.


keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Uusi alku


Uusi koti, uusi alku. Kaikki vaikuttaa lupaavalta. Aluksi en iloinnut asunnosta sen pienen koon vuoksi suhteessa kolmioon, mutta nyt nautin suuresta keittiöstä ja ikkunoista, pienestä lastenhuoneesta, saunan lämmöstä, tuikihiljaisista naapureista ja idyllisestä kerrostaloalueesta.
Kukaan ei enää järjestä huumebileitä alakerrassa, huuda seinän takana "ettekö te nyt vittu osaa" urheiluottelulle, sammu ulko-ovemme eteen niin etten pääse Tähtisilmän kanssa ulos, hätälukitse hissiä tahallaan kerrosten väliin ollessamme hississä tai heitä roskapusseja rappukäytävään.

Entisessä kodissani en voinut olla leikkipihalla pojan kanssa, koska piha oli täynnä mulkoilevia maahanmuuttajia, huutelevia alkoholisteja tai muuten hämäriä tyyppejä. Tämä alue on muutaman sadan metrin päässä slummialueesta, mutta kuin toinen mantere. Naapureiden parvekkeet kilpailevat kiemurtelevilla karnevaaleillaan, ja kaikki sanovat ohikulkiessaan hei.

Pakatessani tavaroita ennen muuttoa sormiini eksyi tekstinkappaleita. Tekstejä, jotka on kirjoitettu vuosina 2010-2011. Ihminen, joka saapui elämääni kuin kaukaa siintävä majakanvalo. Ihminen, jota en ajattele enää, mutta josta nään unia. Ihminen, joka puristi minusta kaikki lihat jättäen jälkeensä kalkkisen kuoren. Ja unissa hän on aina kaunis, aina yhtä kaunis, kaikki paha on hävitetty. Jospa joskus olisin vapautettu muistoista, neulanteristä.


Haluaisin pysäyttää ajan. Nyt on kaikki hyvin. Kuitenkin edessä olisi vielä yksi tentti, en vain tiedä, mistä löydän aikaa lukea.
Haluan saada kaikki tavarat järjestykseen ennen synnytystä. Haluaisin kirjoittaa enemmän, askarrella joulukortit ja tehdä ensi kertaa itse piparkakkutaikinan. Motivaatio opiskeluun on nolla.

Olen ollut yli viikon sitkeässä flunssassa. Muuttokin meni kipeänä ollessa. Hunajasta, inkivääriteestä ja tyrnimehusta huolimatta flunssa jatkuu.

Onko siellä muita vastaavassa taudissa olevia/olleita?

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Isänpäivänä


Kun tulin kertomaan työpaikallesi, että sinusta tulee isä, olit meistä vahvempi. Otit minut kainaloosi työpaikan kellarissa, kivisellä sohvalla, ja pujotit kyyneleeni nimettömääsi sanoen kyllä me selvitään. Annoit päätöksen minulle päättää raskauden kulusta, olemattomasta, joka hehkui vasta viivoina tikussa. Tiesin kuitenkin, ettet olisi halunnut minun päätyvän aborttiin. Olithan jo muutamien päivien tuntemisen jälkeen sanonut, olisipa meilläkin sellainen pieni.

Sellainen pieni pyrki ulos kohdustani kesällä, eikä se aluksi rääkynyt kuin pöllönpoikanen, vaan hengitystiet oli avattava kaulan ympärille kiertyneen napanuoran vuoksi. Muistan kosteat poskesi, ja kuinka katsoimme toisiamme, ja kuinka silloin alkoi rakkaus vasta tuntui koko ruumiissa asti ja sitä helähti lattialle, seinille, verhoihin. Huoneessa oli hartauden, uuden elämän kosketusta.

Ensiviikkoina vauva nukkui rintasi päällä, sitterissä keinuttavan jalkasi mukana samalla kun pelasit peliä. Isyys oli piirretty käsivarsiisi niin kuin tatuoinnit, tiesit kuinka vauvaa pidellään ja syötetään, osasit luonnostasi, liikkeesi olivat tasavarmoja.

Vastapuolinen rakkautenne alkoi ensihymystä, ovenkolahduksesta iltaisin, kun vauva ryömi eteiseen sinua vastaan, myöhemmin konttasi, tepasteli ja halasi. Pari kuukautta sitten poika oppi sanomaan "titti", ja siinä on äänensävyssä on aina riemua. Teidän välillänne sitä on aina. Kosketa kattoa-leikissä ja autoleikeissä, illan kylpyhetkissä.

Kun tein toisen positiivisen testin, tällä kertaa oman kodin vessassamme, ja tulin näyttämään sinulle tikkua, sanoit taas että me selvitään ja kaappasit syliin. Siitä lähtien et ole unohtanut sivellä vatsaani, olet aina läsnä, vaikka olisit kuinka väsynyt ja työn kuormittama. Juttelet vauvalle mahan läpi, ja tiedän että rakastat jo nyt.

Leivoimme Tähtisilmän kanssa sinulle unelmatortun, ostimme kaupasta lahjat, poika piirsi erivärisiä ympyröitä korttiin, laitoimme aamupalan valmiiksi, ja herätimme sinut puoli kahdelta kolmantena isänpäivänäsi. Ulkona pilvet ropisivat, mutta meillä oli kynttilä, josta kajasti punaista valoa, joulun tuntua.
Olit ansainnut kaiken sen. Kaiken sen, mitä kukaan muu ei voisi korvata.

perjantai 30. lokakuuta 2015

Raskaus ja terveydentila


Olen ollut tässä raskaudessa siunattu.
Heti kun raskaustestiin helähti kaksi viivaa, aloin pelätä. Pelätä terveyteni puolesta. Itkin hysteerisesti mieheni rintakehää vasten.
Romahtaisinko uudelleen synnytyksen jälkeen, pahenisivatko nykyiset sairaudet, kulkisinko taas lääkäristä lääkäriin 20 oiretta sisältävän ruutupaperin kanssa. Eläisinkö kuukausia nutreilla, suolavedellä ja kaurapuurolla.
Jokainen, joka on lukenut blogiani pari vuotta, muistaa viime synnytyksen jälkeisen kuolemanpelkoni, siihen pystyi melkein tarttua. Enkä minä raskaudenkaan aikana kovin terve ollut.

Tämä raskaus räjäytti refluksitaudin pahemmaksi kuin aiemmin. Alkuvaiheen pahoinvointi, refluksioireet ja kaksi oksennustautia toukokuussa tekivät minut epätoivoiseksi. Sain todella miettiä, mitä kroppani kestää, ja päädyin valitsemaan kaupan hyllyltä nuudeleita, nakkeja ja ampparimehujäitä. Edellisessä raskaudessani oksensin vain kaksi kertaa, nyt oksensin yhteensä ehkä 50 kertaa, pahimmillaan 6 kertaa päivässä. Yleensä kahdesta kolmeen kertaan.

Paino laski laskemistaan, ja syömishäiriöhaamukin koputteli niskaani. Voimani olivat niin eteeriset, että tiskaamisen jälkeen makasin lattialla loppuillan. Erityisen vaikeaa oli, ettei lepoon ollut juurikaan tilaisuutta touhuavan taaperon kanssa.

Raskausviikot 6-10 olivat pahimmat. Sen jälkeen en enää oksentanut. Pahoinvointi oli ohi ennen klassista viikkoa 12. Muistan heinäkuussa jo nauttineeni lempikiinalaisravintolassamme illallista mieheni kanssa.

Refluksioireet hiipuivat vähitellen. Minulla ei ole ollut yli kahteen vuoteen näin rauhallista aikaa sairauden kanssa. Olen pystynyt juomaan luomuvihreääteetä, kun ennen kaikki teelaadut tekivät järkyttävän röyhtäilyn ja rintakivut. Tee on minulle rauhoittumisen keino, ja olen riemuinnut jokaisesta nautitusta kupillisesta iltapäivän kajossa.

Alkuraskaudessa oli pakko alistua lääketeollisuudelle, ja syödä happosalpaajia. Mutta rajun alun jälkeen olen joutunut popsia tabletteja vain satunnaisesti.
Olen oppinut tunnistamaan lisää oireita aiheuttavia ruoka-aineita: tietyt lisäaineet ja maitotuotteet, tietysti myös kahvi, rasvainen ja sokerinen ruoka.

Kilpirauhanen on kestänyt hyvin raskauden aikana. Toisaalta uskon nopean painonnousuni liittyvän vajaatoimintaan. Neuvola on äärimmäisen huono paikka kilpirauhaspotilaalle, eivät tiedä mistään mitään. Arvoja on otettu harvakseltaan, viitearvoja seurataan, mutta ei välitetä endokrinologien erikseen laatimista viitearvoista raskauden aikana. Kuitenkin jo "lievä raskauden aikainen vajaatoiminta voi aiheuttaa sikiölle pysyvän aivovaurion." Jokin aika sitten nostin itse annostustani, ja painonnousu tuntuu tasoittuneen.
Vaikka painonnousu aiheuttaa turhautumista peilikuvan edessä, elämäntapani ovat paremmassa kunnossa. Syön 5-6 kertaa päivässä, en laiminlyö lisäravinteiden syömistä niin kuin viime raskaudessa kaloripelon vuoksi, herkuttelen kohtuudella 1-2 kertaa viikossa, käyn kävelyllä ja uimassa. Elän.

Entiset kuoppaiset ja viiruiset kynteni ovat muuttuneet lähes sileiksi, mikä on aika ihmeellistä. Myöskään krooninen jalka-ja kämmenpohjien kutina ei estä minua nukkumasta, kutina on lievää.

Mutten usko tämän olevan vain raskauden ansiota.
Toukokuussa ollessani huonossa kunnossa raahauduin väkisin tilaisuuteen, jossa oli puhujana eräs evankelista. Olin hieman skeptinen, koska oloni oli niin surkea, etten uskonut Jumalan parantavan. Lopuksi menin rukoiltavaksi. Kerroin evankelistalle nopeasti omista sairauksistani. Nainen ehti lausua "Jeesuksen nimessä pyydän kaikkia sairauksia", kun valtava voima kaatoi minut maahan. Kristallia valui silmistäni, ne olivat erikoisia kyyneleitä, ja lämpö syleili solukkoani.
Seuraavana päivänä helpottivat refluksitauti ja raskauspahoinvointi, ja siitä lähtien ne ovat pysyneet hallinnassa tai kokonaan poissa.

Joskus selailen vanhoja potilaspapereitani, mutta teksti on niin ahdinkoista, etten kykene lukemaan.
"20-vuotias kolme päivää sitten synnyttänyt äiti. Tulee päivystykseen pyörätuolissa omaisten saattamana vauva mukana. Vaikuttaa väsyneeltä. Vartalo kouristelee. Ei osaa sanoa, mistä säpsähtely johtuu. Oksentaa päivystyksessä. Ei ole juurikaan syönyt tai juonut. Täällä saanut syötyä vähän leipää ja mustikkakeittoa. Laitetaan päivystävälle lääkärille."
En anna pelolle valtaa. Tiedän, että olen Jumalan oma, eikä hän antaisi minun kärsiä uudelleen samaa synnytyksen jälkeistä, 9 kuukautta kestävää diagnoosispiraalia.

Kävin viikko sitten terveyskeskuksessa. Minut otti vastaan uusi, nuori mieslääkäri, joka kertoi oman vaimonsa olevan melkein samoilla viikoilla kuin minä. Lääkäristä kantautui lempeys ja rauhallisuus, kuin hän olisi toisesta todellisuudesta. Reiteeni oli ilmestynyt musta luomi, joka poistettiin. Lääkäri ompeli hitaasti ja varmasti haavan kiinni. Maatessani ledlampun loisteessa minulle tuli tunne, että ehkä jos minulle tulisi taas jotain, tämä lääkäri olisi valmis tutkimaan. Kuin kaikki olisi jo valmiiksi kirjoitettua.

Olen kohta kahden lapsen äiti. Minua tarvitaan vielä kymmeniä vuosia. En aio seistä enää kuolemaa vastassa, jäämeren vastarannalla.


tiistai 27. lokakuuta 2015

Raskaana

Sisälläni uinuu uusi elämä.
On uinunut jo pitkään. En vain ole halunnut kertoa asiasta, koska olen ollut epävarma. Epävarma itsestäni, yksityisyydestä, elämän jatkuvuudesta, terveyden kestämisestä.
Raskaus on soljunut niin näkymättömästi kaiken muun mukana, etten keväällä edes muistanut olevani raskaana, kun lakkijuhlissa tarjoiltiin skumppaa. Onneksi äiti muistutti.

Tämä on se aika, kun kuutkaan eivät kuki, niin kuin viimeksi. Kun hormonit kipuavat taivasviivaan, ja mieliala laskee, laskee, laskee. Synnytyksen jälkeen putoan varmaan hetkeksi taas äkkityhjään, mutta sitten alkaa noususykli.

On käytävä läpi uudestaan lihomisidentiteettikriisi, ja se on ollut tässä raskaudessa raskaampaa. Sf-mitta kulkee ylikäyrän yläpuolella ja painonnousu samaa kaavaa lähennellen 20 kiloa. Neuvolassa olivat jo varmoja raskausdiabeteksesta, mutta tyytyväisenä myhäillen sainkin normaalit tulokset.

Jumala on ollut tosi kaukana tänä aikana. Vastoinkäymisiä on tullut niin taloudellisesti kuin parisuhteen osalta. Elämä, joka minulle luotiin, on tuntunut toisinaan jonkun toisen elämältä. Koskaan ei pitäisi suunnitelma elämää liian tarkasti.

Odotan silti kaiken kristallisoitumista. Heleää rakkautta. Mobilen kulkusia ja pehmoista elämän ihmettä.

Kysykää, jos teillä on jotain kysyttävää. 

lauantai 24. lokakuuta 2015

Hämärä


Olo on ollut kevyt tentin jälkeen. Ei enää yöllistä lukemista, ja Tähtisilmän päiväunien aikaan saan rauhassa nukahtaa itsekin. Silti vielä yksi tentti olisi tarkoitus tehdä ennen joulua, mutta siinä on vähemmän uurastusta. Pidän tästä alasta, mutta käteni ovat eksyneet luonnostelemaan novellia, ja ajatusrata kiertää blogin ympärillä. En edelleenkään hahmota tulevaisuuttani. Välillä olen jo kirjoittautumassa ulos yliopistolta, mutta järki pakottaa pitämään edes jonkun huteran portin avoinna. Keväällä juttelin kyseisestä tiedekunnasta valmistuneen miekkosen kanssa, ja hän naurahti, mitä teet tällä koulutuksella, kun olet niin luova. Sitä olen kysynyt itseltäni useasti.

Viikonloppu aiheuttaa ahdistusta. Vaikka viikonlopun pitäisi olla popcornleffailtoja, rauhanomaista kokkaamista yhdessä ja aamupäivään asti levättyjä tunteja. Arkisin olen aikaansaava, mutta viikonloput, etenkin sunnuntait lukkiudun henkisesti. Saatan itkeä koko päivän. Tai ärsyynnyn salamannopeasti turhasta.
"Sut on ohjelmoitu tekemään koko ajan jotain", mieheni sanoi.
Siksi viikonloput ovat vaikeita, ovat aina olleet.

Yritin tänä viikonloppuna toisin. Perjantai-iltana suuntasin lähikauppaan ostamaan jogurttisuklaata. Yleensä pitkitän herkkujen ostamista sunnuntaille, koska silloin on valmiiksi pilviviitta päällä.

Tänä aamupäivänä vein Tähtisilmän katselemaan kirkasta puroa lehtimetsään, ja vaahteranlehdet maassa olivat kuin horteisia sitruunaperhosia. Poika nautti kovasti.
Iltapäivällä siivosin koko asunnon. Kaikki oli hyvin, kunnes laskeutui hämärä. Yksinäisyys hallitsi. Katselin autoilla leikkivää pientä, ja mietin, tunsiko hän, kuinka yksin olimme. Että lauantai-ilta kuuluisi viettää perheen, sukulaisten tai ystävien kesken, mutta meillä oli vain toisemme. Mies on aina lauantait töissä, mutta tänään hän tulisi vasta kymmenen jälkeen. Mietin, kuinka eksistentiaalista yksinäisyyttä yksinhuoltajat tuntevat. Kuinka kauneimpien kotien omistajat, joiden puutarhaa koristavat valoverkkopallot, ovat onnettomimpia.
Koti tuoksui puhtaalta, mutta ahdistus hapuili silmiäni.

Nyt pieni on unessa. Mies kysyi heti, mikä mieltäni painaa. Lupasin miehelleni: huomenna en ahdistu. Huomenna olen stressivapaa.
Tässä hetkessä on syvin onni ja suru. Mariaanienhauta ja revontulikarnevaali.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Kellot

Parin viime kuukauden aikana olen luonnostellut useita blogitekstejä, tentin luvun ohessa avannut Bloggerin, mutta ajan riittämättömyyden vuoksi ollut kirjoittamatta. Nyt vieressäni höyryää kuppi chai-teetä, ja saan huokaista helpotuksesta suht-ok-menneen tentin jälkeen.

Kaupungin massiiviset kirkon kellot kaikuvat komeasti astellessani ulos yliopistolta. Jokainen äänitaajuus, niin kuin tämäkin, herättää tunteita.

Mietin, kuinka joskus selailin salaa morsiuspukusivustoja, helisin itsekin kermaa, röyhelöä ja ilmavia mekonlaahuksia. Unelma avioliitosta on tehnyt kipeää, ja tekee vieläkin joskus. Näen sen liittona Jumalan ja ihmisen välillä, siunauksena, sinettinä rakkaudesta. Täydellisenä rakkauden kiertymänä.

En voi muuttaa toisen ihmisen mieltä. Haluan, että tahto avioliitosta tulee aidosta halusta solmia kanssani elämänmittainen rakkaus. En halua naimisiin vain omien häähattaroideni takia. Ja ehkä olen uinut osittaisessa tähtiheijasteessa.

Ehkä siirrän ahdistustani piirtämällä suhteellemme tavoitepylväitä. Kun sain kihlasormuksen sormeeni, olin tyhjä ja vailla rakkautta, vaikka hellyydenosoituksesi ympäröivät minut. Kun menimme katsomaan uutta asuntoa pari viikkoa sitten, minussa oli yhä jotain raskasta. Eikä se johdu sinusta, vaan menneisyydestä, jota kannan. Peilaan historiaani sinuun.

"Olisitpa sä joskus onnellinen", sanoit minulle jokin aika sitten.
Haluaisin olla. Mutta on vain hetkiä. Harvoja. Silloin kun Tähtisilmä syntyi. Kun kysyit, haluaisinko olla omasi. Arkipäiväisissä hetkissä Tähtisilmän sanoessa äiti; silloin ilo läikähtelee kukkasia kuin veteen tippuva öljy. Ja silloin kun Jumala koskettaa. Mutta tuntuu että olen mennyt liian kauas, en saa kiinni iankaikkisuudesta, Hänen läsnäolostaan.

Mikään ei riitä. Ei koskaan. Siksi on hyvä katkaista avioliittohaaveet, unohtaa kellojen kolina ja kävellä kohti työpaikkaasi. Mennä käymään spontaanisti, tehdä jotain poikkeavaa kun kerrankin olen kaupungissa.
Menemme yhdessä lounaalle ja ahdamme itsemme täyteen buffetin herkkuja.
"Arvasitko, että tulen luoksesi?" Kysyn.
"En arvannut vaan tiesin" vastaat.
Tässä on kaikki täydellinen.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Elossa

Tulin vain pikaisesti pahoittelemaan postaustaukoani. Olisi paljon kaunista sanottavaa, mutta aikaa en ole löytänyt kirjoittamiselle viime kuukausien aikana. Syy on kirjatenttiin lukeminen, jonka ajattelin sujuvan suhteellisen kevyesti lapsen hoidon ja kotitöiden välissä, mutta olen kirjaimellisesti palanut loppuun opiskellessani lähes jokaisena vapaahetkenä eli käytännössä öisin.

1200 sivua 1,5 kuukaudessa ja osa englanninkielistä materiaalia. Vielä olisi 350 sivua jäljellä, ja olen aivan lopussa. Mutta aion selviytyä, ainakin tenttiin asti, vaikka tulisikin hylätty.

Olemme myös muuttamassa pian isompaan asuntoon. Kerron myöhemmin lisää, kun vuokrasopimus on allekirjoitettu. Syksy on ollut muutoksista johtuen äärimmäisen stressaava, ja silti ihanan kirpakka, ja lehdissä näkyy jo viininpunaista, kultaa ja pronssia.

Palaan aktiivisempaan kirjoittamiseen, kunhan saan tentin pois alta. En aio lopettaa kirjoittamista.

Millainen sinun syksysi on ollut?

maanantai 31. elokuuta 2015

Ruiskaunokkeja


Mieleni on mustunut rinnakkain alkavan syksyn kanssa. En ole viime öinä nukkunut juurikaan, katsellut vain viereisten talojen uinahtavaa valospiraalia. Viime yönä nukuin neljä tuntia.
Mutta vaikeimmillani olen saadessani nukkua täydenkuun muotoisen kellon akselin. Silloin vain itken ja olen hankala koko seuraavan päivän.
Jos voisi edes kahvia juoda. Tai mustaa teetä.

Joskus blogi oli minulle paikka, jonne pystyin avautumaan kaikesta. Nykyään kirjoitan tarkoituksella kaarevasti, kun tätä lukee niin moni tuttu. Jätän avaamatta isoja asioita elämästäni. Ehkä avaan myöhemmin, jos tulee hyvä hetki.

Pitäisi ottaa rennommin. Olen vain suorittanut ja suorittanut, kuin elämälläni ei olisi enää pitkää sytytyslankaa. Lääkärituttuni sanoi, että minun pitäisi ottaa rennommin. Kroppani on näyttänyt hälytysmerkkejä.
En muista, milloin olisin viimeksi näkemällä nähnyt ystäviä. Siitä on ehkä kuukausi.

Tänä aamuna kysyin Tähtisilmältä, tahtoisiko hän maalata vesiväreillä. Riemun kiljahduksin poika juoksi laatikolle. Maalasimme yhdessä ensimmäisten työkoneiden muristessa aamukasteessa.
Maalasin ruiskaunokkeja, sinisen ja vihreän sävyjä, rauhoittavia värejä mieleni kaipasi.

torstai 27. elokuuta 2015

"Onpa se lihonut"


Joskus ihmisten olisi parempi tukkia suunsa.
Eräs naapuri oli ihmetellyt läheiselleni, kuinka paljon se Leon tyttöystävä (minä) onkaan lihonut. Ja kysynyt, onko se alkanut syömään hirvittäviä määriä.

Kun läheiseni kertoi tämän minulle tänään puolisukua ollessa koolla, kaikki räjähtivät hulvattomaan nauruun. Minäkin nauroin. Vaikka sattui. Olisin ollut mielelläni kuulematta koko asiasta. Ja tämä läheiseni, ei ole edes mikään sielunystävä.

Kunpa he tietäisivät, kuinka olen käynyt autotielle makaamaan vain koska ahmin mahan pinkeäksi mokkapaloista. Sydämeni lyöntitiheys on ollut neljässäkymmenessä, verenpaine 80/50. Olen saanut unta vain lääkkeiden avulla, koska ainainen nälkä on kiertänyt mahassa.

Yhtä lailla olen lusikoinut jokaisen haarukallisen osastolla alas. Olen syönyt pussipastan puoliksi mieheni kanssa ja aterian jälkeen itkenyt tunnin. Olen kävellyt yksin yliopiston ruokalaan ja koonnut ateriasuunnitelman mukaisen annoksen lukemattomia kertoja. Illalla syönyt vielä miehen mummin leipomia kanelipuusteja.

Olen kasvanut äidiksi, kirjaimellisesti kasvanut 30 kiloa ja synnyttänyt yli nelikiloisen terveen pojan. Iloinnut synnytysosastolla ateriasuunnitelman ylittämisestä ja imetyksen tuomasta luonnollisesta näläntunteesta.
Kävellyt kahden kuukauden kuluttua synnytyksestä pienen nyytin kanssa poliklinikalle ja sanonut arasti hymyillen, että olen terve. Hoitajani silmät vetistyivät, vahanukke-eleinen psykiatrikin saattoi hymyillä.

Syömishäiriö jäi siihen kadulle, josta kävelimme tuoreen kaukalon kanssa autolle, ja joku nainen toivotti meille paljon onnea. Sen jälkeen en ole pakkoliikkunut, laskenut kaloreita, jättänyt aterioita välistä. Raskauskilotkin lähtivät melkein kaikki itsestään. Olen vain rakastanut poikaani ja miestäni.

Ja sinä vartaloani arvioiva, kenties sovinistinaapuri: miten kehtaat?

Ps. Kyllä, olen saanut painoa (huom: en lihonut) 10 kiloa viime keväästä, ja on ikävää jos kurvikas vartaloni pilaa jonkun naapurin idyllisen lähiönäkymän parvekkeelta. Onneksi ei tarvitse kauan asua täällä. Ja onneksi en jätä iltapalaakaan syömättä vain koska joku yritti särkeä itsetuntoni.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Rikkaus


Kuluneet päivät ovat olleet stressaavia, koska on pitänyt hoitaa juoksevia asioita. Tähän mennessä olen ilmoittautunut yliopistolle läsnäolevaksi (suunnitelmana tehdä pari kurssia syksyllä kotoa käsin), hoitanut vakuutusasiat kuntoon ja tuunannut huonekaluja. Kuitenkin pitäisi vielä laittaa asuntohakemuksia, heittää turhia tavaroita kirpputorille, varata aika luomenpoistoon (lääkäri käski poistattaa mustaksi muuttuneen luomen) ja hammaslääkäriin ja tilata 2-vuotiskuvat. Näitä asioita kannattaisi hoitaa Tähtisilmän päiväuniaikaan, mutta yleensä olen niin väsynyt että päädyn makoilemaan sohvalla viltin alla tuijottaen ristisilmin tablettia.

Eilinen päivä oli mieleenpainuva, ehkä yksi parhaista tänä kesänä. Ajoimme illalla läheiselle kotieläintilalle, jossa oli maalaisromanttinen tunnelma. Hailakanpunainen ilta-aurinko, tuoreen rehun ja lampaanvillan tuoksu, puutarhassa syövät ravintola-asiakkaat. Tähtisilmä syötti ujostellen lampaita ja vuohia. Istuimme lopuksi jäätelökioskin terassille syömään kotitekoista jäätelöä. Poika söi itse pikarista.

Loppuilta meni minun suunnistaessa autolla Tarjoustaloon, ja Tähtisilmän nauraessa u-käännöksilleni ja liikkeellelähdöilleni. Taisi pienikin ymmärtää, ettei äiti ole hirveästi istunut ratin takana.

Tähtisilmän nukahdettua yöunille lämmitimme vielä popcornia ja katsoimme elokuvan.
Kun keskiyöstä menin pesemään meikit pois, rakas tuli seisomaan taakseni ja siveli kasvojani. Hän sanoi että sulla on niin kauniit kasvot, ja se tuntui hyvältä. Harvoista ikkunoista tuikki silloin enää valoa.


Tänä aamuna annoimme Isimiehen nukkua pitkään ja söimme puuroa ja meheviä mansikoita. Tähtisilmä auttoi makaronilaatikon valmistuksessa, ja lueskelimme kirjoja. Tajusin vain, kuinka rikasta elämäni on tällä hetkellä.

maanantai 10. elokuuta 2015

Kauneus, sitä oli kaikkialla

Olen viettämässä muutamaa päivää maalla Tähtisilmän kanssa, pahoittelen kuvien puutetta.
Kun palaamme kotiin, on miehellä alkanut loma, odotettu kesäloma. Suunnitelmat yhteisestä mökkireissusta ja ulkomaanmatkasta peruuntuivat, mutta voi sitä viettää loppukesää kaupungissakin.

Tänään kävelin paahteisessa hiljaisuudessa ja kuuntelin sirisevää ruispeltoa. 45 minuutin lenkin jälkeen istuin orapihlajan varjossa tabletin kanssa ja katselin perhosia väijyvää kissaa.

Joskus tekee hyvää olla hetken yksin, ilman lasta. Arkena vietän lähes kaikki hetket Tähtisilmän kanssa, annan hänet hoitoon vain jos on tärkeitä menoja. Vaikka olisin nuutunut parin tunnin yöunien jälkeen, vietän mieluummin aikaa Tähtisilmän kanssa kuin annan hänet hoitoon.

Illalla pulahdin vielä luonnonveteen, jossa ei ollut kuin maidontyyni pinta. Kaksi joutsenta toisella puolella lampea liukuivat ikimetsän keskellä. Tähtisilmä leikki vesileluilla rantavedessä. Hengitin kauneutta, sitä oli kaikkialla.

torstai 6. elokuuta 2015

730 päivää imetystä

Jo ennen kuin Tähtisilmä oli syntynyt, päätin imettää kaksivuotiaaksi. Nyt se taival on ohi.

Valtavan paljon sain kuulla negatiivisia sanoja päätöksestäni imettää näin pitkään.
1-vuotisneuvolassa aloin kuulla, ettei tämän ikäinen hyödy enää imetyksestä (kyllä hyötyy, rintamaidon ravintokoostumus ei muutu missään vaiheessa), kyseessä on vain äidin tarve sitoa lapsi itseensä. Kerroin neuvolassa, että esim. THL Suomessa suosittelee imetystä 2-vuotiaaksi ja WHO 3-vuotiaaksi. Sanani tyrmättiin:
"Nämä suositukset ovat ihan vääriä."

Myös sukulaisilta kuulin ikäviä sanoja.
"Mä todella odotin, että olisit fiksumpi. Kyse on vain päätöksestä lopettaa imettäminen."
Minulla ei ollut kyse siitä, että tahtoisin pitää vauvani vauvana, vaikka niin varmasti luultiin. Kyse oli ainoastaan, että olin päättänyt imettää kaksi vuotta, ja se tuntui oikealta.

Olen ollut nyt kolme viikkoa imettämättä, enkä ole kaivannut imetyksen loppumista. En käynyt läpi kyynelvirtaa, ehkä muutaman kyyneleen tirautin kuukausia sitten.
Myös poika oli luopumaan imetyksestä. Hän ei enää kesän aikana pyytänyt "mämmää". Olisin periaatteessa voinut jatkaa imetystä vielä hetken jos hän olisi halunnut, mutta en nähnyt siihen tarvetta.

Lopetin imetyksen asteittain, hyvin hitaasti. Aluksi jätin pois päiväunimaidon, myöhemmin yöunimaidon ja viimeisenä yöimetykset. Tähän kului aikaa kaksi kuukautta.
Olin jo aiemmin yrittänyt lopettaa yöimetystä useita kertoja - tuloksetta. Tähtisilmä vaati maitoa yöllä vielä alle 2-vuotiaana, muuten saattoi huutaa tunninkin, eikä kukaan meistä jaksanut kuunnella huutoa monta yötä. Siksi pelkäsin kovasti yöimetyksen lopettamista. Mutta se menikin huudotta, olin aivan ihmeissäni. Ehkä poika tosiaan oli valmis jättämään äidinmaidon.

Uskon, että imetys on edistänyt Tähtisilmän vähäistä sairastelua. Hän on käynyt läpi yhden alkavan korvatulehduksen, vauvarokon, pari mahatautia ja satunnaisia flunssia. Toisaalta olen kuullut paljon sairastelleista imetetyistä lapsista. Juuri sairastelujen aikana imetys oli pelastus, kun poika ei juuri muuta suostunut syömään tai juomaan.

En kokenut mitään fyysistä tai henkistä muutosta olossani imetyksen loputtua, muuta kuin että yhtenä viikkona rinnat olivat todella kipeät. Jouduin hieromaan niitä tulehduksen ehkäisemiseksi, ja kipu hellitti vähitellen.

Rintani ovat imetyksen myötä kolme kokoa suuremmat ja kyhmyiset (lääkärin mukaan normaalia), mutta toisaalta lähtötilanteeni olikin syömishäiriö, eikä rasvakudosta ollut aliravitsemuksen vuoksi tarpeeksi.
En häpeä rintojani: olen antanut niillä hyvän elämän alun lapselleni.

tiistai 4. elokuuta 2015

Kriisejä

Yhtäkkiä on elokuu. Kesä ei ole ollut ihan kesä, kun lähes joka päivä on joutunut kääriytyä villatakkiin. Pimeyden helma pyyhkäisee lähiön, sudenkorennot harhailevat metsälammesta ja iankaikkisuus tuikkii taivaansinessä.

Minulla on taas kriisejä.
Kun lääkäri katsoi mietteliäänä, pitäisikö tehdä lähete erikoissairaanhoidon päivystykseen, vaikka olen tuntenut oloni ihan hyväksi viime aikoina jos ei lasketa että kävellessä henkeä saattaa ahdistaa ja syke on pilvissä ja näytän kuulemma todella väsyneeltä. Siitä nousi fyysinen kriisi: joko taas. Minunhan piti olla terve. Onneksi en joutunut päivystykseen. Olen uupunut neuloihin ja anamneeseihin ja psykopaattilääkäreihin.

Vartalo, joka on taas kasvanut, ja inhoan kuulla siitä. Haluaisin pienentyä, mutta kilpirauhassairaus tuntuu tekevän siitä mahdotonta.
Viha kumpuaa jostain syvältä, enkä osaa käsitellä sitä.
En ole pariin kuukauteen avannut Raamattua, ja sen huomaa elämänsuunnassani, viiva on kaventunut; tie jota olen kulkenut, kasvaa märkää rämeikköä.

Rakas tulee alkuyöstä istumaan sohvalle vierelleni ja pyytää nukkumaan kanssaan. Vastustelen, olen vaikea.
"Meillä on kaikki oikeastaan tosi hyvin nyt, sun ei pitäisi murehtia", hän sanoo lempeästi. Niinhän meillä onkin, olen taas vain onkinut liikaa murheita.
Lempeys on se, mitä hänessä rakastan, lemmikkilumisia värikalvoja. Se tainnuttaa minut tänäkin yönä seuraavaan aamuun.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

# Poikaystävä

1. Jos tyttöystäväsi katsoo telkkaria, mikä siellä todennäköisesti pyörii?

- Joku typerä hempeilysarja. :D

Eli varmaankin Ensitreffit Alttarilla. Kaikki kosinta/hää/parisuhdeohjelmat kiinnostavat. Realitysarjat.


2. Minkä kastikkeen hän valitsee salaattiinsa?

- Sinappipitoisen.

Tai öljyn.


3. Mikä on hänen inhokkiruokansa?

- Kaikki liian lihaisa.

Pihveistä en välitä. Mustekala ja maksaruoat ovat inhokkeja.


4.  Menette ulos illalliselle ja drinkeille, mitä hän tilaa?

- Aikalailla samaa kuin minä, koska et osaa päättää.


Pastaa tai pizzaa ja vettä. En ole koskaan tilannut drinkkiä.

5. Mikä on hänen kengänkokonsa?

- 38.

39. 


6. Jos hän keräilisi jotakin, mitä se luultavasti olisi?

- Kaikkea perhosiin liittyvää.


7. Mitä hän voisi syödä päivittäin kyllästymättä?

- Banaania.

Syön lähes aina iltapalan jälkeen tunnin päästä vielä banaanin.


8. Minkälaista musiikkia hän kuuntelee?

- Mielisairasta eli Steven Wilsonia.

Viime aikoina Von Hertzen Brothersia.



9. Minkälaisista elokuvista hän pitää?

- Rakkausdraamoista.


10. Minkä väriset silmät hänellä on?

- Vihreänharmaat.

Sinivihreänharmaat.


11. Kuka on hänen paras ystävänsä?

- Se on hyvä kysymys, en tiedä. Minä.

Parhaimpia asioita arjessa on nukahtaa parhaan ystävänsä viereen.


12. Asia, mitä usein teet, josta hän ei pidä?

- Pelaaminen.


13. Missä hän on syntynyt?

- Länsi-Suomessa.


14. Jos leipoisit hänelle synttärikakun, millainen se olisi?

- Suklainen.


15. Minkä parissa hän mielellään viettää monia tunteja?

- Tabletin.


16. Mitä hän osaa erityisen hyvin?

- Hoitaa lastamme. Kirjoittaa.


17. Mikä on oudointa ruokaa, mistä hän pitää?

- Tonnikala ja raejuusto.

Erikseen siis, ehkä joskus olen sekoittanut niitä yhteen. Parasta on raejuusto ketsupilla.


18. Mitä kolmea asiaa hän kantaa aina mukanaan?

- Puhelinta, vesipulloa ja meikkejä.


19. Mikä saa hänet ärsyyntymään?

- Jos en korjaa jälkiäni.


20. Entä piristymään?

- Läheisyys.

Ja suklaa, yhdessä katsottu elokuva (erittäin harvinaista), treffi-illat ja ruusut.


21. Ketä julkisuuden henkilöä hän ihailee?

- Harmainta aavistustakaan.

En tiedä itsekään. Ihailen enemmänkin rohkeita ja kauniita bloggaajia.


22. Millainen hän on tyttöystävänä?

- Rauhallinen, ahkera, kaunis, hyvä laittamaan ruokaa, huomioonottava.


23. Milloin hän tapasi vanhempasi?

- En kyllä muista.

Ehkä noin muutaman viikon päästä seurustelun alkamisesta.


24. Mikä on hänen uusin villityksensä?

- Tabletti.

Aluksi ärähdin miehelle, kun hän meni ostamaan moisen turhan härpäkkeen, mutta nyt olen itse tässä kiinni.
Myös soija- ja kaurapohjaiset jogurtit ja soijakaakao ovat uusinta villitystä.


25. Millainen on hänen kotilook?

- Mun vaatteet päällä, varsin rento.

Mieheni t-paita ja collegehousut.

tiistai 21. heinäkuuta 2015

01.05.2011


Kun painan silmät kiinni ja yritän muistella, mieleeni piirtyy vain lyijyisiä luonnoksia. Muistot ovat kuluneet. Mutta muistan minä tämän, kun vain pidän luomet suljettuina ja yritän. Ja koska se on elämäni tärkein päivä lapseni syntymän jälkeen, haluan jakaa sen teille.

Olen muuttanut mm. nimet ja syntymäajat tekstistä.

30.04.2011

On kylmä varhaisiltapäivä. Meikkaan peilipöydän ääressä ja litkin suklaista teetä. Äiti on juuri herännyt ja pudistelee petivaatteita. Kiinnitän timanttiripsiä tyveen, vaikken näe kunnolla onton verensokerisumun takaa. Solmin rusetit hiuksiin.

Hiivin keittiöön, en halua puhua äidin kanssa nyt. En halua, että hän näkee ruokieni annostelua. Syön kalapullia, perunoita ja tomaattikastiketta, leivän ja lasin maitoa, jälkiruoaksi suklaavanukkaan. Puen nahkatakin päälle ja lähden kävelemään bussipysäkille.

Tuuli on tarrautuva, pohjoinen tuoksu kuljettaa vapautta mukanaan. Laukkuni on raskas, kuohuviini ja siiderit kolisevat. Eukalyptussavu kiemurtelee tupakastani, kaupasta saa vielä Bonuksen Icea.
Kun bussi syöksyy moottoritielle, hengähdän syvään. Tänä iltana olen vapaa hetken, kuin vastakuoriutunut lehden silmukka.

Tapaan ystäväni Postitalon edessä. Räpsimme muutamat kuvat, kaksi helmiäistä elämän keskellä vailla suuntaa. Hän nauraa kilisevälle laukulleni, ja suuntaamme Fazerin kahvilaan.
Ystävä arpoo jäätelön ja kakun välillä ja kannustan häntä kakkuun, onhan se täystyrmäys sairaudelle. Jätän herkun välistä, koska olen jo syönyt kotona jälkiruoan. Tilaan mansikkateetä. Puhumme jälleen kaikesta.

Saatan ystäväni junalle, ja en voi olla toivomatta että juna tulisi pian. Haluan jo aukaista korkin ja unohtaa. Kävelen liikkuvan junan vieressä, kunnes se lipuu raiteiden verkostoon.

Saari on meluinen ja merenkostea, sinne on kokoontunut paljon tuttuja ja tuntemattomia serpentiinikoruineen. Lukioystävilläni on viltti, mansikoita, juustonaksuja, suklaatakin. Syön nälkääni kaikkea, välissä viiniä ja tupakkaa. Hyväntuulinen ystäväpoika istahtaa viereeni ja kysyy, minne olemme menossa. Varmaan Kaivariin niin kuin kaikki muut, vastaan. Tiedän, että hän pitää minusta. En vain tunne mitään.

Lähdemme Kaivopuistoon, nauramme koko matkan. Olen kaiketi juonut liikaa, päätän pitää taukoa. Nurmikko on täyttynyt eri värisiin haalareihin pukeutuneista nuorista, valkonuppuisia päitä joka puolella.
Leiriydymme kalliolle. Puhelimeni välkehtii vilkkaasti, samassa puistossa harhailevat ystävät soittelevat, ja kutsun heidät luokseni. Ihmisiä on tuhansia, jopa kymmenen tuhatta. Äänet sekoittuvat toisiinsa.

Muistan kun selitän jotain juttua tölkki kädessä ja yhtäkkiä tipun alas kalliolta pienen matkaa. Ystäväpoika nappaa minut syliinsä, ja olen säikähdyksissäni. Olisin voinut kuolla. Poika pitää minusta huolen loppuillan, koska olenhan vähän sekaisin.
Ilta on hämärtynyt, vaahterat sulkevat kätensä kattokruunuksi päällemme.

Koffin puisto on hiljainen. Olemme harhailleet sinne etsimään kaverin kaveria. Ystäväpoika kulkee vierelläni ja vartioi liikkeitäni, vaikka olenkin selvenemässä, en ole juonut tuntiin. Tavallaan hänen huolenpitonsa tuntuu hyvältä, tavallaan tieto siitä mitä hän odottaa minulta vastapalvelukseksi, ei tunnu oikealta. En voi suudella ihmistä, johon en ole rakastunut.

Rautatientori kuhisee. Odotamme bussiani aikataulujen luona, keltaiset numerot vaihtuvat toisiinsa. Serpentiini kaulassani on jo suora, yksinäinen heliumpallo odottaa noukkijaansa puuhun kietoutuneena.
"Tulisitko sä meille yöks?"
"Mä en oikein tiedä, haluaisin kotiin."
"Ei sun kannata lähteä enää näin myöhään."
"Niin, mutta äitikin odottaa mua."
"No, toisella kerralla sitten."
Hän halaa minua pitkään.

Kävelen pysäkille ja kaivan laukusta tupakoitani. Löydän askista kolme katkennutta. Olen tuohtunut humalastani - olen katkonut viimeiset savukkeeni todennäköisesti istumalla laukkuni päällä puistossa.

Katson pysäkillä olevia ihmisiä ja mietin, keneltä kehtaisin pyytää. Astelen määrätietoisesti miehen luo, joka polttaa ja jonka lyhyet hiukset sinertävät hämärässä, vaikka ne ovat mustat. Hänellä on kauniit kasvonpiirteet ja paksu nahkatakki. Kysyn yhtä röökiä. Mies kaivaa povitaskustaan tyhjän askin:
"Sori, tämä oli vika."
Juuri silloin paikalle tupsahtaa keski-ikäinen humalainen, joka kysyy, miten tästä pääsee Tampereelle. Toteamme yhdessä, ettei tähän aikaan taida mennä junia. Tamperelainen kaivaa taskustaan tupakan sytyttääkseen sen, ja kysyn häneltä yhtä. Hän tarjoaa mielellään savukkeen näin "kauniille naiselle", ja rupattelemme hetken.
"Pitäis vain vaimon luokse päästä."
Känniahven katoaa Rautatieaseman uumeniin ja jäämme kahdestaan puhaltamaan savua ilmaan.

Mies kysyy minulta, miten ilta on mennyt. Selviää, että olemme molemmat olleet Kaivarissa iltaa viettämässä. Joku tyttö oli kirjoittanut numeron hänen käteensä Kaivarissa, mutta häntä ei ollut kiinnostanut. Miehen oli pitänyt jäädä vielä Helsinkiin, mutta hänen kaverinsa oli löytänyt naisen, eikä lähtenytkään hänen kanssaan jatkoille.
Siksi hän on nyt odottamassa samaa bussia kuin minä, vaikka pysäkiltä lähtee kymmenisen bussia, ja käsittämättömän kohtalon johdatuksesta hän asuu parin sadan metrin päässä minusta.

Bussi lähtee klo 01.05, ja vuorokausi on vaihtunut 01.05.
Juhlinnasta väsyneet ihmiset alkavat sulloutua bussiin. Bussissa en meinaa löytää bussikorttiani, ja tuo komea mies tarjoutuu maksamaan matkani. Lopulta löydän korttini. Mies tulee istumaan viereeni.

Jutellessamme löydämme paljon yhtäläisyyksiä, kuin tuomenkukat punoutuisivat toistensa lävitse muodostaen lumisen korallin.
Miehen nimi on Leo, samankaltainen kuin nimeni Eleonoora. Hän on syntynyt 20.06, minä puolestani 20.09. Hänen työpaikkansa on muutaman sadan metrin päässä lukiostani.
Olemme asuneet vuosikausia pienessä tuhannen asukkaan lähiössä, käyneet ahtaassa lähikaupassa, leikkineet autioissa puistoissa koskaan kohtaamatta aiemmin.
Ja sukujuuremme ulottuvat 600 km päähän pikkuruiseen kylään, jossa isovanhempamme tuntevat toisensa. Olemme viettäneet kesälomiamme vain 5 kilometrin päässä toisistamme, jossa mustikat ovat levittäytyneet erämetsiin kuin taivaan rajat. Ja meillä on samanlainen musiikkimaku.
"Tämä tuntuu ihan uskomattomalta", Leo sanoo.
Niin minustakin.

Jäämme pois samalla pysäkillä ja kuljemme yhdessä huoltoasemalle ostamaan minulle tupakkaa. Minua pelottaa, jos kaikki loppuukin, yksi taikamainen yö vaihtuu päivään, jossa on vain lakanankylmä tyhjyys. Siksi en epäröi kysyä:
"Onko sulla kylmä?"
"Ei oikeastaan, entä sulla?"
Kiedon käteni hänen ympärilleen, ja Leo hymyilee. Olen onnellinen, ettei hän tee elettäkään ottaakseen kättäni pois.

Kierrämme ostarin kautta, ohi ränsistyneiden talojen ja nukkuvien alppiruusujen. Kaikkialla on hiljaista, hyvin hiljaista. Kehä kolmonen värisee ilmakehässä ja satunnaisissa ikkunoisissa loistaa valo.
"Tottakai mä saatan sut kotiin", Leo sanoo.
Jäämme seisomaan rappujen eteen. Katsomme toisiamme. Suutelemme kovaa, ja se tuntuu erilaiselta kuin muiden kanssa. Turvalliselta, intohimoiselta. Suudelma kestää tähdenikuisen hetken kunnes kysyn:
"Niin, oothan sä sinkku?"
Leo vastaa nauraen, että olen.

Jäämme istumaan portaille. Jo bussissa olemme avanneet itsestämme kipeitäkin kohtia. Nyt puhumme lisää, välillä suudellen, välillä nauraen ja herkistyen; taivaalle on kudottu tähtimatto. Äiti laittaa viestiä vähän väliä, mutten vastaa.
On jo aamuyö, kun päätämme lähteä koteihimme nukkumaan. Leo lupaa soittaa minulle huomenna heti herättyään. Sitten näkisimme päivänvalossa.

Kello on yli neljä, kun saavun kotiin. Äiti on vielä hereillä. Syön juustoleipiä laskematta siivujen kaloreita ja selitän äidille adrenaliineissani Leosta. Äiti myhäilee, että kuulostaa siltä kuin meidän olisi tarkoitettu tapaavan. Sängyssä laitan vielä Leolle hyvänyön viestin, mutta hän ei vastaa. Ehkä olin vain yhden yön korento hänelle.
Nukahdan kevyeen pyörintään, promillet uivat veressäni.

Herään aamupäivällä saamatta enää unta. Eilinen tuntuu liian hyvältä unelta. Laitan puhelimeen äänet päälle ja syön pitkän kaavan mukaan aamiaista. Sitten uppoudun blogiini kirjoittamaan ihmeellisestä yöstäni. Juon appelsiiniteetä, eikä Leo ole vieläkään vastannut. Jotenkin olin aavistanut tämän. Olin hänelle jotain, mutten tarpeeksi.
Kello lyö yli kolmen, ja silloin puhelimeni soi. Leo pahoittelee että oli yöllä jo nukahtanut viestini saapuessa, ja kysyy, missä nähdään ja milloin.

Meikkaan ja laittaudun tunnin. Lähden kävelemään puistoon hyvissä ajoin. Leo tulee minua vastaan, ja hetken kaikki on taas epävarmaa, mutta kun hän puristaa minut syliinsä ja suutelee ja katsoo oliivisin silmin, olen taas varma. Että tässä on se oikea.

Sulkeudumme hänen kotiinsa ja uppoudumme keskusteluun. Leolla on kaksi undulaattia, jotka kujertavat häkissään pastellisissa sulkapuvuissaan. Leo näppäilee kitaraansa, ja jokainen sointu värisyttää sydäntäni. Käymme välillä tupakalla, ja jatkamme taas keskustelua.

On alkuilta ja makaan puoliksi Leon päällä. Leo sukii hiuksiani, ja se tuntuu rentouttavalta. Aivan kuin parin vuoden vaeltaminen anoreksiassa olisi päättymässä. Leossakin on jotain tummaa, kaukaisuutta hänen kasvoillaan. Meissä on samaa päämäärättömyyttä, samat eksyneet kädet, jotka yhdessä ristiytyneenä muodostavat kukkivan kehän.
"Tota... Tämä tulee nyt ehkä aika nopeasti, mutta haluaisitko sä olla mun oma?"
Vastaan kyllä. Ei olisi olemassa muuta vastausta.

Yhtäkkiä on kulunut seitsemän tuntia, on jo pimeää, mutta väsymys ei tunnu ruumiissa. Leo saattaa minut kotiin emmekä ole irrottautua toisistamme rappusilla. Jään katsomaan, kun Leo katoaa talon taakse, ja silmissäni tuikkii kastetta.

Ja tässä olemme nyt, yli neljän vuotta yhdessä kulkeneina, avopuolisoina, rakastavaisina, yhden lapsen vanhempina, sielunkumppaneina olematta päivääkään erossa. 

lauantai 11. heinäkuuta 2015

Kuulumisia

Vaihdoimme Tähtisilmän kanssa maisemaa asvalttilähiöstä keskelle peltoa ja metsiä, joissa tallustavat mesikämmenet. Isovanhempien luokse.
Olen ollut levänneempi enkä tarvinnut päiväunia, kiitos kotitöiden ja ruoanlaiton tekemättömyydelle. Toisaalta taas ahdistunut ruoasta enemmän, sillä onhan tämä ympäristö, jossa kaikki sai räjähtävän alkunsa tehdessäni vatsalihaksia metsän varjossa, muurahaiskuhinassa.
Mutta kun pääsen kotiin, jossa mies paistaa iltaisin pekonia ja munia luoden rutiinillaan minulle turvallisuuden tunteen, olen jo vapautunut. Voin syödä kaikkea alkaen kasvissosekeitosta makaronilaatikkoon vailla ahdistusta.

Viime yön jäljiltä olen aika väsynyt, valvoin aamuyöhön saamatta unta. Olin syönyt lounaalla lohisalaatin ja päivälliselläkin vähemmän kuin pitäisi, ja se näkyi heti unettomuutena. En enää leiki syömisten kanssa, lupaan. Ja kuten sanottuna, kotona asiat ovat taas niin kuin ennen.

Syksy stressaa. Tulossa on paljon elämänmuutoksia, muutto ja yliopiston kurssien tekeminen kotoa käsin. Olen aivan sekaisin pelkästä ilmoittautumisesta, kaikki opiskelujärjestelmät ovat unohtuneet parin vuoden tauon aikana. Ehkä selviän.
On vain luotettava Jumalaan ja siihen että terveys kestää.

Yhdeksän päivää erossa raķkaasta silppuaa sydäntä. Mutta toisaalta kaivaa kadoksissa olleen arvostuksen toista kohtaan. Ja ikävän, koska arjessa ei ehdi juuri kaipaamaan.
En malta odottaa, että pääsen siipiesi suojaan, jotka ovat tatuoitu käsivarsiisi. Ja unohtumaan helmenkalastajasilmiisi.

Ps. Vastasin kommenteihinne vihdoin, käykääpä lukemassa vastaukset.
Pps. Otan lämmöllä vastaan postaustoiveet.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Syömishäiriön jäljet

Sairastin epätyypillistä anoreksiaa kolme vuotta. Olen ollut kohta kaksi vuotta kuivilla. Mutta siltikään en aivan täysin. Etenkin fyysisiä haittoja on yhä.
Tänä keväänä pudotin painoa terveellisesti lisäämällä liikuntaa, mutta lasku tyrehtyi huhtikuussa, kun sairastin kaksi vatsatautia ja sen myötä motivaatio liikkumiseen on ollut vähäistä. Oikeastaan ihan hyvä, koska olin taas alkanut pureskella joka välissä purkkaa ja täyttää vatsaani vedellä. Kehoni oli aliravittu, vaikka olin normaalipainossa.

Ajattelin nyt listata jälkiä, joita sairaus jätti minuun.

Palelu aterian jälkeen

Järkyttävää palelua, usein olen joutunut mennä peiton alle syömisen jälkeen. Nyt kun paino on noussut muutaman kilon, palelua ei ole ollut. Saatan myös palella, jos ruokaväli venyy pitkäksi.

Kuolan valuminen nälkäisenä

Tämä on niitä häpeän jälkiä kehossani, eikä se ole poistunut, vaikka olen ollut jo pitkään normaalipainoinen.
Sylki saattaa valua, jos haistan ruoan, ajattelen ruokaa tai välillä syödessäkin. Alkaessani seurustella mieheni kanssa syljen valuminen romanttisina ruokailuhetkinä oli todella noloa.

Vatsakipukohtaus pitkän ruokavälin sattuessa + muut vatsavaivat

Vatsani kipeytyy, jos tulee pitkä ruokaväli. Kipu on usein niin kovaa, että joudun mennä kaksin kerroin lattialle. Tätä sattuu aika harvoin, koska pidän huolen säännöllisestä syömisestä.

Söin sairastamisen aikoihin järkyttäviä määriä purkkaa. Jatkuvasti. Ja se näkyy nyt suolistossani ilmavaivoina ja kipuna, ja ne eivät ole mitään vähäisiä.

Kynsien kunto

Anoreksia-aikoihin kynnet olivat täynnä valkoisia läikkiä, magnesiumin puutetta kai. Nyt ne ovat olleet muutaman vuoden kuoppaiset, aivan järkyttävät. Siksi lakkaankin ne aina.

Useat lääkärit ja kosmetologikin ovat ihmetelleet kynsieni kuntoa, eikä siihen ole saatu mitään selitystä verikokeilla. Luulen, että jokin ravintoaine ei imeydy kunnolla elimistööni, vaikka saan varmasti tarpeeksi kaikkea ravinnosta. Olen saattanut itse aiheuttaa tämän usean vuoden aliravitsemuksella, mutta mitään varmuutta siitäkään ei ole.

Ruoka-aineiden syöminen järjestyksessä

Yhä teen tätä, vaikka olen aika hyvin päässyt eroon siitä. Tämä koskee siis lounaita ja päivällisiä.

Vääristynyt kehonkuva

Minun on hankala hyväksyä itseäni, ja en siedä jos painoani tai ulkonäköäni kommentoidaan. Se tuntuu todella pahalta. Minulla on myös taito kääntää positiiviset lauseet kropastani negatiivisiksi.

Mitä jälkiä syömishäiriö on jättänyt teihin sairastaneisiin?

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Kirkkaus

Elämä on syttynyt uudelleen. Olen kokenut paljon parin viimeisen viikon aikana. Saanut ehkä jonkinlaisen tuikkeen, mitä haluaisin tulevaisuudessa tehdä. Viettänyt ihanan päivän huvipuistossa rakkaani kanssa ja muistanut kuinka suussasulavalta vaniljapehmis maistuu, sen jälkeen sukeltanut juhannuksen autioittamaan kaupunkiin ja ihmetellyt, miksi kaikki ravintolat ovat kiinni. Lopulta löysimme meksikolaistyyppisen paikan, jossa hämmensin mieheni syömällä koko tacopastan.

Kesäsuunnitelmiin kuuluu ainakin Tähtisilmän syntymäpäivien valmistelu, freelancetöitä, ystävän häät meren rannalla, mahdollisesti mökin vuokraaminen ja ulkomaanmatka.

Kaikkea tätä kannattelee usko. Olen saanut jälleen todistaa upeita asioita Jumalan johdatuksessa kulkemisessa. Tuntematon ihminen on pyytänyt minulta rukousta, minua jännitti, mutta mikä Pyhän Hengen voitelu siinä tilanteessa olikaan. Sain tiedon sanoja kyseisen ihmisen elämästä ja varmistin niiden paikkaansa pitävyyden. Kaikki oli totta. Rukouksen jälkeen hän kysyi silmät kirkkaina, onko sulla joku armolahja. Ei ole, nauroin.

Olen myös joutunut totaalisesti murtua ja myöntää syntisyyteni. Olen heittänyt vähemmän tikareita mieheni sydämeen. Minusta tuntuu, että olen muuttumassa.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Granaatit


Kriisejä. Sydämen repeämiä. Pieniä onnenpilkkeitä Korkeasaaressa Tähtisilmän matkiessaan lapinpöllön pään kääntymistä, erämaassa leiritulen lämmössä rakkaiden ihmisten kanssa. Luulen, että kaikki on hyvin. Ja sitten taas romahdus.

Näen tulevassa vain väsymyksensekaisia päiviä. Kunpa aukenisin elämälle taas. Kuu tuikkisi päivällä ja meressä ja kastepisaroissa. Kunpa rakastaisit niin kuin ennen.

Itken nykyisin liikaa. Oli aika, kun en itkenyt pariin vuoteen kuin ehkä kerran kuussa jos sitäkään, ja yleensä siihen aikaan kuusta. Itken Tähtisilmän nukahdettua päiväunille ja yöunille.
Tuntuu kuin unelmani vähitellen lakastuisivat. Joskus syksyllä otin käteeni puutarhassa mooseksenpalavanpensaan kukkia ja ne räsähtivät kevyessä puristuksessa kuin granaatit, kuin haaveeni.

Joskus elämäni naurattaa, niin paljon on tapahtunut vastoinkäymisiä viimeisten vuosien aikana. Toisaalta hyvääkin, kuten lapseni syntymä. Olen etsinyt kiintopistettä, missä on se leikekohta, jolloin ihminen ei enää kestä. En ole vielä löytänyt sitä, ja uskon että kuoreni on murtumaton. Vaikka sydän olisi kuinka paloiteltu, silti löydän aina voiman nousta aamuisin sängystä. Aina.

torstai 28. toukokuuta 2015

Runoja

TAHDON

Halusin hattaranturkoosit hiukset
vain palatakseni
  henkäykseksi
valkoiseen kivirakennukseen
   diagnoosien kukintakauteen.
               

                                (Meissä oli taivaankappaleiden
                                          tomua,
                                               purkitettua surua.)       

Pukeuduimme siellä
kuohkeisiin mekkoihin,
puristimme ranteitamme,
vuohenkellonvioletteja,
heitimme riisinjyviä
                                  i l m a  k  e   h    ä      ä        n.

Sanoimme yhdessä tahdon 

              elämälle, 

                  elämälle.


SALAISUUKSIA


Muistan kun sanoit,
  sädehdit kirkkaammin
       kuin Uspenskin katedraalin
                                          kullatut sipulit.

Minä olin avoinna,
kuuntelin äänesi resonointia.
Sinulla oli salaisuuksia, 
  orvokkeja taskussa.

Sataman valossa
poimimme liekit nuoliimme
oksitosiinistamme.
Sytytimme yhdessä taivaan tuleen.
        Ei ollut olemassa mitään muuta kuin rakkaus.

                   Sulkeuduimme asuntoosi
                             maalauksien hämmästeltäviksi.
                        Niiden katse oli itään.
                                   Piirsit minulle kartan
                                meteoroideista, perhosista
                                                          ä ä r e t t ö m ä ä n  pimeään.


KALAT


Riemuitkaa, kalat!
Aukaiskaa ammottavat kiduksenne!
Ahnehtikaa koralliplanktonia!

      Sokaistukaa vedenpinnan säteistä,
vapauden häistä!

     
                                               Meren valossa
                        takertukaa ankeriaisiin.
                                                      Hylyn pimennossa
                                himoitkaa unohduksiin.


Laskekaa mehevä mätinne!
Laskekaa! 
  Laskekaa!
Riemuitkaa!


GERBERAT


Rakas, älä leikkaa kahtia gerberoitani,
jotka kasvatin putoavista kaloreista.
Älä koske läpisinertävään ihooni,
jonka olen peittänyt neuleeseesi, 
myskintuoksuiseen.

Anna kukkasten kasvaa vielä hetki
kohti aurinkoja,
taivaankärkiä,
iankaikkista.

Älä pysäytä minua,
    kun olen jo kadonnut.

tiistai 26. toukokuuta 2015

Nousukiito

En ole kirjoittanut, olen voinut niin huonosti. Olen oksentanut niin, että eräänä aamuna heräsin ruoan hajuun päässäni, aliravitsemustilan aikaansaannosta. Tuntui, etten jaksanut edes juoda lasillista mehua, niin heikko olo oli. Vaikka oli vasta varhainen aamu, oli pakko herätä syömään lämpimiä voileipiä ja vanhasta muistista laittaa ketsuppia päälle.
Päivällä sanoin miehelle, että nyt tekee mieli dominokeksejä, ja hän kävi kaupassa, ja söin melkein koko paketin. Paino on laskenut, mutta yritän korjata asiaa. En ole jaksanut laittaa viikkoihin ruokaa, siivota, tiskata, nähdä ystäviä.

Kaikki vain rajun refluksitaudin ja viimeviikkoisen mahataudin ansiota. Refluksin vuoksi en ole pystynyt syömään kuin desin ruokaa kerrallaan, juoda lasista vain kulauksia. Toissayönä oksensin kaksi kertaa, ja olisin oksentanut kolmannenkin, jos olisin juonut vähän enemmän kuin puoli desiä mehua.

Ja lopulta väsyin ja soitin taas terveyskeskukseen. Sain uuden refluksilääkkeen, ja eilen nappasin ensimmäisen. Pystyin syödä taas normaalisti; en ole vuorokauteen oksentanut, yskinyt, röyhtäillyt, voinut pahoin, ollut kovissa kivuissa. Mutta kaikki on vain väliaikaista. Kun taas lopetan kuurin, en tiedä, mitä tapahtuu.

Mutta kuinka iloinen olenkaan, että olen tänään pystynyt syödä, tiskata, siivota Tähtisilmän lelut ja eilen laitoin tonnikalapastaa. Elämä maistuu elämälle, alakerran ikkunasta vaeltaa itämaisten kukkien tuoksu. Kohta tervapääskyt suhahtavat räystäisiin ja kirkuvat läpi yön.

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Valo laskeutuu mereen

Tänään on helpompi hengittää, vointini on parempi.
Oireet ovat olleet pahemmat kuin koskaan viimeiset 1,5 viikkoa, sietämättömiä rinta-ja selkäkipuja jatkuvan röyhtäilyn ja ajoittaisen oksentelun kanssa. Toisinaan kaikki on liikaa, tuntuu etten jaksaisi enää päivääkään sairauteni kanssa. Olen kysynyt miksi tuhat kertaa saamatta vastausta. Tuntuu, että niin monella ikäiselläni ei ole samanlaisia murheita. Sairauteni tulehduttaa välit toisinaan myös mieheeni enkä jaksa pitää ystäviin kunnolla yhteyttä.

Mies lähti viikoksi reissuun, ja tuntuu raskaammalta. Kun itkin eteisessä oven kolahduksen jälkeen, kerroin Tähtisilmälle, miksi itken.
"Koska isi lähti ulkomaille ja äidillä on isiä ikävä, mutta isi tulee onneksi pian takaisin."
Poika tuli halaamaan minua kovaa, ja joskus tuntuu siltä, että lapsi on vahvempi kuin minä itse.

Jumala on kuitenkin niin ihmeellinen, että osaa laskea valon mereen pimeimpinäkin hetkinä. Ystävä, josta olen kirjoittanut blogiini, joka vain katosi murtaen mieleni meritähtihiekaksi, palasi takaisin elämääni. Se ei olisi tapahtunut ilman kärsimystäni. Jos en olisi yhden valvotun yön jälkeen laittanut itkuhorteessa hänelle viestiä nähtyäni hänen tuoreen päivityksensä Facebookissa, en olisi saanut häneen yhteyttä. Se oli kiinni pienestä hetkestä. Hän lupasi tulla tapaamaan minua kahden vuoden tauon jälkeen, mutten tiedä tuleeko hän. Mutta ainakin tiedän, ettei ystävyytemme ole hiipunut.

Elämä loppuu aina silloin kun alkaa uusi jakso. Minulle nämä pysähtymiset ovat raastavia. Juuri kun on tottunut nykyiseen elämäntilanteeseen, on alettava valmistautumaan uuteen. Kaikki tuore on aina pelottavaa, koska se on koskematonta.
Meillä on edessä pian muutto isompaan asuntoon, jotta Tähtisilmä saa oman huoneen. Ja vaikka kuinka olen halunnut tästä karmivasta lähiöstä rauhallisempaan talonyhtiöön, en tahtoisi lähteä. Ihminen kasvaa kiinni juuriinsa, ja minä olen kasvanut näihin ruusunmarjapensaisiin, lähikauppoihin, jotka ovat lähes yöhön asti auki, suruhuulisiin ihmisiin joilla on aidot sydämet, ystäviin, moottoritien taukoamattomaan virtaan, kimalaiskuhinaisiin puutarhapalstoihin.

keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Uurteet

Joskus elämä liukenee hetkeksi tummaksi. Tiedän, että tästä nousen taas. Mutta tarvitsen hetken aikaa, en ole mikään automaattinen valotarha, joka vaihtaa väriä nappia painamalla.

Jumala on ottanut elämäni käsiinsä. Olen antanut elämäni Hänelle. Joskus tuntuu että kun piirtää elämänsä paperille ja tulevaisuutensa karttakuvioon, se tuntuu täydelliseltä. Jumala on suunnitellut elämäni sittenkin toisin. Ja vaikkei se suunnitelma tuntuisi juuri nyt oikealta, on se lopussa kuitenkin paras mahdollinen elämä, mitä voin saada.

En nyt juuri saa kirjoitettua muuta. Olen nukkunut pätkissä neljä tuntia ja oksentanut pahentuneen refluksitaudin takia. Ulkona on märkää ja tavanomaisemman kylmempää, vesi rummuttaa sateenvarjojen kattoja.

Huomenna uurteeni ovat jo parantumassa.

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Joskus on lähdettävä

En ole ehtinyt kirjoittaa, koska oksennustauti kiersi koko perheemme. Ensin minut, sitten Tähtisilmän ja mieheni. Vasta viime päivinä olemme olleet voimissamme paremmin, ja päässeet nauttimaan pilkehtivistä valkovuokoista ulos.

Oireet ovat menneet todella pahoiksi johtuen varmaan runsaasta oksentamisesta. Toivon, että ne jo lakkaisivat. Ja olen laihtunut, se on kai ihan hyvä juttu.

Mies lähtee pian ulkomaille viikoksi, ja jään Tähtisilmän kanssa kahden. Aiomme olla muutaman päivän kotona töideni vuoksi ja sitten matkustaa isovanhempien luokse. Vien Tähtisilmän metsään, mummi paistaa ehkä ternimaitoon tehtyjä lettuja, rapsuttelemme kissoja. Joskus on lähdettävä, matkustettava junalla ja tuijotettava sumussa kylpeviä peltoja, jotta voi taas muistaa kuinka hyvältä tuntuu palata kotiin.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Polte

En ollut taas kuukausiin käynyt seurakunnassa, vaikka polte on ollut kova. Viikonloppuna aloin olla jo niin hajalla sisältä viime aikojen tapahtumien jälkeen, että pakkasin Tähtisilmän hoitolaukun, suoristin hiukset ja hyppäsimme bussiin. Oli niin lämmin, ettei tarvinnut pukea pienelle kuin shamppanjankeltainen takki ulkovaatteeksi. Vieno tuuli puhalsi ohimoilla, ja pelkkä raikkaan ilman tuoksu sai oloni levolliseksi. Bussi hurisi turvallisesti moottoritiellä, ja Tähtisilmä istui sylissäni ja leikitteli rattaisiin laitettavilla koukuilla.

Tunsin Pyhän Hengen lämpimän voiman seurakunnan ilmassa, silmistä valui kummia kyyneleitä, sellaisia joita valuu vain Jumalan kosketuksesta. Tähtisilmä mutusti tyytyväisenä pullaa ja leikki. Vaikka en saanut tilaisuudesta niin paljon irti mitä voisin saada yksin, minulla oli silti hyvä olla.

Olisi paljon asioita viime päiviltä, joista voisin katkeroitua elämälle, kuten positiivisten allergiavasta-aineiden löytyminen verestäni ja lääkärin kieltäytyminen tutkia enempää. Olen kovin väsynyt taistelemaan terveyteni puolesta, ja siksi aion hetken odottaa, ja ehkä kun oireet käyvät taas pahaksi, aion mennä uudestaan lääkäriin. Olen jo kovin tottunut oireilemaan kroonisesti.

Eilen juoksin 40 minuuttia, aurinko paistoi, sitten taivaalta pamahteli rakeita, oli eksoottinen sää juosta. Tuntuu että koukutun joka kerta enemmän adrenaliiniin. Ja metsä, rakastan sen avartavaa näkymää, kun lumi on painanut maan tasaiseksi ja maasta työntyy kuusentaimia. Metsä rauhoittaa karkailevat mielen aallot.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Meri

Kirjoittajana koen löytäneeni aina sanat eri tilanteisiin, mutta tällä kertaa en tiedä, miten kirjottaisin. Paha olo on kirjoitettava ulos, mutta koska en ole ennen ollut vastaavassa tilanteessa, en löydä lauseita.

Keskiviikko 01.04.2015

Istun päivystyksessä miehen ja Tähtisilmän kanssa ja katson televisiosta vaalikeskustelua. Edellisen yön olen ollut pelkojen valtaama, hädin tuskin nukkunut, tuntenut sekoavani, näkeväni harhoja. En tiedä, miksi.
Selaan koukuttuneesti puhelintani, niin kuin aina. Yhtäkkiä viestilaatikkooni hyppää viesti:
"Meri on sairaalassa yliannostuksen vuoksi, jäähyväiskirje on jätetty kotiin. Soita mulle heti."

Pian hoitajat kutsuvat Tähtisilmän ommeltavaksi, pienellä leuka aukesi pudotessaan keittiön tuolilta. Yritän pysyä rauhallisena, mutta mieleni on kovin levoton. Eilisyön ahdinko on tässä. Muistan kun ahmin leipää ja suklaata aamuyöstä eikä mieleni päässyt eroon lentoturman uutisista. Kuolema heijastui seinälle kasvien varjoina. Ja nyt ymmärrän, miksi se heijastui.

Muistan kuinka joitakin päiviä sitten olit jotenkin erilainen. Kuin harsomainen perhonen. Mutta olinhan nähnyt sinut ennenkin sellaisena astellessani vuosia sitten sairaalaan katsomaan sinua.
Olet ollut aina uudelleen nouseva, kuin aurinko meriviivan takaa. Siksi en osannut aavistaa, että voisit yrittää päättää elämäsi.

Automatkalla päivystyksestä Tähtisilmä huutaa väsymystään. Rukoilemme mieheni kanssa autossa puolestasi samalla yrittäen rauhoitella pientä. Laitan rukouspyynnöt muutamalla läheiselle, nettiin.

Torstai

On epätavallinen iltapäivä, taivaalta ropisee tihkupisaroita, aurinko paistaa, lokit viheltävät taivaalla. Juoksen Tähtisilmän kanssa puiston mäkeä alas, ja mietin oletko elossa. Lopulta saan puhelun: olet elossa.

Muistan, kuinka nostit minut raskausaikana ylös ahdingosta. Kävimme Lidlissä ostamassa bostonkakkua, sinulla oli kotonasi ainekset fetasalaattiin, silitimme pallerojyrsijöitäsi. Seinilläsi roikkui värikkäitä tauluja, niin kuin sinäkin olet, spektran kaikki sävyt.

Katsoimme ylioppilasvideotallennetta ja nauroimme itsellemme, vinossa oleville hatuille, opettajille. Sinä sanoit, ettei minun elämäni lopu tähän, tulen vielä tekemään rakastamiani asioita, tulen vielä olemaan onnellinen. Naurusi oli kuin lattialle putoavia lasihelmiä.

Tähtisilmä laskee kymmeniä kertoja liukumäestä. Muistan, että viimeksi et enää nauranut yhtä syvällä resononnilla. Minun olisi pitänyt tajuta ahdistuksesi paljous.

Perjantai

Mies lähtee käymään Tähtisilmän kanssa sukulaisilla. Soitan pölyttynyttä soitintani, yritän päästä kiinni sointuihin. Muutama päivä sitten olimme sopineet yhdessä musisoivamme yhdessä. Että voisimme päästä vielä lavoille, me kaksi. Harjoittelen yhtä kappaletta, se on vaikea, mutta olen päättänyt harjoitella sen sinua varten.

Että muistaisit kun pääset sairaalasta, että sävelet liikkuvat yhä. Että mikään kokemasi asia ei jää haavaksi ihollesi, se siirtyy muistoihin. Että ystäväsi eivät ole kadonneet, vaikka niin joskus ajattelet, ystäväsi ovat sinua varten ryppyisiin kasvoihin asti, sinulla on ystäviä kuin kukkia kedolla. Että päivä seuraa yötä, taivas valkenee fosforin hehkuisena.

Mutta minun on vaikea soittaa. Käyn välillä parvekkeella ja tuijotan vapauteen. On vaikea olla yksin, en ole tottunut olemaan enää yksin. Kuolema on käynyt niin lähellä. Lähden juoksemaan, vaikka ulkona sataa.

Sunnuntai

Puhumme ensimmäistä kertaa puhelimessa tapahtuneen jälkeen. Makaan tunnin sohvalla, ja kuuntelen. Esitän lukuisia kysymyksiäni, se on minun tapani auttaa. Puhun harvinaisen rationaalisesti, minun on hankala näyttää todellisia tunteitani. Mutta lopussa romahdan, en voi olla itkemättä:
"Mä en olisi kestänyt menettää sua, Meri."

torstai 2. huhtikuuta 2015

10 parasta asiaa tällä hetkellä

Tuntuu, että blogissani on nykyään enemmän surua, joten päätin muistuttaa itseänikin siitä, että elämässäni on valonpilkkeitäkin.

1. Smoothie

Olen pari kuukautta syönyt lähes joka välipalaksi smoothien. Laitan smoothieen yleensä jotakin näistä: banaanin, marjoja, hedelmiä, kaurahiutaleita, jogurttia ja vettä/mehua. Joskus pelkkiä hedelmiä.
Parina päivänä olen tehnyt aamupalaksi puurosmoothien, se pitää nälkää pitkään.

2. Lenkkeily

Olen lenkkeillyt kohta 2 kuukautta. Aluksi jaksoin juosta vain 5 minuuttia, pidin 5 minuuttia taukoa, sitten taas juoksin. Nyt juoksen puoli tuntia pysähtymättä. Olen juossut pari kertaa viikossa. En juokse toistaiseksi pidempiä lenkkejä, kun pitää sen jälkeen jaksaa myös touhuta taaperon kanssa. Mutta ehkä kesällä juoksen tunnin lenkkejä. Tosin nyt maa lainehtii vetisestä lumesta, lenkkeily taitaa jäädä hetkeksi, kunnes maa on taas paljas.

3. Tähtisilmä ja puheen kehitys

Uusia sanoja ovat mennään, "iää", (isi), puu ja välillä tulee ihan "lauseita" esim. "iää täittää" (isi menee ulos). En malta odottaa, että pääsen keskustelemaan lapseni kanssa.
Muutenkin tuo valokimpale tuo elämääni niin paljon, etten tiedä, missä olisin ilman lastani. Tuskin ainakaan onnellinen. Minulle onnellisuus on aina ollut vaikeaa, mutta pystyn kokemaan onnea pienissä hetkissä ja erityisesti muistoissa.

4. Tulevaisuuden selkeytyminen

Olen ehkä vihdoin saanut vastauksen, mitä tulevaisuuteni näyttää. Tarkoitus olisi ensi syksynä palata sen verran koulun penkille, että teen opintoja kursseja kotoa käsin, mutta haluan kuitenkin vielä olla kotona lapsen kanssa. Toisaalta haluaisin jo nyt alkaa tehdä opintoja, mutta aika ei ehkä riittäisi, kun freelance-töitä on tulossa jonkin verran.

5. Refluksioireiden helpottuminen

Olen käynyt tämän vaiheen monta kertaa läpi. Muutamaksi viikoksi oireet ovat lievittyneet, sitten taas palanneet puolet pahimpina takaisin. Toivo on synnyttänyt minussa uuden elämän, joka on lakastunut yhtä nopeasti kuin se on alkanut kukkimaan.

Olen nyt viikon syönyt taas vehnää ja ruista, koska edessä ovat vielä allergiatestit. Jostain syystä oireeni ovat olleet vähäisiä huolimatta vehnän ja rukiin paluusta ruokavaliooni. Nyt todella haluan uskoa ja rukoilla, että oireeni olisivat vihdoin loppumassa.

6. Johdatus

Olen saanut rukoilla hyvän ystäväni puolesta, vaikka hän on agnostikko. Ja saanut kuulla, kuinka hyvä olo hänelle tuli sen jälkeen. Välillä tunnen johdatuksen vahvana, välillä taas se on viikkoja kadoksissa. Mutta yhä uudelleen löydän Jumalan elämästäni.

7. Yhteinen aika miehen kanssa

En ole ymmärtänyt yhteisen ajan tärkeyttä ennen kuin suhteemme joutui kriisiin. Kun on lapsi, parisuhde unohtuu helposti. Mutta olemme järjestäneet nyt yhteistä aikaa, mikä on tuntunut hyvältä. Viime viikolla testasimme uutta ravintolaa, ja pääsiäisenä olisi tarkoitus käydä ainakin kirkossa kahdestaan.

8. Unelmat ovat katkolla, eivät lakanneet

Elämäni meni uusiksi lapsen tulon myötä. Yhtäkkiä en enää pystynytkään toteuttaa itseäni taiteellisesti. Olen ollut aina taiteellinen, mutta nykyään ainoa taidemuotoni on oikeastaan blogin kirjoittaminen, koska aikaa ei yksinkertaisesti ole.
Vähän aikaa sitten luin jostain blogista kyseisen ajatuksen, ja tajusin, että mikään ei ole loppunut. Sitten kun olen 40-vuotias, Tähtisilmä on jo 20-vuotias ja todennäköisesti muuttanut kotoaan silloin. Kun kaverini vasta aloittelevat elämää lasten kanssa, olen vapaa toteuttamaan kätköksissä olleita unelmiani, ja siemailen parvekkeella viiniä.

9. Mignon-munat

Lapsuudesta muistan äidin piilottamat suklaamunat pihapiiriin, joista viimeisin oli Mignon-muna. Syömishäiriöaikoinakin minulle oli ehdottoman tärkeää saada Mignon-muna; vaikka sitten pitkän lenkin hinnalla. Muistan kun kerran söin kaksi Mignonia, ja siitä tuli aivan kamala syyllisyys. Tänä pääsiäisenä aion herkutella Mignonilla hyvällä omatunnolla.
Fazer on muuten pienentänyt mignon-munan kokoa vuosi vuodelta, jos joku on huomannut, hinta puolestaan on kallistunut.

10. Blogi

Olen blogannut vuodesta 2009, vaikka tämä blogi tuli vasta vuotta myöhemmin. Minulla on ollut tämän lisäksi kolme eri blogia: kaksi syömishäiriötä käsittelevää ja yksi novelliblogi.
Jotkut lukijat ovat pysyneet mukanani ensimmäisestä blogistani lähtien. Minulla on muutamia Facebook-kavereina, ja yhden lukijan olen tavannut pari kertaa; hän on tuntunut alusta asti aidosti kaveriltani, ei pelkältä lukijalta. Kaverini virkkasi Tähtisilmälle peiton jo ennen kuin olimme edes tavanneet. Se oli todella kaunis ele.

Olen saanut blogin kautta aika paljon yhteydenottoja: haastattelupyyntöjä, kuvausehdotuksia, opintonäytetöitä. Osaan olen lähtenyt mukaan, ja on ollut hienoa päästä mukaan mielenkiintoisin juttuihin.

Mutta tärkeintä on se, mitä blogi on antanut minulle: upeita kommentteja teiltä, yhä uudelleen rohkeisevia sanoja. Olen kuullut kokemuksianne, elämäntarinoitanne, mikä on tuntunut mahtavalta. Joka kerta kun avaan blogin ja siellä lukee "1 kommentti odottaa julkaisemista", sydämeni lyö lisälyönnin. Niin paljon rakastan kommenttejanne, ja teitä.