torstai 26. maaliskuuta 2015

Lenkillä

Juoksen ja mieleeni sinkoaa ohimeneviä ajatuksia. Taivaalla kellui viime yönä lentokoneita kuin tummassa pilkehtiviä tulikärpäsiä. Kaikki on ohimenevää. Läheiset, jotka ovat nyt ympärilläni, tulevat kuolemaan tai ehkä ehdin ennen heitä.

Ohitan pimeydessä vainuvan joen. Jos lapseni joskus putoaisi veteen ja hukkuisi, miten voisin jatkaa elämää. Elämästä on tullut niin haurasta, lohkeilevaa. Minun elämälläni on tarkoitus, suojella lastani, tähden nuppua. Jos joku olisi kertonut, kuinka syvää pelkoa äitinä voi kokea, en olisi uskonut.

Voisin heittäytyä märkään pajunkissaketoon lepäämään, olen väsynyt. Mutta silti juoksen. Koska sitten jaksan paremmin enkä kietoudu ahdistukseen illalla. Ennen jaksoin valvoa puoleen yöhön, mutta nykyään painaudun lakanoihin jo yhdeltätoista.

Mutta eilinen oli kuulas. Matkustin toiseen kaupunkiin ystävää tapaamaan, lasiseen piparkakkulähiöön. Söimme pullaa, piirakkaa, keitimme teetä. Tähtisilmä laski varmaan 20 kertaa liukumäestä, nauroi, nauroi, nauroi.
Sitten aloin puhua muistoista, että minulla on ikävä vappupiknikkiä saaressa, sitä kun joku huolehti minusta, vaikka promilletasoni oli äärettömissä. Lukkoni aukenivat vasta tuntien jälkeen, arjen lukot. Ja ystäväni sanoi, että tota halusinkin kuulla sulta. Kotimatkalla bussipysäkillä tuntematon nainen hymyili minulle, lämmin katse pähkinäisessä iltaruskossa.

torstai 19. maaliskuuta 2015

Adrenaliini

Yhtenä päivänä kun aurinko avasi kehänsä, olin tapani mukaan vienyt Tähtisilmän ulos puistoihin ja ihmettelemään autoja. Paluumatkalla näin puistossa kauniin tytön, jolla oli pari lasta. Tähtisilmä osoitti, että mennään sinne, ja menimme. Tytöllä oli kauas kantautuva nauru ja kaunissointinen, innokas aksentti. Ja me juttelimme, niin kauan kunnes Tähtisilmä alkoi väsyä. Tyttö sattui asumaan melkein viereisessä talossa.
Sovimme näkevämme, ja olin niin huojentunut, että täällä asuu muitakin äitejä kuin nelikymppisiä, elämälle katkeroituneita kukkahattuja (muru, en tarkoittanut tällä sinua). Ja että hän halusi nähdä minua toisenkin kerran.

Olen koukuttunut adrenaliiniin, juoksemiseen. Aluksi en jaksanut juosta kuin viisi minuuttia, mutta nyt jaksan jo puoli tuntia. Koska en voi juoda kofeiinipitoisia juomia, saan liikunnasta annoksen lisäenergiaa. Rakastan sitä kun sydän väpättää rinnassa, ja on lämmin vaikka ilmakehä olisi jo viilentynyt, ja musiikki kirii jalkoja eteenpäin.
Alan harkita jälleen maidotonta ruokavaliota. Joka ilta käydessäni nukkumaan meinaan oksentaa, koska ilman nouseminen kurkkuun on niin voimakasta. Viimeksi ollessani maidottomalla, se auttoi vain hetken, mutta se saattoi johtua siitä että söin silloin vehnää ja muita viljoja. Kukkarolle ruokavaliot tulevat kalliiksi, mutta en halua olla tässä kunnossa lopun elämääni.

Tänään kävin hammaslääkärissä ja thorax-kuvassa, koska hammas on joutunut hermopinteeseen ja aiheuttaa särkyä.
On aika harvinaista, että saan viettää hetken aikaa itsekseni, ja nautin kun sain istua junassa aivan rauhassa ja katsoa ohihumisevaa maisemaa kuitenkaan katsomatta mitään erityistä. Kadut tuoksuivat hedelmiltä, ehkä hajumolekyylit nousivat torilta tai naisten hiuksista. Olisi tehnyt mieli ostaa jäätelötötterö, mutta kojuja ei vielä ollut. Vapaus oli kietoutunut valoon.

perjantai 13. maaliskuuta 2015

2010-2012

12.03.2015


On yö enkä saa unta. Mietin taas samaa tapahtumasarjaa, palaan lukiovuosiin. Muistan elävästi minttuliköörin makeuden, nahkatakin vastahakoisen pinnan, auringon värit, sateet, purjeveneiden välkkeen satamassa. En haluaisi ajatella koko asiaa, siitä on jo viisi vuotta, olenhan jättänyt taakseni kaikki muutkin elämästä kadonneet ihmiset, mutta hän kulkee unissani, ajatuksissani aivan liikaa. Enkä edes kaipaa häntä. Hän maalasi minuun surun.

Ja koska on taas kevät, katupölyn pilvet ja tassuttelevat kissat lasitetuilla parvekkeilla, muistot kipuavat mieleeni. Kolmena keväänä minä astuin harhaan, kadotin kiintopisteen, yhä uudestaan uskoin hänen sanojaan kuinka olen kaunis ja kuinka hän kirjoittaa sirosta tytöstään kirjan, se oli aina kevät, aika jolloin taivas avartui.

En koskaan oppinut, kuinka tuhoisa hän oli mielelleni. Tiesin hänen kummallisuutensa, sen olivat huomanneet muutkin, mutta jokin hänen katseessaan sai aina palaamaan. Muistan kuinka hän itketti minua koulun ylimmässä kerroksessa 1,5 tuntia, eikä hän edes koskettanut vaikka olin palasina. Saksan tunnin päätyttyä lempeä opettaja kysyi, onko sulla kaikki hyvin, onhan sulla kotona joku odottamassa. Oli tulossa pääsiäinen ja kadut olivat lumesta alastomat, valo putosi kortteleihin ihmeellisesti. Kävelin kotiin, kuuntelin kappaleita joita hän rakasti, ja kotona söin lohdutukseksi Kismetin, ja jumppasin salaa huoneessani loppuillan.

Hän teki sen niin salamyhkäisesti. Aina hän särki minut jalkojensa juureen, viskasi kuin hauraan kahvikupin, sitten taas sanoi että tule tänne. Epätoivon kasvaessa pienenin hänen vuokseen, koska tiesin että hän pitää eteerisyydestä. En yllättynyt kun kuulin myöhemmin että hänellä oli tyttö, jolla oli yhtä burgundit hiukset kuin minulla ja hän oli vielä pienempi.

Ja kun ystäväni kysyi pari vuotta sitten häneltä, muistatko sen tytön. Hän kysyi että kuka, en ole koskaan kuullutkaan sellaista nimeä.

Onko sinulla ihmistä, joka ei lähde pois mielestäsi?

torstai 12. maaliskuuta 2015

Rypsinkeltainen valo

Motivaatio blogin kirjoittamiseen on ollut viime aikoina hukassa, kun tilastot ovat romahtaneet sen jälkeen kun aloin kirjoittaa blogiin enemmän uskon asioista. Tämä on kuitenkin elämä blogistani, ja usko kuuluu siihen olennaisesti: en voisi olla kirjoittamatta siitä. Mutta nyt ei ole mielenkiintoa kirjoittaa siitä hetkeen.
Mielessäni on käynyt blogin lopetus, kun tuntuu niin vaikealta. Toistaiseksi aion silti jatkaa.
En ole pystynyt kuvailemaankaan, koska ystäväni sekoitti kameran asetukset. Mutta ei se haittaa, kunhan saisin vain kameran taas toimimaan.

Refluksioireet ovat olleet pahat taas. Yhtenä päivänä kävellessäni Tähtisilmän kanssa ulos oireiden kuohuessa mietin että tämä on sittenkin tulevaisuus. En ehkä koskaan pääse eroon tästä kamalasta sairaudesta. Tuntuu kuin syömishäiriöstä parantumista ei olisi ollutkaan, kun sen jälkeen sain riesakseni kilpirauhassairauden ja refluksitaudin.

Kulunut viikko on ollut kuitenkin mahtava. Mies on ollut talvilomalla, ja olemme tehneet paljon asioita yhdessä. Käyneet sisäleikkipuistossa, uimahallissa, katsomassa lentokoneita ja eilen suunnistimme metsään auringon laskiessa. Koski pauhasi, heittelimme sinne yhdessä kävyn poikasia, Tähtisilmä tassutteli nauraen sammalpolkua pitkin ja rypsinkeltainen valo kurkisteli oksiston takaa. Sitten menimme sukulaisille kylään, ja söimme minttusuklaajäätelökakkua.

Ostin uudet juoksukengät ja aion lähteä taas hellivän auringon alle juoksemaan. Liikuntaan on vähän ristiriitainen suhde menneisyyden vuoksi, olen juossut tämän lähiön kaikki reitit, ja jokainen puu, risteys, puutarhaplantaasi muistuttaa tuskasta, kasvavasta nälästä, vatsakivusta kun mahassa on puoli litraa kahvia. Mutta olen jo liian vahva ja unohtanut nälän tuottaman mielihyvän, solisluista syntyvät lumpeenkukat.

torstai 5. maaliskuuta 2015

3 vuotta lapsen kanssa kotona

Minulle satelee usein kysymyksiä ja lauseita:
"Milloin aiot palata opiskelemaan?"
"Ai, aiotko todellakin olla niin pitkään kotona lapsen kanssa? Oikeasti?"
"Mä en ainakaan jaksaisi nysvätä niin pitkään kotona."

Näitä kommentteja kuulee niin naapureilta, ystäviltä kuin sukulaisilta. Ne tuntuvat pahoilta. Omasta kokemuksestani kotona oleminen ei ole mitään makoilua. Se on lapsen kanssa aktiivista olemista, leikkimistä, ulkoilua, mutta eniten kotitöitä, ruoanlaittoa ja kaupassa käyntiä. Joskus se on pitkän kiukkuitkun kuuntelemista, omien aterioiden pitkittymistä tai vessapaperipölyn nyppimistä teipillä pois vastapestyistä vaatteista. Se on kovempaa työtä kuin opiskelu tai töissä käyminen. Suurimmalta osin minä rakastan sitä.

Minun mielestäni lapsen on hyvä olla kotona vanhemman kanssa, jos siihen on mahdollisuus. Tämä on vain oma mielipiteeni. Ymmärrän kyllä vanhempia, jotka laittavat lapsen aikaisin päiväkotiin ollessaan itse todella uupuneita, taloudellisen tilanteen romahtaessa tai mikäli työpaikka/opiskelupaikka ei odota. Mutta asia, mitä en ymmärrä on valtava halu edetä omalla urallaan välittämättä lapsen hyvinvoinnista. Olen itse katsonut lähipiirissäni tilanteita, joissa äiti rytmittää päivänsä oman aikataulunsa mukaisesti sysäten vauvan vieraille hoitajille vain päästäkseen itse 10 kertaa viikossa treenaamaan unelmiensa vartaloaan mammajumppaan. Vauvan täyttäessä 9 kuukautta heitetään pieni päiväkotiin vain koska oma ura ja omat unelmat. Miksi hankkia lapsia, jos ei ole valmis ottamaan vastuuta? Ehkä myöhemmin tällaiset ihmiset huomaavat, kuinka vauva ei ole enää tuhiseva pumpulipallo ja aika, jonka jätti uhraamatta lapselleen; sitä ei saa enää takaisin. En ole vihainen näille vanhemmille, olen vain surullinen, että he elävät näkemättä.

Lasken olleeni Tähtisilmän kanssa kotona vasta noin vuoden, koska ensimmäiset 9 kuukautta synnytyksestä en ollut kotiäiti. Olin sairas, ja makasin milloin missäkin tutkimuspöydällä ja eri kaupungeissakin yksityislääkäriasemilla. Sukulaiset hoitivat vauvaa kotonamme, siivosivat ja ottivat häntä hoitoon, jotta saisin levätä.

Vasta viime keväänä, kun taivas pulpahteli taas turkoosin sävyistä ja heitimme mieheni kanssa rakkauslukon avaimet koskeen, tunsin olevani jotenkin kunnossa. Että jaksoin hoitaa vauvaa kotona ilman jatkuvia apuvoimia. Siitä lähtien olen kaikesta väsymyksestä ja parisuhteen repaleisuudesta huolimatta nauttinut. Nauttinut, että pystyn kävellä rattaiden kanssa ilman jatkuvaa yskimistä, hengenahdistusta ja oksentamista. Nähnyt ensiaskeleet ja kuullut ensisanat, lukenut yhä uudestaan pojalle saman autokirjan ja pitänyt hänen kädestään kiinni suojatietä ylittäessä.

Ensi syksynä ajattelin kuitenkin aloittaa opintojani pitkän tauon jälkeen ja tehdä kursseja kotona sen verran, minkä ehdin. Omaan tahtiin, Tähtisilmän ehdoilla. Vain koska tahdon tietää, onko ala oikea minulle. Se selviää vain kokeilemalla. Mutta saattaa olla myös, etten jatka opintojani vielä. Kaikki riippuu terveydentilastani.
Gluteeniton ruokavalio ei ole sittenkään auttanut oireisiini niin paljon kuin toivoin. Stressi, huonosti nukutut yöt ja hormonaaliset muutokset pahentavat yhä oireitani. En tiedä, tulenko koskaan olemaan oireeton, ja se on vähän pelottavaa tulevaisuuden kannalta.

Mutta vielä vajaa puolitoista vuotta aion olla kotona ja nauttia ajasta, joka on katoavaista.