torstai 28. toukokuuta 2015

Runoja

TAHDON

Halusin hattaranturkoosit hiukset
vain palatakseni
  henkäykseksi
valkoiseen kivirakennukseen
   diagnoosien kukintakauteen.
               

                                (Meissä oli taivaankappaleiden
                                          tomua,
                                               purkitettua surua.)       

Pukeuduimme siellä
kuohkeisiin mekkoihin,
puristimme ranteitamme,
vuohenkellonvioletteja,
heitimme riisinjyviä
                                  i l m a  k  e   h    ä      ä        n.

Sanoimme yhdessä tahdon 

              elämälle, 

                  elämälle.


SALAISUUKSIA


Muistan kun sanoit,
  sädehdit kirkkaammin
       kuin Uspenskin katedraalin
                                          kullatut sipulit.

Minä olin avoinna,
kuuntelin äänesi resonointia.
Sinulla oli salaisuuksia, 
  orvokkeja taskussa.

Sataman valossa
poimimme liekit nuoliimme
oksitosiinistamme.
Sytytimme yhdessä taivaan tuleen.
        Ei ollut olemassa mitään muuta kuin rakkaus.

                   Sulkeuduimme asuntoosi
                             maalauksien hämmästeltäviksi.
                        Niiden katse oli itään.
                                   Piirsit minulle kartan
                                meteoroideista, perhosista
                                                          ä ä r e t t ö m ä ä n  pimeään.


KALAT


Riemuitkaa, kalat!
Aukaiskaa ammottavat kiduksenne!
Ahnehtikaa koralliplanktonia!

      Sokaistukaa vedenpinnan säteistä,
vapauden häistä!

     
                                               Meren valossa
                        takertukaa ankeriaisiin.
                                                      Hylyn pimennossa
                                himoitkaa unohduksiin.


Laskekaa mehevä mätinne!
Laskekaa! 
  Laskekaa!
Riemuitkaa!


GERBERAT


Rakas, älä leikkaa kahtia gerberoitani,
jotka kasvatin putoavista kaloreista.
Älä koske läpisinertävään ihooni,
jonka olen peittänyt neuleeseesi, 
myskintuoksuiseen.

Anna kukkasten kasvaa vielä hetki
kohti aurinkoja,
taivaankärkiä,
iankaikkista.

Älä pysäytä minua,
    kun olen jo kadonnut.

tiistai 26. toukokuuta 2015

Nousukiito

En ole kirjoittanut, olen voinut niin huonosti. Olen oksentanut niin, että eräänä aamuna heräsin ruoan hajuun päässäni, aliravitsemustilan aikaansaannosta. Tuntui, etten jaksanut edes juoda lasillista mehua, niin heikko olo oli. Vaikka oli vasta varhainen aamu, oli pakko herätä syömään lämpimiä voileipiä ja vanhasta muistista laittaa ketsuppia päälle.
Päivällä sanoin miehelle, että nyt tekee mieli dominokeksejä, ja hän kävi kaupassa, ja söin melkein koko paketin. Paino on laskenut, mutta yritän korjata asiaa. En ole jaksanut laittaa viikkoihin ruokaa, siivota, tiskata, nähdä ystäviä.

Kaikki vain rajun refluksitaudin ja viimeviikkoisen mahataudin ansiota. Refluksin vuoksi en ole pystynyt syömään kuin desin ruokaa kerrallaan, juoda lasista vain kulauksia. Toissayönä oksensin kaksi kertaa, ja olisin oksentanut kolmannenkin, jos olisin juonut vähän enemmän kuin puoli desiä mehua.

Ja lopulta väsyin ja soitin taas terveyskeskukseen. Sain uuden refluksilääkkeen, ja eilen nappasin ensimmäisen. Pystyin syödä taas normaalisti; en ole vuorokauteen oksentanut, yskinyt, röyhtäillyt, voinut pahoin, ollut kovissa kivuissa. Mutta kaikki on vain väliaikaista. Kun taas lopetan kuurin, en tiedä, mitä tapahtuu.

Mutta kuinka iloinen olenkaan, että olen tänään pystynyt syödä, tiskata, siivota Tähtisilmän lelut ja eilen laitoin tonnikalapastaa. Elämä maistuu elämälle, alakerran ikkunasta vaeltaa itämaisten kukkien tuoksu. Kohta tervapääskyt suhahtavat räystäisiin ja kirkuvat läpi yön.

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Valo laskeutuu mereen

Tänään on helpompi hengittää, vointini on parempi.
Oireet ovat olleet pahemmat kuin koskaan viimeiset 1,5 viikkoa, sietämättömiä rinta-ja selkäkipuja jatkuvan röyhtäilyn ja ajoittaisen oksentelun kanssa. Toisinaan kaikki on liikaa, tuntuu etten jaksaisi enää päivääkään sairauteni kanssa. Olen kysynyt miksi tuhat kertaa saamatta vastausta. Tuntuu, että niin monella ikäiselläni ei ole samanlaisia murheita. Sairauteni tulehduttaa välit toisinaan myös mieheeni enkä jaksa pitää ystäviin kunnolla yhteyttä.

Mies lähti viikoksi reissuun, ja tuntuu raskaammalta. Kun itkin eteisessä oven kolahduksen jälkeen, kerroin Tähtisilmälle, miksi itken.
"Koska isi lähti ulkomaille ja äidillä on isiä ikävä, mutta isi tulee onneksi pian takaisin."
Poika tuli halaamaan minua kovaa, ja joskus tuntuu siltä, että lapsi on vahvempi kuin minä itse.

Jumala on kuitenkin niin ihmeellinen, että osaa laskea valon mereen pimeimpinäkin hetkinä. Ystävä, josta olen kirjoittanut blogiini, joka vain katosi murtaen mieleni meritähtihiekaksi, palasi takaisin elämääni. Se ei olisi tapahtunut ilman kärsimystäni. Jos en olisi yhden valvotun yön jälkeen laittanut itkuhorteessa hänelle viestiä nähtyäni hänen tuoreen päivityksensä Facebookissa, en olisi saanut häneen yhteyttä. Se oli kiinni pienestä hetkestä. Hän lupasi tulla tapaamaan minua kahden vuoden tauon jälkeen, mutten tiedä tuleeko hän. Mutta ainakin tiedän, ettei ystävyytemme ole hiipunut.

Elämä loppuu aina silloin kun alkaa uusi jakso. Minulle nämä pysähtymiset ovat raastavia. Juuri kun on tottunut nykyiseen elämäntilanteeseen, on alettava valmistautumaan uuteen. Kaikki tuore on aina pelottavaa, koska se on koskematonta.
Meillä on edessä pian muutto isompaan asuntoon, jotta Tähtisilmä saa oman huoneen. Ja vaikka kuinka olen halunnut tästä karmivasta lähiöstä rauhallisempaan talonyhtiöön, en tahtoisi lähteä. Ihminen kasvaa kiinni juuriinsa, ja minä olen kasvanut näihin ruusunmarjapensaisiin, lähikauppoihin, jotka ovat lähes yöhön asti auki, suruhuulisiin ihmisiin joilla on aidot sydämet, ystäviin, moottoritien taukoamattomaan virtaan, kimalaiskuhinaisiin puutarhapalstoihin.