keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

# Poikaystävä

1. Jos tyttöystäväsi katsoo telkkaria, mikä siellä todennäköisesti pyörii?

- Joku typerä hempeilysarja. :D

Eli varmaankin Ensitreffit Alttarilla. Kaikki kosinta/hää/parisuhdeohjelmat kiinnostavat. Realitysarjat.


2. Minkä kastikkeen hän valitsee salaattiinsa?

- Sinappipitoisen.

Tai öljyn.


3. Mikä on hänen inhokkiruokansa?

- Kaikki liian lihaisa.

Pihveistä en välitä. Mustekala ja maksaruoat ovat inhokkeja.


4.  Menette ulos illalliselle ja drinkeille, mitä hän tilaa?

- Aikalailla samaa kuin minä, koska et osaa päättää.


Pastaa tai pizzaa ja vettä. En ole koskaan tilannut drinkkiä.

5. Mikä on hänen kengänkokonsa?

- 38.

39. 


6. Jos hän keräilisi jotakin, mitä se luultavasti olisi?

- Kaikkea perhosiin liittyvää.


7. Mitä hän voisi syödä päivittäin kyllästymättä?

- Banaania.

Syön lähes aina iltapalan jälkeen tunnin päästä vielä banaanin.


8. Minkälaista musiikkia hän kuuntelee?

- Mielisairasta eli Steven Wilsonia.

Viime aikoina Von Hertzen Brothersia.



9. Minkälaisista elokuvista hän pitää?

- Rakkausdraamoista.


10. Minkä väriset silmät hänellä on?

- Vihreänharmaat.

Sinivihreänharmaat.


11. Kuka on hänen paras ystävänsä?

- Se on hyvä kysymys, en tiedä. Minä.

Parhaimpia asioita arjessa on nukahtaa parhaan ystävänsä viereen.


12. Asia, mitä usein teet, josta hän ei pidä?

- Pelaaminen.


13. Missä hän on syntynyt?

- Länsi-Suomessa.


14. Jos leipoisit hänelle synttärikakun, millainen se olisi?

- Suklainen.


15. Minkä parissa hän mielellään viettää monia tunteja?

- Tabletin.


16. Mitä hän osaa erityisen hyvin?

- Hoitaa lastamme. Kirjoittaa.


17. Mikä on oudointa ruokaa, mistä hän pitää?

- Tonnikala ja raejuusto.

Erikseen siis, ehkä joskus olen sekoittanut niitä yhteen. Parasta on raejuusto ketsupilla.


18. Mitä kolmea asiaa hän kantaa aina mukanaan?

- Puhelinta, vesipulloa ja meikkejä.


19. Mikä saa hänet ärsyyntymään?

- Jos en korjaa jälkiäni.


20. Entä piristymään?

- Läheisyys.

Ja suklaa, yhdessä katsottu elokuva (erittäin harvinaista), treffi-illat ja ruusut.


21. Ketä julkisuuden henkilöä hän ihailee?

- Harmainta aavistustakaan.

En tiedä itsekään. Ihailen enemmänkin rohkeita ja kauniita bloggaajia.


22. Millainen hän on tyttöystävänä?

- Rauhallinen, ahkera, kaunis, hyvä laittamaan ruokaa, huomioonottava.


23. Milloin hän tapasi vanhempasi?

- En kyllä muista.

Ehkä noin muutaman viikon päästä seurustelun alkamisesta.


24. Mikä on hänen uusin villityksensä?

- Tabletti.

Aluksi ärähdin miehelle, kun hän meni ostamaan moisen turhan härpäkkeen, mutta nyt olen itse tässä kiinni.
Myös soija- ja kaurapohjaiset jogurtit ja soijakaakao ovat uusinta villitystä.


25. Millainen on hänen kotilook?

- Mun vaatteet päällä, varsin rento.

Mieheni t-paita ja collegehousut.

tiistai 21. heinäkuuta 2015

01.05.2011


Kun painan silmät kiinni ja yritän muistella, mieleeni piirtyy vain lyijyisiä luonnoksia. Muistot ovat kuluneet. Mutta muistan minä tämän, kun vain pidän luomet suljettuina ja yritän. Ja koska se on elämäni tärkein päivä lapseni syntymän jälkeen, haluan jakaa sen teille.

Olen muuttanut mm. nimet ja syntymäajat tekstistä.

30.04.2011

On kylmä varhaisiltapäivä. Meikkaan peilipöydän ääressä ja litkin suklaista teetä. Äiti on juuri herännyt ja pudistelee petivaatteita. Kiinnitän timanttiripsiä tyveen, vaikken näe kunnolla onton verensokerisumun takaa. Solmin rusetit hiuksiin.

Hiivin keittiöön, en halua puhua äidin kanssa nyt. En halua, että hän näkee ruokieni annostelua. Syön kalapullia, perunoita ja tomaattikastiketta, leivän ja lasin maitoa, jälkiruoaksi suklaavanukkaan. Puen nahkatakin päälle ja lähden kävelemään bussipysäkille.

Tuuli on tarrautuva, pohjoinen tuoksu kuljettaa vapautta mukanaan. Laukkuni on raskas, kuohuviini ja siiderit kolisevat. Eukalyptussavu kiemurtelee tupakastani, kaupasta saa vielä Bonuksen Icea.
Kun bussi syöksyy moottoritielle, hengähdän syvään. Tänä iltana olen vapaa hetken, kuin vastakuoriutunut lehden silmukka.

Tapaan ystäväni Postitalon edessä. Räpsimme muutamat kuvat, kaksi helmiäistä elämän keskellä vailla suuntaa. Hän nauraa kilisevälle laukulleni, ja suuntaamme Fazerin kahvilaan.
Ystävä arpoo jäätelön ja kakun välillä ja kannustan häntä kakkuun, onhan se täystyrmäys sairaudelle. Jätän herkun välistä, koska olen jo syönyt kotona jälkiruoan. Tilaan mansikkateetä. Puhumme jälleen kaikesta.

Saatan ystäväni junalle, ja en voi olla toivomatta että juna tulisi pian. Haluan jo aukaista korkin ja unohtaa. Kävelen liikkuvan junan vieressä, kunnes se lipuu raiteiden verkostoon.

Saari on meluinen ja merenkostea, sinne on kokoontunut paljon tuttuja ja tuntemattomia serpentiinikoruineen. Lukioystävilläni on viltti, mansikoita, juustonaksuja, suklaatakin. Syön nälkääni kaikkea, välissä viiniä ja tupakkaa. Hyväntuulinen ystäväpoika istahtaa viereeni ja kysyy, minne olemme menossa. Varmaan Kaivariin niin kuin kaikki muut, vastaan. Tiedän, että hän pitää minusta. En vain tunne mitään.

Lähdemme Kaivopuistoon, nauramme koko matkan. Olen kaiketi juonut liikaa, päätän pitää taukoa. Nurmikko on täyttynyt eri värisiin haalareihin pukeutuneista nuorista, valkonuppuisia päitä joka puolella.
Leiriydymme kalliolle. Puhelimeni välkehtii vilkkaasti, samassa puistossa harhailevat ystävät soittelevat, ja kutsun heidät luokseni. Ihmisiä on tuhansia, jopa kymmenen tuhatta. Äänet sekoittuvat toisiinsa.

Muistan kun selitän jotain juttua tölkki kädessä ja yhtäkkiä tipun alas kalliolta pienen matkaa. Ystäväpoika nappaa minut syliinsä, ja olen säikähdyksissäni. Olisin voinut kuolla. Poika pitää minusta huolen loppuillan, koska olenhan vähän sekaisin.
Ilta on hämärtynyt, vaahterat sulkevat kätensä kattokruunuksi päällemme.

Koffin puisto on hiljainen. Olemme harhailleet sinne etsimään kaverin kaveria. Ystäväpoika kulkee vierelläni ja vartioi liikkeitäni, vaikka olenkin selvenemässä, en ole juonut tuntiin. Tavallaan hänen huolenpitonsa tuntuu hyvältä, tavallaan tieto siitä mitä hän odottaa minulta vastapalvelukseksi, ei tunnu oikealta. En voi suudella ihmistä, johon en ole rakastunut.

Rautatientori kuhisee. Odotamme bussiani aikataulujen luona, keltaiset numerot vaihtuvat toisiinsa. Serpentiini kaulassani on jo suora, yksinäinen heliumpallo odottaa noukkijaansa puuhun kietoutuneena.
"Tulisitko sä meille yöks?"
"Mä en oikein tiedä, haluaisin kotiin."
"Ei sun kannata lähteä enää näin myöhään."
"Niin, mutta äitikin odottaa mua."
"No, toisella kerralla sitten."
Hän halaa minua pitkään.

Kävelen pysäkille ja kaivan laukusta tupakoitani. Löydän askista kolme katkennutta. Olen tuohtunut humalastani - olen katkonut viimeiset savukkeeni todennäköisesti istumalla laukkuni päällä puistossa.

Katson pysäkillä olevia ihmisiä ja mietin, keneltä kehtaisin pyytää. Astelen määrätietoisesti miehen luo, joka polttaa ja jonka lyhyet hiukset sinertävät hämärässä, vaikka ne ovat mustat. Hänellä on kauniit kasvonpiirteet ja paksu nahkatakki. Kysyn yhtä röökiä. Mies kaivaa povitaskustaan tyhjän askin:
"Sori, tämä oli vika."
Juuri silloin paikalle tupsahtaa keski-ikäinen humalainen, joka kysyy, miten tästä pääsee Tampereelle. Toteamme yhdessä, ettei tähän aikaan taida mennä junia. Tamperelainen kaivaa taskustaan tupakan sytyttääkseen sen, ja kysyn häneltä yhtä. Hän tarjoaa mielellään savukkeen näin "kauniille naiselle", ja rupattelemme hetken.
"Pitäis vain vaimon luokse päästä."
Känniahven katoaa Rautatieaseman uumeniin ja jäämme kahdestaan puhaltamaan savua ilmaan.

Mies kysyy minulta, miten ilta on mennyt. Selviää, että olemme molemmat olleet Kaivarissa iltaa viettämässä. Joku tyttö oli kirjoittanut numeron hänen käteensä Kaivarissa, mutta häntä ei ollut kiinnostanut. Miehen oli pitänyt jäädä vielä Helsinkiin, mutta hänen kaverinsa oli löytänyt naisen, eikä lähtenytkään hänen kanssaan jatkoille.
Siksi hän on nyt odottamassa samaa bussia kuin minä, vaikka pysäkiltä lähtee kymmenisen bussia, ja käsittämättömän kohtalon johdatuksesta hän asuu parin sadan metrin päässä minusta.

Bussi lähtee klo 01.05, ja vuorokausi on vaihtunut 01.05.
Juhlinnasta väsyneet ihmiset alkavat sulloutua bussiin. Bussissa en meinaa löytää bussikorttiani, ja tuo komea mies tarjoutuu maksamaan matkani. Lopulta löydän korttini. Mies tulee istumaan viereeni.

Jutellessamme löydämme paljon yhtäläisyyksiä, kuin tuomenkukat punoutuisivat toistensa lävitse muodostaen lumisen korallin.
Miehen nimi on Leo, samankaltainen kuin nimeni Eleonoora. Hän on syntynyt 20.06, minä puolestani 20.09. Hänen työpaikkansa on muutaman sadan metrin päässä lukiostani.
Olemme asuneet vuosikausia pienessä tuhannen asukkaan lähiössä, käyneet ahtaassa lähikaupassa, leikkineet autioissa puistoissa koskaan kohtaamatta aiemmin.
Ja sukujuuremme ulottuvat 600 km päähän pikkuruiseen kylään, jossa isovanhempamme tuntevat toisensa. Olemme viettäneet kesälomiamme vain 5 kilometrin päässä toisistamme, jossa mustikat ovat levittäytyneet erämetsiin kuin taivaan rajat. Ja meillä on samanlainen musiikkimaku.
"Tämä tuntuu ihan uskomattomalta", Leo sanoo.
Niin minustakin.

Jäämme pois samalla pysäkillä ja kuljemme yhdessä huoltoasemalle ostamaan minulle tupakkaa. Minua pelottaa, jos kaikki loppuukin, yksi taikamainen yö vaihtuu päivään, jossa on vain lakanankylmä tyhjyys. Siksi en epäröi kysyä:
"Onko sulla kylmä?"
"Ei oikeastaan, entä sulla?"
Kiedon käteni hänen ympärilleen, ja Leo hymyilee. Olen onnellinen, ettei hän tee elettäkään ottaakseen kättäni pois.

Kierrämme ostarin kautta, ohi ränsistyneiden talojen ja nukkuvien alppiruusujen. Kaikkialla on hiljaista, hyvin hiljaista. Kehä kolmonen värisee ilmakehässä ja satunnaisissa ikkunoisissa loistaa valo.
"Tottakai mä saatan sut kotiin", Leo sanoo.
Jäämme seisomaan rappujen eteen. Katsomme toisiamme. Suutelemme kovaa, ja se tuntuu erilaiselta kuin muiden kanssa. Turvalliselta, intohimoiselta. Suudelma kestää tähdenikuisen hetken kunnes kysyn:
"Niin, oothan sä sinkku?"
Leo vastaa nauraen, että olen.

Jäämme istumaan portaille. Jo bussissa olemme avanneet itsestämme kipeitäkin kohtia. Nyt puhumme lisää, välillä suudellen, välillä nauraen ja herkistyen; taivaalle on kudottu tähtimatto. Äiti laittaa viestiä vähän väliä, mutten vastaa.
On jo aamuyö, kun päätämme lähteä koteihimme nukkumaan. Leo lupaa soittaa minulle huomenna heti herättyään. Sitten näkisimme päivänvalossa.

Kello on yli neljä, kun saavun kotiin. Äiti on vielä hereillä. Syön juustoleipiä laskematta siivujen kaloreita ja selitän äidille adrenaliineissani Leosta. Äiti myhäilee, että kuulostaa siltä kuin meidän olisi tarkoitettu tapaavan. Sängyssä laitan vielä Leolle hyvänyön viestin, mutta hän ei vastaa. Ehkä olin vain yhden yön korento hänelle.
Nukahdan kevyeen pyörintään, promillet uivat veressäni.

Herään aamupäivällä saamatta enää unta. Eilinen tuntuu liian hyvältä unelta. Laitan puhelimeen äänet päälle ja syön pitkän kaavan mukaan aamiaista. Sitten uppoudun blogiini kirjoittamaan ihmeellisestä yöstäni. Juon appelsiiniteetä, eikä Leo ole vieläkään vastannut. Jotenkin olin aavistanut tämän. Olin hänelle jotain, mutten tarpeeksi.
Kello lyö yli kolmen, ja silloin puhelimeni soi. Leo pahoittelee että oli yöllä jo nukahtanut viestini saapuessa, ja kysyy, missä nähdään ja milloin.

Meikkaan ja laittaudun tunnin. Lähden kävelemään puistoon hyvissä ajoin. Leo tulee minua vastaan, ja hetken kaikki on taas epävarmaa, mutta kun hän puristaa minut syliinsä ja suutelee ja katsoo oliivisin silmin, olen taas varma. Että tässä on se oikea.

Sulkeudumme hänen kotiinsa ja uppoudumme keskusteluun. Leolla on kaksi undulaattia, jotka kujertavat häkissään pastellisissa sulkapuvuissaan. Leo näppäilee kitaraansa, ja jokainen sointu värisyttää sydäntäni. Käymme välillä tupakalla, ja jatkamme taas keskustelua.

On alkuilta ja makaan puoliksi Leon päällä. Leo sukii hiuksiani, ja se tuntuu rentouttavalta. Aivan kuin parin vuoden vaeltaminen anoreksiassa olisi päättymässä. Leossakin on jotain tummaa, kaukaisuutta hänen kasvoillaan. Meissä on samaa päämäärättömyyttä, samat eksyneet kädet, jotka yhdessä ristiytyneenä muodostavat kukkivan kehän.
"Tota... Tämä tulee nyt ehkä aika nopeasti, mutta haluaisitko sä olla mun oma?"
Vastaan kyllä. Ei olisi olemassa muuta vastausta.

Yhtäkkiä on kulunut seitsemän tuntia, on jo pimeää, mutta väsymys ei tunnu ruumiissa. Leo saattaa minut kotiin emmekä ole irrottautua toisistamme rappusilla. Jään katsomaan, kun Leo katoaa talon taakse, ja silmissäni tuikkii kastetta.

Ja tässä olemme nyt, yli neljän vuotta yhdessä kulkeneina, avopuolisoina, rakastavaisina, yhden lapsen vanhempina, sielunkumppaneina olematta päivääkään erossa. 

lauantai 11. heinäkuuta 2015

Kuulumisia

Vaihdoimme Tähtisilmän kanssa maisemaa asvalttilähiöstä keskelle peltoa ja metsiä, joissa tallustavat mesikämmenet. Isovanhempien luokse.
Olen ollut levänneempi enkä tarvinnut päiväunia, kiitos kotitöiden ja ruoanlaiton tekemättömyydelle. Toisaalta taas ahdistunut ruoasta enemmän, sillä onhan tämä ympäristö, jossa kaikki sai räjähtävän alkunsa tehdessäni vatsalihaksia metsän varjossa, muurahaiskuhinassa.
Mutta kun pääsen kotiin, jossa mies paistaa iltaisin pekonia ja munia luoden rutiinillaan minulle turvallisuuden tunteen, olen jo vapautunut. Voin syödä kaikkea alkaen kasvissosekeitosta makaronilaatikkoon vailla ahdistusta.

Viime yön jäljiltä olen aika väsynyt, valvoin aamuyöhön saamatta unta. Olin syönyt lounaalla lohisalaatin ja päivälliselläkin vähemmän kuin pitäisi, ja se näkyi heti unettomuutena. En enää leiki syömisten kanssa, lupaan. Ja kuten sanottuna, kotona asiat ovat taas niin kuin ennen.

Syksy stressaa. Tulossa on paljon elämänmuutoksia, muutto ja yliopiston kurssien tekeminen kotoa käsin. Olen aivan sekaisin pelkästä ilmoittautumisesta, kaikki opiskelujärjestelmät ovat unohtuneet parin vuoden tauon aikana. Ehkä selviän.
On vain luotettava Jumalaan ja siihen että terveys kestää.

Yhdeksän päivää erossa raķkaasta silppuaa sydäntä. Mutta toisaalta kaivaa kadoksissa olleen arvostuksen toista kohtaan. Ja ikävän, koska arjessa ei ehdi juuri kaipaamaan.
En malta odottaa, että pääsen siipiesi suojaan, jotka ovat tatuoitu käsivarsiisi. Ja unohtumaan helmenkalastajasilmiisi.

Ps. Vastasin kommenteihinne vihdoin, käykääpä lukemassa vastaukset.
Pps. Otan lämmöllä vastaan postaustoiveet.