maanantai 31. elokuuta 2015

Ruiskaunokkeja


Mieleni on mustunut rinnakkain alkavan syksyn kanssa. En ole viime öinä nukkunut juurikaan, katsellut vain viereisten talojen uinahtavaa valospiraalia. Viime yönä nukuin neljä tuntia.
Mutta vaikeimmillani olen saadessani nukkua täydenkuun muotoisen kellon akselin. Silloin vain itken ja olen hankala koko seuraavan päivän.
Jos voisi edes kahvia juoda. Tai mustaa teetä.

Joskus blogi oli minulle paikka, jonne pystyin avautumaan kaikesta. Nykyään kirjoitan tarkoituksella kaarevasti, kun tätä lukee niin moni tuttu. Jätän avaamatta isoja asioita elämästäni. Ehkä avaan myöhemmin, jos tulee hyvä hetki.

Pitäisi ottaa rennommin. Olen vain suorittanut ja suorittanut, kuin elämälläni ei olisi enää pitkää sytytyslankaa. Lääkärituttuni sanoi, että minun pitäisi ottaa rennommin. Kroppani on näyttänyt hälytysmerkkejä.
En muista, milloin olisin viimeksi näkemällä nähnyt ystäviä. Siitä on ehkä kuukausi.

Tänä aamuna kysyin Tähtisilmältä, tahtoisiko hän maalata vesiväreillä. Riemun kiljahduksin poika juoksi laatikolle. Maalasimme yhdessä ensimmäisten työkoneiden muristessa aamukasteessa.
Maalasin ruiskaunokkeja, sinisen ja vihreän sävyjä, rauhoittavia värejä mieleni kaipasi.

torstai 27. elokuuta 2015

"Onpa se lihonut"


Joskus ihmisten olisi parempi tukkia suunsa.
Eräs naapuri oli ihmetellyt läheiselleni, kuinka paljon se Leon tyttöystävä (minä) onkaan lihonut. Ja kysynyt, onko se alkanut syömään hirvittäviä määriä.

Kun läheiseni kertoi tämän minulle tänään puolisukua ollessa koolla, kaikki räjähtivät hulvattomaan nauruun. Minäkin nauroin. Vaikka sattui. Olisin ollut mielelläni kuulematta koko asiasta. Ja tämä läheiseni, ei ole edes mikään sielunystävä.

Kunpa he tietäisivät, kuinka olen käynyt autotielle makaamaan vain koska ahmin mahan pinkeäksi mokkapaloista. Sydämeni lyöntitiheys on ollut neljässäkymmenessä, verenpaine 80/50. Olen saanut unta vain lääkkeiden avulla, koska ainainen nälkä on kiertänyt mahassa.

Yhtä lailla olen lusikoinut jokaisen haarukallisen osastolla alas. Olen syönyt pussipastan puoliksi mieheni kanssa ja aterian jälkeen itkenyt tunnin. Olen kävellyt yksin yliopiston ruokalaan ja koonnut ateriasuunnitelman mukaisen annoksen lukemattomia kertoja. Illalla syönyt vielä miehen mummin leipomia kanelipuusteja.

Olen kasvanut äidiksi, kirjaimellisesti kasvanut 30 kiloa ja synnyttänyt yli nelikiloisen terveen pojan. Iloinnut synnytysosastolla ateriasuunnitelman ylittämisestä ja imetyksen tuomasta luonnollisesta näläntunteesta.
Kävellyt kahden kuukauden kuluttua synnytyksestä pienen nyytin kanssa poliklinikalle ja sanonut arasti hymyillen, että olen terve. Hoitajani silmät vetistyivät, vahanukke-eleinen psykiatrikin saattoi hymyillä.

Syömishäiriö jäi siihen kadulle, josta kävelimme tuoreen kaukalon kanssa autolle, ja joku nainen toivotti meille paljon onnea. Sen jälkeen en ole pakkoliikkunut, laskenut kaloreita, jättänyt aterioita välistä. Raskauskilotkin lähtivät melkein kaikki itsestään. Olen vain rakastanut poikaani ja miestäni.

Ja sinä vartaloani arvioiva, kenties sovinistinaapuri: miten kehtaat?

Ps. Kyllä, olen saanut painoa (huom: en lihonut) 10 kiloa viime keväästä, ja on ikävää jos kurvikas vartaloni pilaa jonkun naapurin idyllisen lähiönäkymän parvekkeelta. Onneksi ei tarvitse kauan asua täällä. Ja onneksi en jätä iltapalaakaan syömättä vain koska joku yritti särkeä itsetuntoni.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Rikkaus


Kuluneet päivät ovat olleet stressaavia, koska on pitänyt hoitaa juoksevia asioita. Tähän mennessä olen ilmoittautunut yliopistolle läsnäolevaksi (suunnitelmana tehdä pari kurssia syksyllä kotoa käsin), hoitanut vakuutusasiat kuntoon ja tuunannut huonekaluja. Kuitenkin pitäisi vielä laittaa asuntohakemuksia, heittää turhia tavaroita kirpputorille, varata aika luomenpoistoon (lääkäri käski poistattaa mustaksi muuttuneen luomen) ja hammaslääkäriin ja tilata 2-vuotiskuvat. Näitä asioita kannattaisi hoitaa Tähtisilmän päiväuniaikaan, mutta yleensä olen niin väsynyt että päädyn makoilemaan sohvalla viltin alla tuijottaen ristisilmin tablettia.

Eilinen päivä oli mieleenpainuva, ehkä yksi parhaista tänä kesänä. Ajoimme illalla läheiselle kotieläintilalle, jossa oli maalaisromanttinen tunnelma. Hailakanpunainen ilta-aurinko, tuoreen rehun ja lampaanvillan tuoksu, puutarhassa syövät ravintola-asiakkaat. Tähtisilmä syötti ujostellen lampaita ja vuohia. Istuimme lopuksi jäätelökioskin terassille syömään kotitekoista jäätelöä. Poika söi itse pikarista.

Loppuilta meni minun suunnistaessa autolla Tarjoustaloon, ja Tähtisilmän nauraessa u-käännöksilleni ja liikkeellelähdöilleni. Taisi pienikin ymmärtää, ettei äiti ole hirveästi istunut ratin takana.

Tähtisilmän nukahdettua yöunille lämmitimme vielä popcornia ja katsoimme elokuvan.
Kun keskiyöstä menin pesemään meikit pois, rakas tuli seisomaan taakseni ja siveli kasvojani. Hän sanoi että sulla on niin kauniit kasvot, ja se tuntui hyvältä. Harvoista ikkunoista tuikki silloin enää valoa.


Tänä aamuna annoimme Isimiehen nukkua pitkään ja söimme puuroa ja meheviä mansikoita. Tähtisilmä auttoi makaronilaatikon valmistuksessa, ja lueskelimme kirjoja. Tajusin vain, kuinka rikasta elämäni on tällä hetkellä.

maanantai 10. elokuuta 2015

Kauneus, sitä oli kaikkialla

Olen viettämässä muutamaa päivää maalla Tähtisilmän kanssa, pahoittelen kuvien puutetta.
Kun palaamme kotiin, on miehellä alkanut loma, odotettu kesäloma. Suunnitelmat yhteisestä mökkireissusta ja ulkomaanmatkasta peruuntuivat, mutta voi sitä viettää loppukesää kaupungissakin.

Tänään kävelin paahteisessa hiljaisuudessa ja kuuntelin sirisevää ruispeltoa. 45 minuutin lenkin jälkeen istuin orapihlajan varjossa tabletin kanssa ja katselin perhosia väijyvää kissaa.

Joskus tekee hyvää olla hetken yksin, ilman lasta. Arkena vietän lähes kaikki hetket Tähtisilmän kanssa, annan hänet hoitoon vain jos on tärkeitä menoja. Vaikka olisin nuutunut parin tunnin yöunien jälkeen, vietän mieluummin aikaa Tähtisilmän kanssa kuin annan hänet hoitoon.

Illalla pulahdin vielä luonnonveteen, jossa ei ollut kuin maidontyyni pinta. Kaksi joutsenta toisella puolella lampea liukuivat ikimetsän keskellä. Tähtisilmä leikki vesileluilla rantavedessä. Hengitin kauneutta, sitä oli kaikkialla.

torstai 6. elokuuta 2015

730 päivää imetystä

Jo ennen kuin Tähtisilmä oli syntynyt, päätin imettää kaksivuotiaaksi. Nyt se taival on ohi.

Valtavan paljon sain kuulla negatiivisia sanoja päätöksestäni imettää näin pitkään.
1-vuotisneuvolassa aloin kuulla, ettei tämän ikäinen hyödy enää imetyksestä (kyllä hyötyy, rintamaidon ravintokoostumus ei muutu missään vaiheessa), kyseessä on vain äidin tarve sitoa lapsi itseensä. Kerroin neuvolassa, että esim. THL Suomessa suosittelee imetystä 2-vuotiaaksi ja WHO 3-vuotiaaksi. Sanani tyrmättiin:
"Nämä suositukset ovat ihan vääriä."

Myös sukulaisilta kuulin ikäviä sanoja.
"Mä todella odotin, että olisit fiksumpi. Kyse on vain päätöksestä lopettaa imettäminen."
Minulla ei ollut kyse siitä, että tahtoisin pitää vauvani vauvana, vaikka niin varmasti luultiin. Kyse oli ainoastaan, että olin päättänyt imettää kaksi vuotta, ja se tuntui oikealta.

Olen ollut nyt kolme viikkoa imettämättä, enkä ole kaivannut imetyksen loppumista. En käynyt läpi kyynelvirtaa, ehkä muutaman kyyneleen tirautin kuukausia sitten.
Myös poika oli luopumaan imetyksestä. Hän ei enää kesän aikana pyytänyt "mämmää". Olisin periaatteessa voinut jatkaa imetystä vielä hetken jos hän olisi halunnut, mutta en nähnyt siihen tarvetta.

Lopetin imetyksen asteittain, hyvin hitaasti. Aluksi jätin pois päiväunimaidon, myöhemmin yöunimaidon ja viimeisenä yöimetykset. Tähän kului aikaa kaksi kuukautta.
Olin jo aiemmin yrittänyt lopettaa yöimetystä useita kertoja - tuloksetta. Tähtisilmä vaati maitoa yöllä vielä alle 2-vuotiaana, muuten saattoi huutaa tunninkin, eikä kukaan meistä jaksanut kuunnella huutoa monta yötä. Siksi pelkäsin kovasti yöimetyksen lopettamista. Mutta se menikin huudotta, olin aivan ihmeissäni. Ehkä poika tosiaan oli valmis jättämään äidinmaidon.

Uskon, että imetys on edistänyt Tähtisilmän vähäistä sairastelua. Hän on käynyt läpi yhden alkavan korvatulehduksen, vauvarokon, pari mahatautia ja satunnaisia flunssia. Toisaalta olen kuullut paljon sairastelleista imetetyistä lapsista. Juuri sairastelujen aikana imetys oli pelastus, kun poika ei juuri muuta suostunut syömään tai juomaan.

En kokenut mitään fyysistä tai henkistä muutosta olossani imetyksen loputtua, muuta kuin että yhtenä viikkona rinnat olivat todella kipeät. Jouduin hieromaan niitä tulehduksen ehkäisemiseksi, ja kipu hellitti vähitellen.

Rintani ovat imetyksen myötä kolme kokoa suuremmat ja kyhmyiset (lääkärin mukaan normaalia), mutta toisaalta lähtötilanteeni olikin syömishäiriö, eikä rasvakudosta ollut aliravitsemuksen vuoksi tarpeeksi.
En häpeä rintojani: olen antanut niillä hyvän elämän alun lapselleni.

tiistai 4. elokuuta 2015

Kriisejä

Yhtäkkiä on elokuu. Kesä ei ole ollut ihan kesä, kun lähes joka päivä on joutunut kääriytyä villatakkiin. Pimeyden helma pyyhkäisee lähiön, sudenkorennot harhailevat metsälammesta ja iankaikkisuus tuikkii taivaansinessä.

Minulla on taas kriisejä.
Kun lääkäri katsoi mietteliäänä, pitäisikö tehdä lähete erikoissairaanhoidon päivystykseen, vaikka olen tuntenut oloni ihan hyväksi viime aikoina jos ei lasketa että kävellessä henkeä saattaa ahdistaa ja syke on pilvissä ja näytän kuulemma todella väsyneeltä. Siitä nousi fyysinen kriisi: joko taas. Minunhan piti olla terve. Onneksi en joutunut päivystykseen. Olen uupunut neuloihin ja anamneeseihin ja psykopaattilääkäreihin.

Vartalo, joka on taas kasvanut, ja inhoan kuulla siitä. Haluaisin pienentyä, mutta kilpirauhassairaus tuntuu tekevän siitä mahdotonta.
Viha kumpuaa jostain syvältä, enkä osaa käsitellä sitä.
En ole pariin kuukauteen avannut Raamattua, ja sen huomaa elämänsuunnassani, viiva on kaventunut; tie jota olen kulkenut, kasvaa märkää rämeikköä.

Rakas tulee alkuyöstä istumaan sohvalle vierelleni ja pyytää nukkumaan kanssaan. Vastustelen, olen vaikea.
"Meillä on kaikki oikeastaan tosi hyvin nyt, sun ei pitäisi murehtia", hän sanoo lempeästi. Niinhän meillä onkin, olen taas vain onkinut liikaa murheita.
Lempeys on se, mitä hänessä rakastan, lemmikkilumisia värikalvoja. Se tainnuttaa minut tänäkin yönä seuraavaan aamuun.