perjantai 30. lokakuuta 2015

Raskaus ja terveydentila


Olen ollut tässä raskaudessa siunattu.
Heti kun raskaustestiin helähti kaksi viivaa, aloin pelätä. Pelätä terveyteni puolesta. Itkin hysteerisesti mieheni rintakehää vasten.
Romahtaisinko uudelleen synnytyksen jälkeen, pahenisivatko nykyiset sairaudet, kulkisinko taas lääkäristä lääkäriin 20 oiretta sisältävän ruutupaperin kanssa. Eläisinkö kuukausia nutreilla, suolavedellä ja kaurapuurolla.
Jokainen, joka on lukenut blogiani pari vuotta, muistaa viime synnytyksen jälkeisen kuolemanpelkoni, siihen pystyi melkein tarttua. Enkä minä raskaudenkaan aikana kovin terve ollut.

Tämä raskaus räjäytti refluksitaudin pahemmaksi kuin aiemmin. Alkuvaiheen pahoinvointi, refluksioireet ja kaksi oksennustautia toukokuussa tekivät minut epätoivoiseksi. Sain todella miettiä, mitä kroppani kestää, ja päädyin valitsemaan kaupan hyllyltä nuudeleita, nakkeja ja ampparimehujäitä. Edellisessä raskaudessani oksensin vain kaksi kertaa, nyt oksensin yhteensä ehkä 50 kertaa, pahimmillaan 6 kertaa päivässä. Yleensä kahdesta kolmeen kertaan.

Paino laski laskemistaan, ja syömishäiriöhaamukin koputteli niskaani. Voimani olivat niin eteeriset, että tiskaamisen jälkeen makasin lattialla loppuillan. Erityisen vaikeaa oli, ettei lepoon ollut juurikaan tilaisuutta touhuavan taaperon kanssa.

Raskausviikot 6-10 olivat pahimmat. Sen jälkeen en enää oksentanut. Pahoinvointi oli ohi ennen klassista viikkoa 12. Muistan heinäkuussa jo nauttineeni lempikiinalaisravintolassamme illallista mieheni kanssa.

Refluksioireet hiipuivat vähitellen. Minulla ei ole ollut yli kahteen vuoteen näin rauhallista aikaa sairauden kanssa. Olen pystynyt juomaan luomuvihreääteetä, kun ennen kaikki teelaadut tekivät järkyttävän röyhtäilyn ja rintakivut. Tee on minulle rauhoittumisen keino, ja olen riemuinnut jokaisesta nautitusta kupillisesta iltapäivän kajossa.

Alkuraskaudessa oli pakko alistua lääketeollisuudelle, ja syödä happosalpaajia. Mutta rajun alun jälkeen olen joutunut popsia tabletteja vain satunnaisesti.
Olen oppinut tunnistamaan lisää oireita aiheuttavia ruoka-aineita: tietyt lisäaineet ja maitotuotteet, tietysti myös kahvi, rasvainen ja sokerinen ruoka.

Kilpirauhanen on kestänyt hyvin raskauden aikana. Toisaalta uskon nopean painonnousuni liittyvän vajaatoimintaan. Neuvola on äärimmäisen huono paikka kilpirauhaspotilaalle, eivät tiedä mistään mitään. Arvoja on otettu harvakseltaan, viitearvoja seurataan, mutta ei välitetä endokrinologien erikseen laatimista viitearvoista raskauden aikana. Kuitenkin jo "lievä raskauden aikainen vajaatoiminta voi aiheuttaa sikiölle pysyvän aivovaurion." Jokin aika sitten nostin itse annostustani, ja painonnousu tuntuu tasoittuneen.
Vaikka painonnousu aiheuttaa turhautumista peilikuvan edessä, elämäntapani ovat paremmassa kunnossa. Syön 5-6 kertaa päivässä, en laiminlyö lisäravinteiden syömistä niin kuin viime raskaudessa kaloripelon vuoksi, herkuttelen kohtuudella 1-2 kertaa viikossa, käyn kävelyllä ja uimassa. Elän.

Entiset kuoppaiset ja viiruiset kynteni ovat muuttuneet lähes sileiksi, mikä on aika ihmeellistä. Myöskään krooninen jalka-ja kämmenpohjien kutina ei estä minua nukkumasta, kutina on lievää.

Mutten usko tämän olevan vain raskauden ansiota.
Toukokuussa ollessani huonossa kunnossa raahauduin väkisin tilaisuuteen, jossa oli puhujana eräs evankelista. Olin hieman skeptinen, koska oloni oli niin surkea, etten uskonut Jumalan parantavan. Lopuksi menin rukoiltavaksi. Kerroin evankelistalle nopeasti omista sairauksistani. Nainen ehti lausua "Jeesuksen nimessä pyydän kaikkia sairauksia", kun valtava voima kaatoi minut maahan. Kristallia valui silmistäni, ne olivat erikoisia kyyneleitä, ja lämpö syleili solukkoani.
Seuraavana päivänä helpottivat refluksitauti ja raskauspahoinvointi, ja siitä lähtien ne ovat pysyneet hallinnassa tai kokonaan poissa.

Joskus selailen vanhoja potilaspapereitani, mutta teksti on niin ahdinkoista, etten kykene lukemaan.
"20-vuotias kolme päivää sitten synnyttänyt äiti. Tulee päivystykseen pyörätuolissa omaisten saattamana vauva mukana. Vaikuttaa väsyneeltä. Vartalo kouristelee. Ei osaa sanoa, mistä säpsähtely johtuu. Oksentaa päivystyksessä. Ei ole juurikaan syönyt tai juonut. Täällä saanut syötyä vähän leipää ja mustikkakeittoa. Laitetaan päivystävälle lääkärille."
En anna pelolle valtaa. Tiedän, että olen Jumalan oma, eikä hän antaisi minun kärsiä uudelleen samaa synnytyksen jälkeistä, 9 kuukautta kestävää diagnoosispiraalia.

Kävin viikko sitten terveyskeskuksessa. Minut otti vastaan uusi, nuori mieslääkäri, joka kertoi oman vaimonsa olevan melkein samoilla viikoilla kuin minä. Lääkäristä kantautui lempeys ja rauhallisuus, kuin hän olisi toisesta todellisuudesta. Reiteeni oli ilmestynyt musta luomi, joka poistettiin. Lääkäri ompeli hitaasti ja varmasti haavan kiinni. Maatessani ledlampun loisteessa minulle tuli tunne, että ehkä jos minulle tulisi taas jotain, tämä lääkäri olisi valmis tutkimaan. Kuin kaikki olisi jo valmiiksi kirjoitettua.

Olen kohta kahden lapsen äiti. Minua tarvitaan vielä kymmeniä vuosia. En aio seistä enää kuolemaa vastassa, jäämeren vastarannalla.


tiistai 27. lokakuuta 2015

Raskaana

Sisälläni uinuu uusi elämä.
On uinunut jo pitkään. En vain ole halunnut kertoa asiasta, koska olen ollut epävarma. Epävarma itsestäni, yksityisyydestä, elämän jatkuvuudesta, terveyden kestämisestä.
Raskaus on soljunut niin näkymättömästi kaiken muun mukana, etten keväällä edes muistanut olevani raskaana, kun lakkijuhlissa tarjoiltiin skumppaa. Onneksi äiti muistutti.

Tämä on se aika, kun kuutkaan eivät kuki, niin kuin viimeksi. Kun hormonit kipuavat taivasviivaan, ja mieliala laskee, laskee, laskee. Synnytyksen jälkeen putoan varmaan hetkeksi taas äkkityhjään, mutta sitten alkaa noususykli.

On käytävä läpi uudestaan lihomisidentiteettikriisi, ja se on ollut tässä raskaudessa raskaampaa. Sf-mitta kulkee ylikäyrän yläpuolella ja painonnousu samaa kaavaa lähennellen 20 kiloa. Neuvolassa olivat jo varmoja raskausdiabeteksesta, mutta tyytyväisenä myhäillen sainkin normaalit tulokset.

Jumala on ollut tosi kaukana tänä aikana. Vastoinkäymisiä on tullut niin taloudellisesti kuin parisuhteen osalta. Elämä, joka minulle luotiin, on tuntunut toisinaan jonkun toisen elämältä. Koskaan ei pitäisi suunnitelma elämää liian tarkasti.

Odotan silti kaiken kristallisoitumista. Heleää rakkautta. Mobilen kulkusia ja pehmoista elämän ihmettä.

Kysykää, jos teillä on jotain kysyttävää. 

lauantai 24. lokakuuta 2015

Hämärä


Olo on ollut kevyt tentin jälkeen. Ei enää yöllistä lukemista, ja Tähtisilmän päiväunien aikaan saan rauhassa nukahtaa itsekin. Silti vielä yksi tentti olisi tarkoitus tehdä ennen joulua, mutta siinä on vähemmän uurastusta. Pidän tästä alasta, mutta käteni ovat eksyneet luonnostelemaan novellia, ja ajatusrata kiertää blogin ympärillä. En edelleenkään hahmota tulevaisuuttani. Välillä olen jo kirjoittautumassa ulos yliopistolta, mutta järki pakottaa pitämään edes jonkun huteran portin avoinna. Keväällä juttelin kyseisestä tiedekunnasta valmistuneen miekkosen kanssa, ja hän naurahti, mitä teet tällä koulutuksella, kun olet niin luova. Sitä olen kysynyt itseltäni useasti.

Viikonloppu aiheuttaa ahdistusta. Vaikka viikonlopun pitäisi olla popcornleffailtoja, rauhanomaista kokkaamista yhdessä ja aamupäivään asti levättyjä tunteja. Arkisin olen aikaansaava, mutta viikonloput, etenkin sunnuntait lukkiudun henkisesti. Saatan itkeä koko päivän. Tai ärsyynnyn salamannopeasti turhasta.
"Sut on ohjelmoitu tekemään koko ajan jotain", mieheni sanoi.
Siksi viikonloput ovat vaikeita, ovat aina olleet.

Yritin tänä viikonloppuna toisin. Perjantai-iltana suuntasin lähikauppaan ostamaan jogurttisuklaata. Yleensä pitkitän herkkujen ostamista sunnuntaille, koska silloin on valmiiksi pilviviitta päällä.

Tänä aamupäivänä vein Tähtisilmän katselemaan kirkasta puroa lehtimetsään, ja vaahteranlehdet maassa olivat kuin horteisia sitruunaperhosia. Poika nautti kovasti.
Iltapäivällä siivosin koko asunnon. Kaikki oli hyvin, kunnes laskeutui hämärä. Yksinäisyys hallitsi. Katselin autoilla leikkivää pientä, ja mietin, tunsiko hän, kuinka yksin olimme. Että lauantai-ilta kuuluisi viettää perheen, sukulaisten tai ystävien kesken, mutta meillä oli vain toisemme. Mies on aina lauantait töissä, mutta tänään hän tulisi vasta kymmenen jälkeen. Mietin, kuinka eksistentiaalista yksinäisyyttä yksinhuoltajat tuntevat. Kuinka kauneimpien kotien omistajat, joiden puutarhaa koristavat valoverkkopallot, ovat onnettomimpia.
Koti tuoksui puhtaalta, mutta ahdistus hapuili silmiäni.

Nyt pieni on unessa. Mies kysyi heti, mikä mieltäni painaa. Lupasin miehelleni: huomenna en ahdistu. Huomenna olen stressivapaa.
Tässä hetkessä on syvin onni ja suru. Mariaanienhauta ja revontulikarnevaali.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Kellot

Parin viime kuukauden aikana olen luonnostellut useita blogitekstejä, tentin luvun ohessa avannut Bloggerin, mutta ajan riittämättömyyden vuoksi ollut kirjoittamatta. Nyt vieressäni höyryää kuppi chai-teetä, ja saan huokaista helpotuksesta suht-ok-menneen tentin jälkeen.

Kaupungin massiiviset kirkon kellot kaikuvat komeasti astellessani ulos yliopistolta. Jokainen äänitaajuus, niin kuin tämäkin, herättää tunteita.

Mietin, kuinka joskus selailin salaa morsiuspukusivustoja, helisin itsekin kermaa, röyhelöä ja ilmavia mekonlaahuksia. Unelma avioliitosta on tehnyt kipeää, ja tekee vieläkin joskus. Näen sen liittona Jumalan ja ihmisen välillä, siunauksena, sinettinä rakkaudesta. Täydellisenä rakkauden kiertymänä.

En voi muuttaa toisen ihmisen mieltä. Haluan, että tahto avioliitosta tulee aidosta halusta solmia kanssani elämänmittainen rakkaus. En halua naimisiin vain omien häähattaroideni takia. Ja ehkä olen uinut osittaisessa tähtiheijasteessa.

Ehkä siirrän ahdistustani piirtämällä suhteellemme tavoitepylväitä. Kun sain kihlasormuksen sormeeni, olin tyhjä ja vailla rakkautta, vaikka hellyydenosoituksesi ympäröivät minut. Kun menimme katsomaan uutta asuntoa pari viikkoa sitten, minussa oli yhä jotain raskasta. Eikä se johdu sinusta, vaan menneisyydestä, jota kannan. Peilaan historiaani sinuun.

"Olisitpa sä joskus onnellinen", sanoit minulle jokin aika sitten.
Haluaisin olla. Mutta on vain hetkiä. Harvoja. Silloin kun Tähtisilmä syntyi. Kun kysyit, haluaisinko olla omasi. Arkipäiväisissä hetkissä Tähtisilmän sanoessa äiti; silloin ilo läikähtelee kukkasia kuin veteen tippuva öljy. Ja silloin kun Jumala koskettaa. Mutta tuntuu että olen mennyt liian kauas, en saa kiinni iankaikkisuudesta, Hänen läsnäolostaan.

Mikään ei riitä. Ei koskaan. Siksi on hyvä katkaista avioliittohaaveet, unohtaa kellojen kolina ja kävellä kohti työpaikkaasi. Mennä käymään spontaanisti, tehdä jotain poikkeavaa kun kerrankin olen kaupungissa.
Menemme yhdessä lounaalle ja ahdamme itsemme täyteen buffetin herkkuja.
"Arvasitko, että tulen luoksesi?" Kysyn.
"En arvannut vaan tiesin" vastaat.
Tässä on kaikki täydellinen.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Elossa

Tulin vain pikaisesti pahoittelemaan postaustaukoani. Olisi paljon kaunista sanottavaa, mutta aikaa en ole löytänyt kirjoittamiselle viime kuukausien aikana. Syy on kirjatenttiin lukeminen, jonka ajattelin sujuvan suhteellisen kevyesti lapsen hoidon ja kotitöiden välissä, mutta olen kirjaimellisesti palanut loppuun opiskellessani lähes jokaisena vapaahetkenä eli käytännössä öisin.

1200 sivua 1,5 kuukaudessa ja osa englanninkielistä materiaalia. Vielä olisi 350 sivua jäljellä, ja olen aivan lopussa. Mutta aion selviytyä, ainakin tenttiin asti, vaikka tulisikin hylätty.

Olemme myös muuttamassa pian isompaan asuntoon. Kerron myöhemmin lisää, kun vuokrasopimus on allekirjoitettu. Syksy on ollut muutoksista johtuen äärimmäisen stressaava, ja silti ihanan kirpakka, ja lehdissä näkyy jo viininpunaista, kultaa ja pronssia.

Palaan aktiivisempaan kirjoittamiseen, kunhan saan tentin pois alta. En aio lopettaa kirjoittamista.

Millainen sinun syksysi on ollut?