tiistai 20. lokakuuta 2015

Kellot

Parin viime kuukauden aikana olen luonnostellut useita blogitekstejä, tentin luvun ohessa avannut Bloggerin, mutta ajan riittämättömyyden vuoksi ollut kirjoittamatta. Nyt vieressäni höyryää kuppi chai-teetä, ja saan huokaista helpotuksesta suht-ok-menneen tentin jälkeen.

Kaupungin massiiviset kirkon kellot kaikuvat komeasti astellessani ulos yliopistolta. Jokainen äänitaajuus, niin kuin tämäkin, herättää tunteita.

Mietin, kuinka joskus selailin salaa morsiuspukusivustoja, helisin itsekin kermaa, röyhelöä ja ilmavia mekonlaahuksia. Unelma avioliitosta on tehnyt kipeää, ja tekee vieläkin joskus. Näen sen liittona Jumalan ja ihmisen välillä, siunauksena, sinettinä rakkaudesta. Täydellisenä rakkauden kiertymänä.

En voi muuttaa toisen ihmisen mieltä. Haluan, että tahto avioliitosta tulee aidosta halusta solmia kanssani elämänmittainen rakkaus. En halua naimisiin vain omien häähattaroideni takia. Ja ehkä olen uinut osittaisessa tähtiheijasteessa.

Ehkä siirrän ahdistustani piirtämällä suhteellemme tavoitepylväitä. Kun sain kihlasormuksen sormeeni, olin tyhjä ja vailla rakkautta, vaikka hellyydenosoituksesi ympäröivät minut. Kun menimme katsomaan uutta asuntoa pari viikkoa sitten, minussa oli yhä jotain raskasta. Eikä se johdu sinusta, vaan menneisyydestä, jota kannan. Peilaan historiaani sinuun.

"Olisitpa sä joskus onnellinen", sanoit minulle jokin aika sitten.
Haluaisin olla. Mutta on vain hetkiä. Harvoja. Silloin kun Tähtisilmä syntyi. Kun kysyit, haluaisinko olla omasi. Arkipäiväisissä hetkissä Tähtisilmän sanoessa äiti; silloin ilo läikähtelee kukkasia kuin veteen tippuva öljy. Ja silloin kun Jumala koskettaa. Mutta tuntuu että olen mennyt liian kauas, en saa kiinni iankaikkisuudesta, Hänen läsnäolostaan.

Mikään ei riitä. Ei koskaan. Siksi on hyvä katkaista avioliittohaaveet, unohtaa kellojen kolina ja kävellä kohti työpaikkaasi. Mennä käymään spontaanisti, tehdä jotain poikkeavaa kun kerrankin olen kaupungissa.
Menemme yhdessä lounaalle ja ahdamme itsemme täyteen buffetin herkkuja.
"Arvasitko, että tulen luoksesi?" Kysyn.
"En arvannut vaan tiesin" vastaat.
Tässä on kaikki täydellinen.

8 kommenttia:

  1. Tää oli riipaisevin ja tunteellisin blogiteksti pitkään aikaan.

    Olet tärkeä minulle <3 Menneisyyden asioihin voi saada apua, ei kukaan täällä yksin jaksa kipeiden asioiden kanssa.

    Itse pääsin juuri aloittamaan traumaterapian arviointi käynnit. Ehkä pääsen henkisistä kivuistani joskus eroon vielä!

    Siihen tarvii aika paljon itseään ja ymmärrystä.. Oo armollinen itsellesi. Joku päivä aurinko paistaa niin sinulle niin, että tunnet sen lämmön ja valon etkä päästä siirtä irti.<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, niin säkin mulle muru <3
      Ja kiitos kehuista :)
      Mulla ei sinänsä oo mitään traumoja takana. Mutta joo, olishan siitä terapiasta ehkä apua. Siihen vaan tarvii diagnoosin eikä mulla niitä ole. Mä oon vaan aina ollu tämmönen yliherkkä.
      Hyvä että sä oot ehkä pääsemäs sinne, kyllä sä pääsetkin <3

      Poista
  2. Ymmärrän, että se tekee kipeää. Ei vain sen takia, että avioliitto on unelmasi, vaan myös sen takia, että avioliitto on Jumalan hyvä tahto miehen ja naisen väliseen suhteeseen. Vaikea tilanne, koska esiaviolliset suhteet ovat kuitenkin syntiä. Eikö miehesi kuitenkin ole uskossa?


    Olen viime aikoina päässyt useita kertoja kertomaan Jeesuksesta ihmisille. Olen kiitollinen Jumalallle, että Hän on nähnyt hyväksi käyttää minua käsinään, jalkoinaan ja suunaan. Viimeksi puhuin pitkät pätkät serkkutyttöni kanssa uskosta. En olisi koskaan arvannut, että hänen sydämessään olisi uskon siemen. Kaiken lisäksi hän vielä kysyi minun neuvoani tilanteeseen, jossa hän elää avoliitossa miehensä kanssa. Heillä on poika, mutta mies ei ole uskossa eikä halua naimisiin. Vaikea tilanne ja kehotin häntä rukoilemaan asian puolesta. Minäkin olen rukoillut hänen puolestaan. Tietyllä tavalla on "helmpompaa" (vaikka ei se elämä uskovanakaan helppoa ole), kun on uskossa jo ennen elämän suuria päätöksiä. Tosin olen minäkin välillä tehnyt vääriä päätöksiä.

    Silloin, kun tapailisi sitä ei-uskovaa miestä koin jatkuvasti huonoa omatuntoa, koska tiesin, mitä Raamattu sanoo ei-uskovan kanssa avioitumisesta/seurustelemisesta. Siitä huolimatta olisin ollut valmis seurustelemaan hänen kanssaan ja jopa tekemään syntiä, että saisin pitää hänet. Toisaalta samaan aikaan rukoilin, ettei Jumala antaisi minun joutua hukkaan. Loppujen lopuksi on siis suuri onni, että mies ei tuntenut samalla tavalla. En tiedä, miten olisin pystynyt vastustamaan häntä. Ehkä olisin jossain vaiheessa herännyt, mutta silloin seuraukset olisivat voineet olla raskaammat. Itse asissa muistan, kun kerran rukoilin Jumalaa sanoen: "Pyydän, anna tuo mies minulle." Kuulin selkeästi, miten Jumala sanoi minulle: "Oletko valmis kantamaan seuraukset?" Sillä hetkellä tajusin, että Jumalan tahto on hyvä ja pyysin, että toteutukoon Hänen eikä minun tahtoni.

    Olet rukouksissa. :)

    - Karo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten hienoa kuulla, että oot päässyt kertomaan Jeesuksesta niin monelle <3 oot tosi rohkea, ihailtava. Ja oli sillä varmasti tarkoitus, että tapasit tämän arvoituksellisen miehen, että hän kuuli uskostasi edes lauseen verran. Ehkä se vaikuttaa häneen myöhemmin. Jumala ohjasi sinua oikein. Toivottavasti surusi alkaa helpottamaan.

      Joo, sen tiedän että Jumalan tahto on avioliitto. Mieheni on uskossa, mutta hän ei näe avioliittoa samalla lailla kuin mä. Oon rukoillut asian puolesta pitkään. Sydämessä on sellainen varmuus, ettei Jumala tämän takia heitä mua kadotukseen. Ainakin niin oon toivonut ja rukoillut. Ja tosiaan niin kuin tekstissä kirjoitin, en halua että mieheni menee naimisiin kanssani vain koska se on syvä toiveeni ja etten olisi enää syntinen tämän asian osalta, vaan haluan että se lähtee puhtaasta rakkaudesta.
      Kiitos, että rukoilet puolestani <3

      Poista
    2. Kyllä minäkin uskon, että tapaamisellamme oli merkitys. :) Isä punoo valtavia suunnitelmiaan ja kääntää lopulta meidän väärätkin päätökset hyväksi. Tuo tapailuaika opetti minulle monessa suhteessa todella paljon. Olisin vain halunnut silloin, että hänen tapaamisensa tarkoitus olisi ollut joku muu (= hän olisi ollut Jumalan minulle tarkoittama puoliso) sen sijaan, että olisin vain luottanut Jumalaan.

      Me olemme heikkoja ja rikkinäisiä emmekä voi itseämme auttaa, mutta onneksi mikään ei ole Jumalalle mahdotonta. Hän rakastaa meitä suunnattomasti. Hän haluaa parantaa jokaisen haavamme ja valaista pimeimmänkin sopukkamme, jotta voisimme olla vapaita ja täynnä Hänen rakkauttaan.

      Onneksi minun tehtäväni ei ole langettaa kenellekään kadotustuomiota. Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa syntistä. Uskon, että asia vielä ratkeaa eikä sinun tarvitse elää enää vastoin Jumalan tahtoa tämä asian suhteen. Miehesi on muistaakseni tullut aika vasta uskoon, joten voi olla, ettei hän miellä avioliittoa samalla tavalla sen takia, koska hän ei tunne Jumalaa vielä niin hyvin. :) Kun Pyhä Henki tekee meissä työtään, alamme rakastaa Isää ja sen takia haluamme tehdä Hänen tahtonsa. Eiköhän tämäkin asia vielä selviä. <3

      - Karo

      Poista
    3. Joo, se on totta että mitä enemmän kasvaa uskossa, sitä enemmän alkaa nähdä asioita Jumalan silmin. En mäkään ennen pitänyt tätä syntinä, vasta ehkä yli vuoden verran. Tai kyllä mä läpi elämän oon tiedostanut esiaviollisen seksin vahingollisuuden, mutta aiemmin se ei herättänyt mussa voimakasta synnintuntoa. Mäki uskon, että asiat selkenee kyllä ja Jumala kuulee rukoukset. Varmasti myös tuon serkkusi osalta.

      <3

      Poista

Jokainen sana on merkityksellinen.
Vastaan kommenteihin blogiini.