perjantai 30. lokakuuta 2015

Raskaus ja terveydentila


Olen ollut tässä raskaudessa siunattu.
Heti kun raskaustestiin helähti kaksi viivaa, aloin pelätä. Pelätä terveyteni puolesta. Itkin hysteerisesti mieheni rintakehää vasten.
Romahtaisinko uudelleen synnytyksen jälkeen, pahenisivatko nykyiset sairaudet, kulkisinko taas lääkäristä lääkäriin 20 oiretta sisältävän ruutupaperin kanssa. Eläisinkö kuukausia nutreilla, suolavedellä ja kaurapuurolla.
Jokainen, joka on lukenut blogiani pari vuotta, muistaa viime synnytyksen jälkeisen kuolemanpelkoni, siihen pystyi melkein tarttua. Enkä minä raskaudenkaan aikana kovin terve ollut.

Tämä raskaus räjäytti refluksitaudin pahemmaksi kuin aiemmin. Alkuvaiheen pahoinvointi, refluksioireet ja kaksi oksennustautia toukokuussa tekivät minut epätoivoiseksi. Sain todella miettiä, mitä kroppani kestää, ja päädyin valitsemaan kaupan hyllyltä nuudeleita, nakkeja ja ampparimehujäitä. Edellisessä raskaudessani oksensin vain kaksi kertaa, nyt oksensin yhteensä ehkä 50 kertaa, pahimmillaan 6 kertaa päivässä. Yleensä kahdesta kolmeen kertaan.

Paino laski laskemistaan, ja syömishäiriöhaamukin koputteli niskaani. Voimani olivat niin eteeriset, että tiskaamisen jälkeen makasin lattialla loppuillan. Erityisen vaikeaa oli, ettei lepoon ollut juurikaan tilaisuutta touhuavan taaperon kanssa.

Raskausviikot 6-10 olivat pahimmat. Sen jälkeen en enää oksentanut. Pahoinvointi oli ohi ennen klassista viikkoa 12. Muistan heinäkuussa jo nauttineeni lempikiinalaisravintolassamme illallista mieheni kanssa.

Refluksioireet hiipuivat vähitellen. Minulla ei ole ollut yli kahteen vuoteen näin rauhallista aikaa sairauden kanssa. Olen pystynyt juomaan luomuvihreääteetä, kun ennen kaikki teelaadut tekivät järkyttävän röyhtäilyn ja rintakivut. Tee on minulle rauhoittumisen keino, ja olen riemuinnut jokaisesta nautitusta kupillisesta iltapäivän kajossa.

Alkuraskaudessa oli pakko alistua lääketeollisuudelle, ja syödä happosalpaajia. Mutta rajun alun jälkeen olen joutunut popsia tabletteja vain satunnaisesti.
Olen oppinut tunnistamaan lisää oireita aiheuttavia ruoka-aineita: tietyt lisäaineet ja maitotuotteet, tietysti myös kahvi, rasvainen ja sokerinen ruoka.

Kilpirauhanen on kestänyt hyvin raskauden aikana. Toisaalta uskon nopean painonnousuni liittyvän vajaatoimintaan. Neuvola on äärimmäisen huono paikka kilpirauhaspotilaalle, eivät tiedä mistään mitään. Arvoja on otettu harvakseltaan, viitearvoja seurataan, mutta ei välitetä endokrinologien erikseen laatimista viitearvoista raskauden aikana. Kuitenkin jo "lievä raskauden aikainen vajaatoiminta voi aiheuttaa sikiölle pysyvän aivovaurion." Jokin aika sitten nostin itse annostustani, ja painonnousu tuntuu tasoittuneen.
Vaikka painonnousu aiheuttaa turhautumista peilikuvan edessä, elämäntapani ovat paremmassa kunnossa. Syön 5-6 kertaa päivässä, en laiminlyö lisäravinteiden syömistä niin kuin viime raskaudessa kaloripelon vuoksi, herkuttelen kohtuudella 1-2 kertaa viikossa, käyn kävelyllä ja uimassa. Elän.

Entiset kuoppaiset ja viiruiset kynteni ovat muuttuneet lähes sileiksi, mikä on aika ihmeellistä. Myöskään krooninen jalka-ja kämmenpohjien kutina ei estä minua nukkumasta, kutina on lievää.

Mutten usko tämän olevan vain raskauden ansiota.
Toukokuussa ollessani huonossa kunnossa raahauduin väkisin tilaisuuteen, jossa oli puhujana eräs evankelista. Olin hieman skeptinen, koska oloni oli niin surkea, etten uskonut Jumalan parantavan. Lopuksi menin rukoiltavaksi. Kerroin evankelistalle nopeasti omista sairauksistani. Nainen ehti lausua "Jeesuksen nimessä pyydän kaikkia sairauksia", kun valtava voima kaatoi minut maahan. Kristallia valui silmistäni, ne olivat erikoisia kyyneleitä, ja lämpö syleili solukkoani.
Seuraavana päivänä helpottivat refluksitauti ja raskauspahoinvointi, ja siitä lähtien ne ovat pysyneet hallinnassa tai kokonaan poissa.

Joskus selailen vanhoja potilaspapereitani, mutta teksti on niin ahdinkoista, etten kykene lukemaan.
"20-vuotias kolme päivää sitten synnyttänyt äiti. Tulee päivystykseen pyörätuolissa omaisten saattamana vauva mukana. Vaikuttaa väsyneeltä. Vartalo kouristelee. Ei osaa sanoa, mistä säpsähtely johtuu. Oksentaa päivystyksessä. Ei ole juurikaan syönyt tai juonut. Täällä saanut syötyä vähän leipää ja mustikkakeittoa. Laitetaan päivystävälle lääkärille."
En anna pelolle valtaa. Tiedän, että olen Jumalan oma, eikä hän antaisi minun kärsiä uudelleen samaa synnytyksen jälkeistä, 9 kuukautta kestävää diagnoosispiraalia.

Kävin viikko sitten terveyskeskuksessa. Minut otti vastaan uusi, nuori mieslääkäri, joka kertoi oman vaimonsa olevan melkein samoilla viikoilla kuin minä. Lääkäristä kantautui lempeys ja rauhallisuus, kuin hän olisi toisesta todellisuudesta. Reiteeni oli ilmestynyt musta luomi, joka poistettiin. Lääkäri ompeli hitaasti ja varmasti haavan kiinni. Maatessani ledlampun loisteessa minulle tuli tunne, että ehkä jos minulle tulisi taas jotain, tämä lääkäri olisi valmis tutkimaan. Kuin kaikki olisi jo valmiiksi kirjoitettua.

Olen kohta kahden lapsen äiti. Minua tarvitaan vielä kymmeniä vuosia. En aio seistä enää kuolemaa vastassa, jäämeren vastarannalla.


11 kommenttia:

  1. kuulostaa raastavalta..:( voimia ja kaikkea hyvää loppuraskauteen <3 :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, epätietoisuus on raastavaa, kun ei tiedä, miten kroppa tulee kestämään. Mutta pelossa ei voi elää, ja nyt keskiraskaudesta eteenpäin oon voinut niin hyvin verrattuna raskautta edeltävään aikaan, että olo on toiveikas :)
      Kiitos kovasti! <3 :)

      Poista
  2. Toivottavasti loppuraskautesi ja sen jälkeinen aika sujuu hyvin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, sitä toivon todella ja rukoilen <3 :)

      Poista
  3. Onko maksa-arvojasi tarkastettu? Tuli vain mieleen, kun mainitsit tuosta käsien ja jalkapohjien kutinasta. Se on käsittääkseni hyvin klassinen oire raskaushepatoosissa. Hyvää vointia sinulle ja perheellesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla tää on kroonista kutinaa, jatkunut kolme vuotta. Maksa-ja sappiarvot on katsottu useasti, mutta niissä ei ole ollut mitään paitsi pahimpina aikoina sappiarvot vähän koholla, mutta mitkään laajat verikokeet ja tutkimukset tähän mennessä eivät ole löytäneet syytä kutinalle. :/ tietty jos kutina pahenee nyt loppuraskaudessa, käyn verikokeissa. :)
      Kiitos sulle hurjan paljon! <3

      Poista
  4. Jumala ei halua, että olet sairas ja tunnet kipua. Jeesus on kantanut kaikki synnit ja sairaudet. Sen takia uudestisyntyneellä kristityllä on valta Jeesuksen nimessä käskeä sairauksia ja kipua lähtemään. Usko kuitenkin tuntuu välillä kovin heikolta eikä Jumala aina välttämättä paranna heti.

    Joskus mietin, miksi Jumalan täytyy sallia niin paljon koettelemuksia osakseni. Minulle ihmissuhteissa torjuminen on jo muutenkin raskas asia, minkä takia olen epävarma ja silti joudun kohtaamaan niin paljon pettymyksiä tällä saralla. Melkein kaksi kuukautta sitten "erosin" salaperäisestä miehestä, joka ei välittänyt minusta tai tunteistani yhtään. Pian sen jälkeen kohtasin kristityn miehen. Ehdin jo innostua: "Näinkö pian Jumala vastaa rukouksiini ja johdattaa oikean puolison luokseni?" Olin väärässä. Mies sanoi, että vaikutan niin mukavalta, mutta ulkonäköni ei vain miellytä häntä tarpeeksi. No en minä siitä hänelle suuttunut. Hän oli sentään rehellinen. Juttelimme sitten vielä pitkät pätkät ja hän avautui yksinäisyydestään sun muusta. Oli mukava päästä rohkaisemaan häntä ja rukoilemaan hänen puolestaan.

    Yritän ajatella, että olen kaunis sellaisena kuin olen ja Jumalan silmissä arvokas, mutta vaikea siihen on välillä uskoa. :( Ei hirveästi lohduta, kun saa kuulla, että olen ihmisenä rohkea ja lämminsydäminen, mutta ulkonäkö ei ole riittävä.

    Olen kirjoitellut kohta kuukauden yhden uskovan miehen kanssa uskonasioista ja muista jutuista, mutta en edes uskalla ajatella, että meistä tulisi muuta kuin kavereita. En halua ajatella muuta.

    Enköhän minä saa taas itseni kerättyä. Kuitenkin vain yksi on tässä maailmassa tärkeää ja se on Jumala. Uskon, että Isä haluaa lapsilleen vain parasta, vaikka nyt tuntuisikin joltain muulta. :)

    - Karo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet oikeassa, ettei Jumala näitä sairauksia päälleni langeta. Kieltämättä viimeksi rukoilin salaa Jumalalta, että sairastuisin synnytyksen jälkeen fyysisesti. Olin silloin vielä masentunut/syömishäiriöinen, tosi syvissä vesissä, ja toivoin että olisin mieluummin somaattisesti kuin psyykkisesti sairas. Tavallaan myös aavistin sairauksien tulon, kun tuntui ettei kaikki ole elimistössä ihan kunnossa.
      Nyt on ollut ihan toisenlainen aika. Luotan Jumalan hyvyyteen enkä ainakaan rukoile päälleni sairauksia.

      Onpa ikävää kuulla, että sulle puhutaan noin. :( kuulostaa töykeältä omiin korviini. Mulle sanottiin kerran ihan kasvokkain, että oon muuten ihana tyyppi, mutta kasvoissani on vähän finnejä, joten en oo kiinnostunut enempää. Silloin tuntui pahalta, mutta nyt naurattaa, miten joku voi sanoa noin hölmösti. :D
      Niin ja kyseinen mies jälkeenpäin ihastuikin muhun, kun huomasi, että kelpaan muille. Mutta siinä vaiheessa mua ei enää kiinnostanut.

      Sun ulkonäössä ei ole mitään vikaa. Oot varmasti kaunis ja viehättävä.<3 Olet vain kohdannut liian pinnallisia miehiä. Sellaiset miehet eivät ikinä löydä itselleen naista, joilla on liian tiukat ulkonäkövaatimukset.

      On hienoa, että oot löytäny uuden uskovan miehen ystäväpohjalta, jonka kanssa voit jakaa uskon asioita. Koskaan ei tiedä, mihin ystävyys kehittyy.
      Ja kyllä, Jeesusta parempaa rakkautta ei ole. Hän ei katso meitä, niin kuin ihmiset katsovat. Hän näkee sunkin kauneuden ja hyvyyden ja avosydämisyyden.


      Pysy vahvana <3

      Poista
    2. Kiitos rohkaisevista sanoista <3

      Välillä tuntuu niin vaikealta enää edes yrittää, kun tähän asti jokainen yritys on mennyt enemmän ja vähemmän mönkään. Kyl mä koen herkkyyteni usein enemmän taakkana. Otan niin raskaasti monet asiat. :( Toisaalta olen saanut käyttää herkkyyttäni evankelioimisessa ja muiden ihmisten rohkaisussa.

      Luulen, että pohjimmiltaan tämän hetkisessä murheellisuudessani ei ole kyse vain "erostani" sakaperäiseen mieheen, vaan tässä on nyt särkynyt muutakin. Kuten kerroinkin, minulle hylkääminen on raskas asia. Olen työstänyt sitä koko viime vuoden, mutta huomaan, etten ole vieläkään täysin selvillä vesillä. Aiemmin pelko johti ihmisiin takertumiseen, mutta nyt meinaan mennä toiseen ääripäähän eli panikoin uudessa ystävyyssuhteessa ja alan jo miettiä, pitäisikö itse laittaa yhteydet poikki, kun ei tuo toinen kumminkaan pidä minusta. Uskovan miehen kanssa sähköpostitellessa olen jo monta kertaa miettinyt, että ei tästä kuitenkaan tule yhtään mitään. Häntä varmaan ärsyttää kirjoitella kanssani jne.

      Samat tunteet minulla oli salaperäisen miehen kanssa, mutta, koska tiedostin olevani epävarma, päätin varmistaa asian häneltä enkä tehdä oletuksia. Kuten tiedätkin, asiaa piti kysyä häneltä neljä kertaa ennen, kuin sain rehellisen vastauksen. Ehkä surkuhupaisinta tuossa oli, että olin sittenkin oikeassa enkä vain omien kuvitelmieni vanki. Tulee sellainen olo, että, mistä tiedän enää, mikä on totta ja mikä ei. Miten voin luottaa ihmisten puheisiin, kun he eivät kerro totuussa, vaikka sitä pyytäisi/anelisi/kysyisi suoraan? En tiedä, ymmärrätkö, mutta luottamukseni on särkynyt. Pelottaa jotenkin hirveästi se, että ihmiset eivät puhu totta tai jättävät kertomatta totuuden. Saattaa elää jossain uskossa, joka on lopulta ihan väärä.

      - Karo

      Poista
  5. Viimeisistä lauseista kylmät väreet. En uskonut ennen lasta että elämälleen voi saada niin oikean ja vahvan merkityksen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanos muuta <3 :')
      Millään muulla ei ole väliä, kunhan omalla lapsella on kaikki hyvin. Ja kuolemanpelkokin on ihan erilaista, koska nyt on todellinen syy elää.

      Poista

Jokainen sana on merkityksellinen.
Vastaan kommenteihin blogiini.