sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Synnytyksestä


Viime synnytys oli kaikista jälkisairauksista huolimatta kuin oppikirjasta. Avautumisvaihe 8 tuntia, epiduraali, ponnistusvaihe 10 minuuttia ja vauva syntyi 4,5 tunnin päästä synnytysosastolle kirjautumisesta. Mitään ongelmia vauvan terveydessä ei ilmaantunut, lastenlääkärin mukaan hän oli harvinaisuus saavuttaessaan syntymäpainonsa imetyksellä jo kotiintumispäivänä.

Kolme päivää lapsivuodeosastolla olivat silti elämäni rankimmat, koska en nukkunut kolmen vuorokauden aikana kuin viisi tuntia. Kivinen sänky, käytäviltä kantautuvat vauvojen itkut, kätilöt, jotka eivät suostuneet ottamaan vauvaa yöllä muutamaksi tunniksi, että olisin saanut levättyä. Lapsivuodeosastoaika on tarkoitettu lepoon, mutta minun kohdallani se ei onnistunut.

Kotiutumis-iltana alkoi piikikäs vatsakipu ja pahoinvointi, takaisin sairaalaan, jossa todettiin kohtutulehdus. Olin jo synnytysosastolla valittanut kovia vatsakipuja, mutta minua lääkittiin systemaattisesti kipulääkecocktaililla, joten siksi tulehdus jäi osastolla huomaamatta.

Olen tällä kertaa ajatellut synnyttää polikliinisesti tai lyhytjälkihoitoisesti. Polikliinisessa synnytyksessä kotiudutaan 6-8 tunnin päästä synnytyksestä. Kriteerit ovat mm. terve uudelleensynnyttäjä, normaalisti sujunut raskaus ja synnytys, hyvävointinen äiti ja vauva. Kuulostaa ehkä hurjalta, mutta ulkomailla polikliiniset synnytykset ovat yleisiä.
Saattaa tosin olla, etten täytä kaikkia kriteerejä, koska epiduraali-ja spinaalipuudutukset estävät polikliinisen synnytyksen, ja toiveissani olisi jompi kumpi. Enkä tiedä, luokitellaanko minut "sairaaksi" kilpirauhasen vajaatoiminnan takia.

Lyhytjälkihoitoisessa synnytyksessä kotiudutaan 12-36 tunnin päästä kotiin. Käytännössä sairaalassa ollaan yksi yö synnytyksen jälkeen. Tämä kuulostaa ehkä parhaimmalta vaihtoehdolta, koska siinä ehtii olla yön tarkkailtavana, jos jotain vakavaa ilmaantuisi.

Nopeassa kotiutumisessa on paljon positiivista.
Tärkeimpänä, että saan nukkua ja levätä. Toiseksi esikoinen ei ole ollut minusta yötä erossa sitten vauva-ajan jälkeen, ja etenkin minulle tekee kipeää olla hänestä erossa. En halua olla sairaalassa eristyksissä kahdestaan vauvan kanssa, jos ei ole pakko. Haluan aloittaa mahdollisimman nopeasti uuden arjen ja ottaa esikoisen siihen mukaan.
En myöskään hyödy kätilöiden tarjosmasta tuesta, koska osaan vanhasta muistista hoitaa vauvaa ja imetyksestäkin tiedän paljon.
Viimeisimpänä hyötynä tietysti taloudellinen puoli. Sairaalassa makoilu ei ole ilmaista. Viimeksi lasku oli kolmelta vuorokaudelta noin 200 euroa, tosin meillä oli perhehuone silloin.

Onko täällä muita uudelleensynnyttäjiä, jotka ovat kotiutuneet nopeasti?

perjantai 25. joulukuuta 2015

Joulutarina

Muistan joulun neljän vuoden takaa. Postauksen kuvat ovat kuitenkin tältä joululta.


Saavuit meille lumipyryä harteillasi, riisuit nahkatakkisi ja istahdit huoneeni sängylle. Ojensin sinulle monta pakettia. Sinulla ei tainnut olla minulle mitään, et pitänyt joulusta. Joulu oli sinulle kelanauhan toistoa; muistot kipuilivat kuusen kultaisessa kiilteessä.

Ilahduit lahjoista, mutta pienen hymyn jälkeen jokin painoi katseesi alas, kuin alaspainunut rautatammen oksa. Sanoit, että nyt on lähdettävä.
"Miksi?" Kysyin.
"On vain", vastasit ja hiivuit hiljaiseen iltaan.
Jäin katsomaan ikkunasta, kuinka askeleistasi jäi jäljet ilmavaan lumeen. Värivalot läikähtivät silmissäni kuiksi.

Istuin sohvalleni, huoneessa tuoksui tolu. Mietin, että tämä oli ensimmäinen yhteinen joulumme, ja se tuntui kurjimmalta koskaan. Avasin Raamatun, ja yksinäisyys unohtui hetkeksi.

Jouluateria toisti kalorikehää, mutta annoin itselleni luvan syödä jokirapusalaattia enemmän kuin olin suunnitellut.
Pöytään oli katettu kristallilasit, jotka olin osoittanut pienenä isälle Stockmannin hyllyltä, ja sanonut, näitä äiti ihaili. Isä osti ne kaikissa sateenkaariväreissään, vaikka maksoi kukkaronsa tyhjäksi.
Äiti kysyi, olinko kutsunut Leoa joulukirkkoon.
"Kutsuin jo päivällä eikä se halunnut."
"Kutsu uudestaan."
Laitoin viestiä, mutta puhelimen näyttö pysyi pimeänä.

Autolle oli kahlattava polvia myöten hangessa. Kiinnitin turvavyön ja huokaisin.
Äiti kehotti laittamaan vielä viestin. Tiesin sen olevan turhaa, mutta näppäilin viestin, ja samassa vastasit myöntävästi. Olin ihmeissäni. Tietenkin olin ristinyt käteni, mutten silti uskonut sinun tulevan mukaan. Isä ajoi talosi eteen, ja odotimme sinua hetken.

Kun sain sinut auton penkille, muistan vain ajattoman halauksen. Puristavan ja sykkeisen. Uskalsit hymyillä enemmän. Ajoimme kantakaupunkiin, lumessa kuiski hiljaisuus.

Et ollut ennen käynyt kirkossamme, koska sinut oli kirjattu toiseen uskontokuntaan. Mietin, mitä ajattelit lasimaalauksia särkevästä urkumusiikista, ehtoolliselle hiipivästä kirkkoväestä, papista, joka puhui joulusta toivon juhlana. Ne sanat oli kuin sinulle puhutut. Armon syntymä. Riemuyö.
Kaikki olivat kokoontuneet tänne eri taustoista, ehkä murheellisistakin, mutta tänä yönä kaikille oli syttynyt sama valkokultatähti.

Yöhartauden jälkeen vedimme yhdessä sähkötupakkaa pakkasessa, ja kasvosi olivat keveämmät.
"Miltä susta tuntuu nyt?"
"Paremmalta. Hyvältä."
Autossa istuimme käsikkäin, syvempi rakkaus oli jäänyt Pyhästä Hengestä, ja silloin ymmärsin, kuinka Jumala oli aloittanut suunnitelmansa hiomaan meistä iankaikkisen.


Kuin johdatuksesta tulit meille myöhäiselle jouluaterialle, äiti loihti kaapin uumenista pari lahjaa sinulle, taisi olla ainakin vuoden vanhoja konvehteja.
Jäit vielä yöksi meille, tuhosimme yhdessä käärepapereita, kunnes väsähdimme yhtä aikaa.

Toivo on se, jonka muistan. Siitä joulusta lähtien et enää unhoittunut muistoihin, vaan halusit viettää joulua kanssani.
Suruvaipan toukasta kuoriutui ritariperhonen. Osittain sinua varten olen tänäkin vuonna teipannut jok'ikiseen ikkunaan valot, ja ovessa roikkuu suodatinpussiruusukranssi. Olemme leiponeet joulutorttuja, pipareita ja koristelleet kuusen.

Toivo on sama eilen ja tänään. Toivosta alkoi meidän jouluperinteemme, ja toivo on yhä katseissamme, siinä on mirhaa ja kultaa.


Toivon sinulle, rakas lukijani, rauhallista ja siunattua joulua. 

lauantai 19. joulukuuta 2015

Jääkukkasia


On torstaiaamu. Rautatieasema tuoksuu paahdetuilta kahvipavuilta ja partavedeltä. Olen nukkunut ehkä puoli tuntia viime yönä ja stressannut kuudelta soivaa kelloa.

Asiat menivät todella nopeasti sitten viime terveyskeskuskäynnin, vaikkei löydös ollut kuin punoittava kurkku. Kiireellinen lähete silmäpoliklinikalle, ja vajaa vuorokausi lähetteen tekemisestä, olen jo matkalla sinne.

Harhailen hetken Meilahden sairaala-alueella korkeiden rakennusten keskellä. Sade on niin tiheää, että sen voisi puhkaista kuin kylmän kalvon. Lätäköissä lepää jääkukkasia.

Siristelen silmiäni näkötestissä. Lievää tarvetta silmälaseille olisi, lääkäri toteaa. Sitten lääkäri tiputtaa silmiini ihmeellisiä tippoja, jotka värjäävät näkökentän keltaiseksi. Tuntuu ahdistavalta. Silmiäni tutkitaan laitteella, kirkkaalla valolla, katso oikealle, vasemmalle.

Lopulta lääkäri sanoo, ettei hän keksi muuta toisen silmäni sumeudelle kuin raskauden aiheuttama kyynelnesteen koostumuksen muutos. Mitään näkyvää vikaa silmässä ei ole. Jos oire jatkuisi synnytyksen jälkeen, täytyisi hakeutua uudestaan lääkäriin.

Astelen helpottuneena ulos polilta. Uinun silmät auki raitiovaunun hyrinässä. Vaikka on hieman vaikea nähdä, ja kurkkuun koskee joka nielaisulla, minulla on turvallinen olla. Ehkä synnytyksen jälkeen oireet poistuvat.

Kotona poika tarrautuu kaulastani kiinni ja nuolaisee nenänpäätäni.
"Äiti."
Jos jotakin haluan muistaa elämästä, niin sen miltä tuntuu rakastaa. Kuinka hyvältä tuntuu nukahtaa päiväunille lapsen untuvaposkea vasten. Kuinka suloiselta hän näyttääkään asetellessaan pallokoristeita pipariin.
Miten tasaisesti taivas jälleen sulkee verhonsa, ja värivalot kylpevät kruunuissaan.


tiistai 15. joulukuuta 2015

Tähti


Eilen, jälleen unettomana yönä mietin, etten voi enää odottaa. Terveys ei ole kunnossa. Tänä aamuna soitin toisesta sumeasta silmästä ja toispuolisesta kurkkukivusta ja sain ajan tälle viikolle.

Kynnys avun hakemiseen on kasvanut vuoren korkuiseksi. Mieleeni muistuu viikottaiset, turhat lääkärissäkäynnit, ja lopulta tunnelmallisessa huoneessa istuminen diagnoosilla somaattinen oireilu. Villatakkiin kääriytynyt psykiatrinen sairaanhoitaja kysyy, miten minä voin, äänessä on kynttilän lepattavaa rauhaa.

Viikkojen odotus psykiatrin arviota, kunnes psykiatri ilmoittaa, ettei minussa olekaan psyykkistä vikaa.
Taas aika omalle lääkärille, lisää näyteputkia laboratoriossa, enkä kykene odottamaan tuloksia, koska vointi romahtaa seuraavana aamuyönä, leposyke 160. Yhtäkkiä ympärilläni ovat keltapunaiset ensihoitajat, paljon johtoja, piuhoja, kuume mitataan korvasta, naps. Ja vielä silloinkin purkkaa jauhava tyttö mainitsee masennuksen vaihtoehtona.

Iltapäivällä taivas ui toisenlaisessa valossa, kun lääkäri soittaa, että verikokeissa on niin paljon sekavuutta, että lähete sisätautipolille lähtee heti. Puolen tunnin päästä hoitaja soittaa, kirjoittaa tyreostaatteja, ja kertoo, että sinulla on kilpirauhasen liikatoiminta.

Enkä ole hullu, vaikka minut uskoteltiin niin luulemaan monen kuukauden ajan. Siksi on hankalaa enää luottaa lääkäreihin ja soittaa edes aikaa. Mutta tänään tein sen, ja se on ensiaskel; varovainen ja keveä.

Tänään kävin myös tenttimässä viimeisen tentin yliopistolla. Olen ylpeä itsestäni, että olen kotiäitiyden ohella tehnyt syksyn aikana kaksi kurssia, molemmat vielä suhteellisen hyvin arvosanoin, vaikka tavoitteena oli läpipääsy.

Elämä on nuollut viiltohaavoja iholleni viime aikoina. Mieheni kanssa kaikki on tällä hetkellä kuin tuoksuva mistelinoksa, mutta sukulaissuhteet ovat hieman vereslihalla. Henkisiä hyökkäyksiä ja pahoja sanoja, epävarmuus joulun vietosta.

Pahimpana hetkinä olen muistanut: en ole yksin. Olen melkein unohtanut kilpeni, Jumalan.
Hän, joka on salattu, silti niin näkyvä. Hän, jolle syttyi topaasintulinen tähti majatalon ylle.



maanantai 7. joulukuuta 2015

Viimeiset viikot


Raskainta ovat päivät, kun lapsi ei nukahda päiväunille. Niitä päiviä on yhä enemmän.
Tarvitsen edes hetken päivässä, kun voin napsauttaa teekeittimen päälle ja käydä sohvalle makuulle. Tai nukahtaa itsekin; pois purjehtiva valo saa iltapäivästä uupuneeksi.

Arki kahden lapsen kanssa pelottaa: saanko enää ollenkaan lepoa? Miten pystyn antamaan tarpeeksi rakkautta molemmille lapsille? Iskeekö taas piikikäs babyblues?

Terveys on alkanut pettää. Oikeastaan sitä on tapahtunut pitkin loppusyksyä, mutta kynnykseni lääkäriin on korkea kaiken kokemani jälkeen.
Toisesta silmästä sumentuu osittain näkö toisinaan, mutta nyt sumea kohta on melkein koko ajan verkkokalvolla. Kuukauden jatkunut toispuolinen kurkkukipu. Leposykekin käy yli 130, minkä vuoksi nukkuminen on vaikeaa. Neuvolassa ei juurikaan välitetä.

Mutta kuolemanpelkoa ei silti ole, koska vointini on muuten hyvä. Ulkoilemme pojan kanssa melkein säällä kuin säällä, jaksan kokata, siivota, tehdä joulukortteja, lukea tenttiin, lukea pojalle joulukirjoja. Odotan tosi paljon, että viimeinenkin tentti on ensi viikolla ohi, ja saan keskittyä sen jälkeen vain joulun valmisteluun ja synnytykseen. Infernaaliseen kipuun ja rakkauden putoamiseen kohdustani.

Onko siellä muita useamman lapsen äitejä? Miten te jaksatte?

Ps. Muistakaa, että minua voi seurata myös we heart it:ssa.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Yksin

Yhtenä yönä en saanut unta, tuuli ratisti laihoja oksia ikkunan takana. Istuuduin keittiön pöydän ääreen mutustamaan paria leipää ja katsoin kadulle. Vaikka oli aamuyö, ja asumme aika syrjässä, näin kiireisen lehdenjakajan suhahtavan ohitse ja uneliaan koiranulkoiluttajan. Yhdet himmenevät autonvalot. Tuntui, etten olekaan ainut yksinäinen, joka valvoo.

En ole yksinäinen, mutta yksin. Kun laitan viestiä Whatsupissa, mutta saan vastaukseksi kaksi surkuisansinistä hakasta, että viesti on luettu. Kun olen pikaimuroinut kodin ystävää varten ja säästänyt pakastimeen muutaman palan porkkanakakkua, mutta viime tingalla saan viestin, joka kuuluu usein näin: "Taidan olla tulossa kipeäksi, en pääsekään, sori."

On minulla ystäviä, mutta näen heitä liian harvoin.
Pahimmalta tuntuu Tähtisilmän puolesta. En halua hänen kokevan olevan yksin, vaikkei hän varmasti vielä kaipaakaan omanikäisiä kavereita.

Luulin omistavani hyvän tukiverkoston. Kuitenkin viime aikoina olen saanut huomata selviäväni yksin tilanteista, joissa olisin tarvinnut apua, harvoissa tilanteissa, joissa olen pyytänyt apua. Pakkasin kaikki muuttolaatikot itse, jos ei miestä lasketa. En ole katkera, vähän surullinen.

Ja yhtenä päivänä kaikki purkautui. Selviydyttyäni liian kauan yksin arjen pyörittämisestä 10-12 tuntia päivässä.
Olin kiertämässä Tähtisilmän kanssa pientä kävelylenkkiä lähiön ympäri, poika ajoi pikkumopolla. Matkalla muistin, ettei ole maitoa. Menimme siis kaupan kautta, ja kaupassa muistinkin ettei ole vaippoja, banaania, leikkelettä ja mitä vielä. Päädyin ostamaan pussillisen tavaraa.

Kotimatkalla kaikki meni hyvin, kunnes Tähtisilmä lopetti tottelemisen. Ajoi minne sattui mopollaan. Ei totellut sanaa ei. Hermoni ponnahtivat verisuonina pintaan.
Tähtisilmä ei suostunut enää ajamaan mopolla tai kävelemään vaan pyysi syliini. Kokeilin muutaman minuutin kantaa lasta, kauppakassia, vaippapakettia ja mopoa suuren mahani kera, ja tajusin: fysiikka ei riitä.

Sitten päässä sumeni. Purskahdin itkuun keskellä katua, keskellä ohikulkijoita ja rämiseviä autoja. Poikakin itki. Olin aivan liian kuormitettu fyysisesti, ja se oli vielä oman virhearvioni syytä. Olin totaalisessa umpikujassa. Kauppakassi ja mopo makasivat keskellä kuuraista tietä. Minuun ei edes katsottu.

Soitin miehelleni, hän oli onneksi kotona. En saanut sanottua sanaakaan puhelimessa, sijaintiani, mitä oli tapahtunut. Yritin, mutta itku vei puhekyvyn.
Loppumatkan sain jotenkin kuljettua, Tähtisilmää vuoroin kantaen ja vuoroin käsikkäin kävellen. Näkökenttä oli tsirkonista murua kyyneleiden takaa.

Kun lopulta sain viestitettyä sijaintini miehelle, ja hän tuli vastaan, oli hän aluksi vihainen. Että otin raskaana sellaisen riskin, olisihan hänkin voinut käydä kaupassa. Ja että lähdin niin kauas ilman rattaita. Sitten hän pyyhki kasvoni, halasi ja sanoi, mennään kotiin.

Joskus tulee vastaan sellaisia alasajettuja päiviä, myskinmustia. Mutta niin kuin sinä unettomana yönä, kun tunsin yhteenkuuluvuutta postiluukusta kolahtaneen Hesarin kanssa, ymmärsin, ettei elo siihen katkea. Ja etten ole ainoa, joka valvoo, vaan jossain nuokkuisi muitakin unettomia ja yksin olevia.
Huomenna väsyttäisi, mutta sitten uni olisi taas medenmakeaa.