perjantai 30. joulukuuta 2016

Kohti uutta vuotta


Joulun ainoa toive oli kivuttomuus tai ainakin sillä tasolla, etteivät kivut ottaisi valtaa tältä suurelta juhlalta.
Aatonaatonaattona imuroin ja pesin lattiat ja tein normaalit fysioterapialiikkeet. Iltaa kohden vasenta kättä alkoi särkeä voimakkaasti, niin että yölläkin kipu herätti. Jouluaatto meni kovissa kivuissa, pystyin kuitenkin olemaan menossa mukana. Joulukirkossa ei tullut käytyä.

Tällä hetkellä käsi on onneksi lähes parantunut. En keksi muuta syytä kivulle kuin fyssarin antama kuminauhajumppa. Nyt en ole tehnyt liikkeitä moneen päivään.

Tämä on jo toinen kerta, kun saan fysioterapialiikkeillä itselleni jäätävät kivut. Molempia kertoja yhdisti myös flunssa. En oikein tiedä, mikä kropassani on vialla.

Tuntuu ristiriitaiselta klikata yliopiston sivuilla kurssivalintoja samaan aikaan kun melkein koko kroppaa särkee.
Jotkut ihmiset uskovat, että kun palaan kouluun, kivutkin helpottavat, kun saan muuta ajateltavaa. Tai kun lapset kasvavat, lopetan imetyksen, niin kivut lähtevät.

En voi vielä sanoa, mihin tieni vie vai viekö se mihinkään. Mutta koen jotenkin epäreiluksi sen, että tieni on niin raskas, kuin kulkisi loputtomien kallioiden ylitse. Miksi muut saavat opiskella ja käydä töissä kivuitta?
Mutta osaan myös suhteuttaa, ainakin vähän. Ihmisillä on erilaisia ongelmia eri elämän osa-alueilla.
Joku, joka juuri nyt lukee tätä tekstiä, on jätetty hetki sitten, ja miettii, miksi minun tieni on näin yksinäinen. Olenko loppuelämän yksin? Toinen ei osaa päästää irti syömishäiriöstä, vaikka kaikki avaimet siihen olisi. Joku taas kokee eksistentiaalista yksinäisyyttä, vaikka elämässä kaikki on hyvin, silti on tyhjää. Upottavan tyhjää. Joku kaipaa entistä rakkauttaan niin sydän kuivuu kaipauksesta.

Ja kaikille teille haluan sanoa, että toivon sytytyslankaa on jäljellä niin kauan kuin on elämää.
"Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut."
Tänään ei ehkä hymyilytä, mutta huomenna voi olla jo syytä hymyyn. Elämään kuuluu kärsimys, mutta meillä on lupa kyseenalaistaa sen olemassaolo kerta toisensa jälkeen.
Joskus kuulin sanottavan, että enkelit punovat jokaisesta kyyneleestä kukkasia taivaaseen, yksikään ei jää Jumalalta huomaamatta.

Leivoin kuopuksen syntymäpäiville kakkuja. Kivut hukkuvat parhaiten konkreettiseen käsillä tekemiseen, leivontaan. Tuntuu hyvältä, että elämä jatkuu, vaikka kärsimys ei lakkaa.

Usein onnen näkee vasta jälkeenpäin. Kun katson itseäni vuosi sitten taaksepäin itkemässä Kätilöopiston ikkunalaudalla vastasyntynyt käärö sylissä, raketit paukkumassa pikimustalla taivaalla, olin oikeastaan aika onnellinen, vaikka vietinkin uuden vuoden yksin. Käsivarsillani lepäsi uusi elämä, ja minulla oli toivo.

torstai 22. joulukuuta 2016

Yksi yö jouluun

omia kuvia

Jouluvalot keinuvat ikkunassa, maa on musta, ilmassa on kaipauksen tuntua.

Jouluun tiivistyy valtavasti toiveita ja odotuksia. Ihmiset kaipaavat kaiken materialoiston ja notkuvien joulupöytien lisäksi läheisyyttä ja rakkautta. Liian monet toiveet kuitenkin särkyvät.
Ihmiset saavat mielihyvänsä alkoholista, toiset selaavat somea läpi joulun ja tykkäävät mitä kauniimmista kuvista unohtaen läheisensä ja ympäröivän maailman.
Parisuhteet hukkuvat kulisseihin, ja lapset odottavat vanhemmiltaan ennen kaikkea läsnäoloa. Joulu on lasten juhla, mutta lahjavuori ei korvaa aikuisen syliä ja lämpöä.

Löysin itseni muutama päivä sitten harhailemasta kauppakeskuksessa. Ostin miehelleni pari lahjaa, jotka eivät tuntuneet erityisiltä. Olisin halunnut ostaa jotain kallista ja upeaa, yhtä upeaa kuin hän.

Eilen katsoin TV7:aa ja siellä puhuttiin aidosta joulutunnelmasta. Se ei tule lahjoista tai putipuhtaasta kodista vaan Jeesus antaa tunnelman ja rauhan. Meidän ei tarvitse täyttää sydäntämme materialla, koska se on vain maallista ja ohimenevää. Kristus riittää.
Kun olin kuullut nuo sanat, aukenin rauhalle. Tyhjyys sisälläni täyttyi Pyhällä Hengellä, ja unohdin jo lahjat.

Mitä jos tänä jouluna voisimme unohtaa siivous-, lahja- ja ruokapaineet sekä ennen kaikkea älypuhelimet, ja keskittyä joulun oikeaan sanomaan?
"Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja."

Hän ei halua meidän elävän joulua kimmeltävissä kiiltokuvissa.
Hän haluaa, että rakastaisit perhettäsi. Hän haluaa antaa syntisi anteeksi. Hän haluaa antaa sinulle tämän hetken, tämän päivän, jotta voisit muistaa, miksi elät täällä.
"Yhden käskyn minä teille annan: rakastakaa toisianne".

Rakastakaa.

Siunattua joulua sinulle rakas lukijani. ❤🎄

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Tunnelmia ennen joulua



En ole saanut kirjoitettua. Liian paljon kipua ja väsymystä. Olen kuitenkin miettinyt paljon teitä lukijoita, ja ollut kiitollinen siitä, kuinka ihania ihmisiä on ympärilläni tukemassa minua.

Neurologiselta kirjattiin ulos ja jätettiin yksin kipujen kanssa. Väsyttää, miksi täytyy kärsiä niin paljon.
Yliopistolle on palattava tammikuussa tekemään jotain kursseja. Nuorin lapsi on vasta 11kk, joten haluan olla vielä kotona, enkä kipujen vuoksi pystyisikään opiskella niin ripeään tahtiin.

Mutta tämä on elämä, jonka olen saanut, ja sen kanssa on elettävä.
Fysioterapiassa käyn selän, käsien ja jalan kipujen vuoksi. Fysioterapeutti kysyi, uskonko raajojen kipujen olevan yhteydessä yläselän kipuun. Sanoin, että miksei. Selkää ei ole kuvattu toistaiseksi.

Meidän arki on jatkunut onneksi samaan tahtiin. Ollaan käyty muskarissa, leivottu joulutorttuja ja pipareita, käyty jouluostoksilla, ulkoiltu. Oma vapaa-aika täyttyy liikunnasta, fysioterapialiikkeistä ja iltaisin katson silmät ristissä TV7:aa.

Onni löytyy hetkistä, kahdesta terveestä lapsesta, joista nuorimmainen syö jo itse ja kävelee tukia pitkin, isompi piirtää upeita autoja ja taloja. Vanhemmista, jotka palasivat jouluksi Suomeen, ja veivät juuri lapset ulos, niin saan vähän levätä flunssaa pois. Ystävistä, joita ei tule nähtyä usein, mutta joiden tekstarit ja puhelut virvoittavat. Jumalan työstä, josta saan todistaa ystävilleni, ja joka synnyttää hedelmää heidän sydämissään.

Tämän joulun suurin toiveeni on käydä kirkossa. En ole käynyt joulukirkossa vuosiin, koska olen ollut joulut niin huonossa kunnossa, viime joulun viimeisilläni raskaana.
Toivon, että pystyisin unohtaa kaiken joulukiireen, ja nauttia elossa olemisesta, perheen läsnäolosta, läheisyydestä ja kynttilöiden lämmöstä, kääntää katseen jouluseimen valaisevaan toivoon.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Neurologilla


Kävin neurologilla, sillä odotetulla käynnillä, jossa selvitettiin systeemisairauden mahdollisuutta. Ennen käyntiä sydämeni hakkasi vimmatusti ja olin varma, etten saisi sanaakaan suustani. Oli niin kovat odotukset ja toiveet, samalla myös pelko omien kipujen ja oireiden vähättelystä.
Jännitys kuitenkin laantui huoneessa, kun huomasin, että lääkäri oli motivoitunut löytämään oireilleni yhteisen tekijän, ja oikeasti yritti.

Kerroin kaiken alkaen ensimmäisen synnytyksen sairastelusta viimeisiin oireisiin. Lääkäri kyseli paljon, selasi koneelta läpikäytyjä tutkimuksia. Tehtiin neurologisia testejä, hän tutki ihoani pala palalta, kuunteli sydämen, katsoi nieluun. Koko käynti kesti tunnin.

Sjögrenin syndrooma olisi selittänyt kaikki oireeni ja punonnut hienosti kaikki sairauteni yhteen kokonaisuuteen. Siihen ei lääkäri kuitenkaan uskonut. Olisi tarvittu ihomuutoksia, vaikkei niitä kaikilla ole. Tosin heti seuraavana päivänä käynnistä sain ruskeanoranssia muutosta käsiini, jota on ollut joskus vuosia sitten. Mutta sekään ei ole, mitä Sjögren vaatisi, vaan todennäköisesti kohonnoiden maksa-ja sappiarvoiden aikaansaannosta.

Neurologinen selvittely on siis päätöksessä. Nyt katsotaan vielä keuhkoröntgen ja kilpirauhasarvot. Lähinnä haetaan sarkoidoosia epämääräisten kipujen vuoksi, mutta itse en siihen usko lainkaan.

Eniten odotin käynniltä diagnoosia. En saanut sitä.
Diagnoosini on edelleen määrittelemättömät kasvokivut.
Muut kivut selässä, käsissä ja jalassa ovat mysteeriä. Fibromyalgiakaan ne eivät ole.

Lääkitystäni yritetään myös muuttaa, koska se ei ole oikeantyyppinen kivun luonteelle, eikä vie kuin puolet kivuista pois. Uusi lääke on karbamatsepiini eli epilepsialääke. Lääkekokeilu myös todistaa sen, onko kyseessä aito kolmoishermosärky.

Tietenkin taas pelottaa tuleva lääkekokeilu. Kuitenkin on jaksettava arkea lasten kanssa. Mutta en voi jäädä näihinkään kipuihin, jos haluan palata joskus opiskelemaan ja töihin.

Olen käynyt myös osteopaatilla selvittelemässä kipujani, ja hän löysi kovat hermopuristukset käsistä, pohkeesta, niskasta (mahdollisen välilevyn pullistuman) sekä erittäin kireät kallonpohjalihakset, mitkä taas vaikuttavat kolmoishermoon.
Osteopaatti suositteli hierontaa. Keväällä kävin muutamia kertoja hermoratahieronnassa, eikä se auttanut. Joten siksi en oikein usko, että hieronta auttaisi nytkään.

Mutta toimeettomaksi en ole jäänyt. Kun lääkärit eivät minua kuntouta, kuntoutan itse itseäni.
Nyt talvella juoksu ei oikein nappaa, joten olen käynyt kerran spinningissä, ja ajattelin jatkaa. Aerobiset lajit ovat juttuni, koska niistä saan annoksen endorfiineja. Tulee tunne, että kehoni on voimallinen, pystyy mihin vain kivuista huolimatta.
Käyn kävelyillä ja venyttelen. Pyrin syömään monipuolisesti ja terveellisesti. Kaikki raskauskilot ovat hävinneet korjattujen elämäntapojen myötä. Terveelliset elämäntavat eivät poista kipuja, mutta antavat oljenkorsia jaksaa niitä.

Maailma on vetänyt minua viime aikoina. Ei niinkään tekojen, mutta ajatusten tasolla. Jollain tavalla olen väsynyt. Väsynyt rukoilemaan avioliittoa, väsynyt rukoilemaan ihmeparantumista. Olen monta kertaa ollut varma parantumisesta, sitten todellisuus on taas polttanut kehoni lähtöpisteeseen.
Olen tutustunut lähiaikoina uuteen ihmiseen, ja saanut todistaa Jeesuksesta. Hänelle minun tapaamiseni oli todella iso asia, koska hän on hengellisessä nälässä.
Tuntuu hyvältä, kun teen edes jotain hyvää Jumalan valtakunnan alueella, vaikka oma elämä meneekin maailmassa.

Elämästäni on pienessä hetkessä kuoriutunut kuitenkin unelmaa. Olen pikkuhiljaa tehnyt niitä asioita, joita rakastan, ja se on tuottanut tulosta. Se antaa tuikkivaa toivoa.

torstai 27. lokakuuta 2016

Kunnes sydämemme lakkaavat


Keväällä oli mustempaa, vaikka valo kellui vastasyntyneissä lehdissä.
Meillä oli pitkään mennyt vähän niin ja näin. En edes muista kaikkea. Talvi oli ollut raskas kolmoishermosäryn alkamisen, lääkkeiden sivuvaikutusten ja vauvan koliikin kanssa. Sitten mieheni romahti ja jäi sairaslomalle.

Mutta nyt olen onnellinen. Vaikka kaikki muu onkin epävarmaa, parisuhde on luja.
Ei olla edes vietetty yhteistä aikaa pariin kuukauteen (jos ei lasketa toissaviikkoista äänityssessiota treenikämpällä ja elämysmatkaa Prismaan).
Iltaisin voimme unohtaa kiiltokuvat pienten lasten vanhemmista, jotka lasten nukahdettua käpertyvät sohvalle lusikkaan katsomaan sarjaa.
Olen niin väsynyt lääkkeistä, että simahdan kuin saunatonttu enkä usein jaksa sanoa edes hyvää yötä.

Mutta silti sanon, että meillä menee hyvin. Toki kaipaan välillä ihan pelkkää läheisyyttä ja keskustelua, mutta meidän rakkaus on arjen hetkissä.
Lähes joka ilta laitan miehelleni aamukahvin valmiiksi ja lounaan jääkaappiin. Joskus sujautan suodatinpussiin kauniita sanoja paperille. Muistamme koskettaa toisiamme ohimennessä, vaikka minä teen sitä vähemmän.

Koko ajan on varmempi tunne siitä, että kestämme yhdessä läpi vaikojen aikojen.
Olemme kulkeneet yhdessä läpi monet vaikeudet: syömishäiriöstä parantumiseni, yllätysraskauden, sairastelun, rankat vauvavuodet, miehen burnoutin, parisuhdekriisit. Olemme pisteessä, kun tiedämme olevamme yhdessä kristallinkovia. Joskus arki kaatuu päälle ja pahat sanat lävistävät mielemme, mutta osaamme pyytää anteeksi.

Olen etuoikeutettu saadessani jakaa elämän niin ihanan ihmisen kanssa. Ja että meillä on kaksi tervettä, rakasta lasta.
En ole saavuttanut koulutusta tai työuraa elämässäni, mutta olen löytänyt elämäni rakkauden, ja siitä on kukkinut vielä suurempaa rakkautta.
On lohdullinen ajatus, että yhdessä olemme rakentaneet pienistä lohkareista elämämme, ja yhdessä saamme jakaa ikuisen elämän sen jälkeen, kun sydämemme lakkaavat.

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Lumivalkeus


En ymmärrä kroppaani. Polte voimistui vasemmassa jalassa päivä päivältä, kunnes en pystynyt enää nukkua kivulta.

Puhelu neurologian polille, josta sain reseptin Lyricaan. Epilepsialääkkeeseen, joka on viihdekäytössä kaduilla, ja johon liittyy kuolemantapauksia. 
En alistunut hakemaan moista myrkkyä, ihan jo imetyksenkin kannalta. Ja koska olen kahden pienen äiti, minun on pysyttävä tässä todellisuudessa. Valitsen mieluummin kivun kuin humalaisen olon.

Nostin kipukynnyslääkkeen maksimiannokseen. Viime yönä pystyin jo nukkua, koska se lamaa keskushermostoa. Jumalalle kiitos, että tällaisia lääkkeitä on olemassa.
Yhtenä iltana uhmasin kipua, ja kävin juoksemassa pienen lenkin. Kipu vain yltyi liikunnasta, mutta mielelle se oli enforfiinipuuskaa.

Tämä on kuin taivas, joka on muurattu niin umpeen, ettei sieltä pääse loistamaan tähtien lumivalkeus. Mutta niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Ja kun taivas murskataan auki, on tähtien valo sokaiseva.

perjantai 30. syyskuuta 2016

Auringonkajoa


En mitään muuta odota niin paljon kuin diagnoosia. Haluan selityksen oireilleni. Mutta neurologille on pitkät jonot, aikaa on odotettava marraskuulle.
Toisaalta pelkään, jos ei mitään löydykään. Mutta tiedän, ettei kroppani kunnossakaan ole. Viime aikoina vointini on mennyt niin alas, etten ole jaksanut käydä juoksemassa enkä kirjoittaa kirjaa. Mutta vähitellen yritän taas tehdä niitäkin.

Kuuluu meidän päiviin loistettakin. Olen saanut naapuritalosta äitiystävän, jonka kanssa ulkoilemme lasten kanssa ja kerhossakin olemme kerran käyneet. Ikäeroa on yli 20 vuotta, mutta sillä ei ole merkitystä, kun sielujen välillä on silta.

Elämäni parhaimmista päätöksistä tänä syksynä on ollut verkostoituminen. Tunnen jo jonkinlaista kuuluvuutta perhekerhoon ja erityisesti muskariin. Esikoinen on tyytyväinen, kun näkee muita lapsia ja saa leikkiä uusilla leluilla, vauva kulkee menossa kevyesti mukana.

Kerho on kerran viikossa, ihan kävelymatkan päässä, ja muskari joka toinen viikko.
Muskari on toisessa kaupungissa, ja sinne kulkeminen on välillä rankkaa, mutta kaiken ajan arvoista.

En ole enää se, joka pelkää kuin ennen. Pystyn jutella uusien ihmisten kanssa, ja vaikka sydän vähän lyö kiivaasti jännityksestä, minusta tuntuu, että elän. Lapset tuovat samalle aaltoviivalle, ja vaikka aiheet ovat pinnallisia, ei se haittaa, kunhan on joku, jonka kanssa puhua.
Perhekerhossa en lähde puhumaan omasta tilanteestani, mutta muskarissa ihmiset tietävät voinnistani, koska heitä aidosti kiinnosti. Ja onhan kyse uskovien yhteydestä.
"Miten sä jaksat henkisesti?"
Kysyttiin minulta viimeksi.
"No aika huonosti. Mutta on mulla Jeesus."

On hyviä päiviä. Sellaisina saan nukkua pitkään, leikin lasten kanssa, teen kotityöt ilman silmien risteilevyyttä väsymyksestä, leivon mutakakun, muistan sanoa rakastan sinua enemmän kuin normaalisti, käyn kävelyllä ruskan puhaltamassa metsässä.

Huonoina päivinä olen olemassa, mutten täällä. Tuuli repii kolmoishermoa, jaloissa on valtava polte, joku on sytyttänyt ne tuleen, niin kuin tälläkin hetkellä.
En saa nieltyä munakasta, kun vedän sitä jatkuvasti väärään kurkkuun. Koko kroppaa kihelmöi, toinen silmä vuotaa tahattomasti kyynelnestettä monta minuuttia, jalat ja kädet kutisevat, hampaisiin johdetaan sähköä, lapaluussa luikertelee ötökkä. Silmäni nykii kaupan kassalla, ja hävettää.

Päivääkään oireet eivät ole poissa, mutta toisina päivinä kykenen keskittymään elämiseen kärsimyksen sijaan.
Mutta kärsimys opettaa rakastamaan ja arvostamaan elämää.
Hengitän lilaa auringonkajoa eri tavalla kuin hengittäisin ilman kipua.

torstai 22. syyskuuta 2016

Valoa


Olen todella väsynyt. Vointini on mennyt huonompaan suuntaan niin neuropaattisen kivun kuin muiden oireiden osalta.

Toiset ovat kääntäneet selkänsä, toiset taas tukeneet vankkumattomalla sydämellään. Vain pieni osa läheisistäni tietää, kuinka huonosti voin, koska en jaksa itsekään kertoa oirelistaani.

Olen totaalisen kyllästynyt "sulla on pienet lapset ja stressiä"-johtopäätökseen. On toki stressiä, mutta tilanteeni on jatkunut vuosia, pahentuen aina synnytyksen jälkeen. Jostain pimeästä nousee aina uusia oireita ja diagnooseja. Olen vasta 23, ja minun ei kuuluisi olla näin monioireinen.

Tänään oli uuden neurologin soittoaika. Hän oli tutustunut taustaani etukäteen, ja kysyi, miten voin. Jännitti ihan kamalasti, koska oirelistani oli pitkä ja omituinen, mutta kerroin kaiken.
Neurologi sanoi, että hän haluaa minut vastaanotolleen, ja yhdessä muiden neurologien kanssa miettivät, voisiko kyse olla jostakin harvinaisesta, systeemisestä sairaudesta.

Tammikuussa odottaisi yliopisto, mutta ainakin tällä hetkellä on hyväksyttävä, etten ole opiskelukykyinen. Olen pitkään yrittänyt hoitaa itseäni liikunnalla, terveellisellä ruokavaliolla, riittävillä yöunilla, hermoratahieronnalla, mutta tullut siihen tulokseen, etteivät ne auta somaattisiin oireisiin. Henkiseen jaksamiseen ne puolestaan auttavat.

Tänään oli kuitenkin hyvä päivä, koska asiat menivät eteenpäin. Valoa löytyy aina, kun katsoo vaikka appelsiininkuultaviin vaahteroihin.

torstai 8. syyskuuta 2016

Pilvipuutarhaan



On ollut vaikeaa.
Kolmoishermosärky lähti pahentumaan.
Oli pakko nostaa lääkitystä, mutta kipu on silti lähes samalla tasolla. Ahdituksissani tartuin epilepsialääkkeeseen, tuohon josta aiheutui aiemmin minulle gynekologisia tulehduksia, ja tuloksena oli seuraavana päivänä kurkkukipu. Lopetin lääkkeen siihen.
Odotan neurologin soittoaikaa, joka on parin viikon päästä. Mutta en jaksaisi uusia lääkkeitäkään. Tutkimuksia olisi parempi saada. En halua hyväksyä elämäni olevan lääkkeiden varassa.
Oireita on ollut muutenkin taas liikaa. Elohiiri kohta kaksi kuukautta toisessa silmässä ja muuta mukavaa.

Vanhempani lähtivät toiselle mantereelle vajaa vuodeksi. On raastanut mieltä, kun tuli niin rankka elämänmuutos. Itkin ja itkin ja kiputerä hampaissa vain paheni.
Mies halasi ja sanoi: "Mä en sua koskaan jätä."
Ne sanat tuntuivat siinä tilanteessa niin lämpimiltä, toivoa kehrääviltä.

Ja sitten tuli tyhjä aamu, kun heidän lentokoneensa oli noussut ilmaan. Heidän kotiinsa oli muuttamassa uudet ihmiset.
Minulla oli kurkku entistä kipeämpi, ja tajusin flunssan tulleen. Kaikki samaan aikaan: fyysinen ja henkinen tuska. Mutta jotenkin olin helpottunut, kun vihdoin sain rauhassa keittää inkiväärillä tulistettua teetä ja katsoa sarjoja tabletilta.
Sitten eräänä väsyneenä iltana istuessani iltapalapöydässä kuulin sanat mieheltäni: "Susta tulis niin kaunis morsian".

Toivoni alkaa vähitellen uudelleensyntyä. Kaikki rukoukset, mitä olen ilmaan kuiskannut, ovat kuultu.
Jumala ei jätä kenenkään rukouksia kuulematta, huokeinkin rukous puhalletaan pilvipuutarhaan.

maanantai 29. elokuuta 2016

Romaani kehitteillä




Sisälläni tulvii syvä ilo. Voin viimeinkin sanoa, että olen aloittanut romaanin kirjoittamisen, josta olen haaveillut monet vuodet. Pelko keskeneräisyydestäni kirjoittajana on estänyt aikeet.
Romaanista en paljasta tässä vaiheessa muuta, kuin että pääteemaa ei ole tietääkseni käsitelty suomenkielisessä kirjallisuudessa. Minulla on useita teemoja, joita käsittelen kirjassani.

Lähdin kirjoittamaan vain novellia blogiini keväällä, mutta vähitellen tekstiä alkoi olla niin paljon, niin monta eri kohtausta, että päätin siitä tulevan pienoisromaanin tai romaanin. Teksti on kaunista, samanaikaisesti rohkeaa ja realistista.

Vihdoin ymmärrän tarkoitukseni maan päällä: tätä haluan tehdä. Talvella olisi taas tehtävä pari kirjatenttiä yliopistolla, mikä ei hirveästi houkuttele, kun haluaisin vain kirjoittaa.

Lapset, kotityöt, kirjoittaminen ja lenkkeily. Siitä ovat viime päivät koostuneet. Ai niin, olihan parisuhdekin jossain välissä.
Rakkaus ei ole kärsinyt intohimostani; päinvastoin se on voinut paremmin, kun olen saanut ladattua kaikki tunteeni kirjoittamiseen. Jotain on kirkastunut, kuin uinuva mandariiniaurinko metsän viivassa.

Ehkä siksi pystyin aloittamaan kirjan kirjoittamisen ymmärtäessäni, ettei tekstin tarvitse olla heti täydellistä, heti oikeassa järjestyksessäkään. Suurin osa tekstistä on syntynyt puhelimella, nukuttaessani lapsia päiväunille. Ei siis tarvitse olla aina oikeaa kirjoitusnurkkaa, vaan tekstiä voi syntyä missä vain.

Kolmoishermo ei ole unohtanut minua: kipu on kiristänyt otettaan ilmojen kylmetessä ja stressin lisääntyessä. Ovathan vanhempani lähdössä toiselle puolelle maailmaa vajaa vuodeksi.
Tänään antauduin epilepsialääkkeelle, mikä on yleinen hoito kolmoishermosärkyyn. Vaikutus tosin näkyy vasta päivien, viikkojen kuluttua.

Mutta kipu ei estä minua kirjoittamasta, ainakaan toistaiseksi. Olen vain niin onnellinen, että tähdet pirskahtelevat silmistäni.

Mikä on sinun suurin unelmasi?

maanantai 15. elokuuta 2016

Haave kolmannesta

Haaveilen välillä kolmannesta lapsesta. Että saisin vielä kerran kasvattaa sisälläni uuden soluhedelmän, synnyttää, kannella pientä sylissäni, kuljettaa uuden ihmisen elämän tielle.
Järki sanoo kuitenkin, että näin on hyvä. Ettei terveyteni kestäisi enää. Raskaudet ja synnytykset ovat menneet ihan hyvin, mutta synnytyksen jälkeen on ilmaantunut sairauksia.

Muistan vielä keväällä sanoneeni, että lapsilukumme jää tähän. Mieli kuitenkin on muuttunut, kun arki on hieman helpottunut. On se vieläkin raskasta, mutta helpottuu päivä päivältä. Toisinaan kaikilla menee hermot, mutta hetken päästä jo sylitellään ja pyydetään anteeksi.
Vauvakuumeilua ei helpota ystäväpiiristä kumpuavat vauvauutiset. Vastasyntyneen tuoksua ja pumpulimaisuutta ei voita mikään.

Meillä on ehkäisy kunnossa eli kolmas lapsi ei ole ajankohtainen. Täytyy kuitenkin muistaa, ettei mikään ehkäisy ole 100%: aina on olemassa pieni riski.
Ehkäisyasiassa olen joutunut miettimään myös eettisiä kysymyksiä. Mahdollisesti abortoivaa ehkäisymenetelmää en halunnut uskoni vuoksi.

Yhtenä päivänä pelko lävisti minut: entä jos raskautuisin tällä lääkityksellä. Olisiko lääkkeestä jotain haittaa vauvalle?
Otin lääkäriltä selvää, onko raskautuminen ylipäätään sallittua hermokipulääkitykselläni. Huokaisin kuullessani, että voisin huoletta raskautua. Lääkitykselläni ei ole epämuodostumariskiä tai muutakaan vakavaa haittaa. Tätä lääkettä käytetään kuulemma migreenipotilaillekin raskauden aikana.

Koko elämäni on Jumalan käsissä. Siispä päätös raskaudestakin kuuluu Hänelle. Mutta nyt on hyvä näin: kaksi jalokiveä. Ne saavat välillä kulumaa, mutta loistavat syyspimeässäkin meille pehmeää valoa.

Mikä on sinun unelmasi lapsiluvusta? 

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Kimmeltävää



Aurinko kimmeltää sinessä. On helpompi olla ja rakentaa tulevaa.
Vaikka iltaisin särky hampaissa on läpitunkevaa. Toisinaan saan jäätäviä iskuja korvaan, milloin mihinkin kasvojen osaan, ja hetken mietin, jos se ei menekään ohi. Mutta kipuun on helppo nukahtaa. Ja aina se on loppunut.

Pitäisi palata yliopistolle, kun nuorimmainen on vuoden ikäinen. Mutta en ole palaamassa kokopäiväiseksi. Teen kursseja kotoa käsin, koska haluan hoitaa lapsia vielä kotona, koska nuorin on vasta vauva. Uskon, että Jumala järjestää asiat.
Tämän syksyn aion kuitenkin vielä olla ja nauttia lasten kanssa, kun äitiyslomaa on jäljellä.

Parisuhteemme on eheytynyt, kuin Jumala olisi muovaillut sydämiämme. Jos pariterapiasta soitetaan, en tiedä, tarvitsemmeko sitä enää. Tiedämme karikkoiset kohtamme, ja toisaalta osaamme kääntää oikeat kivet, joiden alla uinuvat helmisimpukat.
Tuntui merkitykselliseltä kuulla: "Mä haluan olla sun kanssa aina". Siinä oli vahva äänenpaino.

Ilmassa on haikeuttakin. Vanhempani muuttavat toiselle puolelle maailmaa vuodeksi. Tukiverkosto kapenee. Olen katsellut kristillisiä perhekerhoja ja muskareita, ja miettinyt: nyt olisi aika. Saada arkeen vähän vastapainoa, lapsilleni ja itselleni seuraa.

Tämä on ollut paras kesä aikoihin. Olen vapaa mieleltäni, vaikken fyysisesti. Ehkä siksi osaan tarttua hetkiin. Keinua niiden mukana kuin horsmakiitäjä heinänvarressa.

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Jumalan ääni



Seisoin vaikean valinnan äärellä.
Jouduin taistelemaan järkeni ja Jumalan äänen kanssa liittyen moraaliseen valintaan. Viime tipassa peruin koko asian. Ennen olisin pystynyt siihen, koska en ollut uskossa, nyt omatunnon vahva ääni esti sen. Kyse oli aika pienestä asiasta, mutta kuitenkin isosta asiasta minulle.

Elämäni on muuttunut. En enää juo itseäni humalaan, en tupakoi, yritän olla valehtelematta, vaikka joskus vielä lipsahtaakin valkoisia valheita. Jumalan ääni on myös ollut mukana päätöksissäni pitää lapset.
Jos olisin ollut aina uskossa, olisin säästänyt seksin avioliittoon, ehkä ensisuudelmankin.

Ei ole helppoa elää uskovaisena tässä maailmassa. Olla puhumatta pahaa toisista ihmisistä. Katsoa kun maailma menee yhä raaempaan suuntaan, ja vastustaa poliittisia päätöksiä. Katsoa, kun maailma uppoaa tulisen järven alle.

Mutta samaan aikaan uskovana eläminen on parasta, mitä voi olla.
Se ei ole uskonto, joka minua sitoo. Vaan halu noudattaa kymmentä käskyä ja Jeesuksen sanoja. Ihan vain, koska Jumala on kaikkivaltias, ja tietää meitä paremmin. Hänellä on lyijykynähahmotelmat jokaisen elämästä. 
Hänen rakkauttaan ei voi kukaan ihminen täyttää.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Koskematonta


Kirjoittaminen on käynyt raskaaksi, koska en jaksa ajatella tai keskittyä. Amitriptyliini on varmaan syyllinen. Ajatukset ovat tyhjiä, ja elämä tasaista.

Oikeasti ympärilläni tapahtuu paljon, jos jaksaa vain katsoa.
On juhlittu esikoisen 3-vuotissyntymäpäiviä, nähty ystäviä, lomailtu sukulaisten luona. Olen tehnyt tänä kesänä keikkatöitä neljästi ja vielä viides on tulossa. Työ on minulle lomaa, ja parasta on sen taiteellisuus.

Sivussa on ollut paljon huolta. Vauvalla on kolmas virtsatieinfektio kahden kuukauden sisään, ja nyt on tehty lähete lastentautienpoliklinikalle. Esikoinenkin on vietävä lääkäriin pitkittyneiden oireiden vuoksi.

Matkani on käynyt terveysaseman laboratorioon monta kertaa viikossa vauvan kanssa, ja minut tunnetaan jo siellä. Kysyllään minun ja vauvan kuulumisia. On kaunista, kun kohdataan ihmiset ihmisinä ja sivellään mielen maailmaa.

Ystävä, joka palasi elämääni vuosien hiljaisuuden jälkeen, katosi yhtä nopeasti, kuin oli ilmestynytkin. Tuntuu, kuin kaikki olisi ollut unta. Kun hän tuli katsomaan lapsiani ensimmäistä kertaa, kävelimme lähiön ympäri loskassa kahlaten ja puhuimme. Sitä päivää ei ehkä ollutkaan.
Laitoin hänelle viestin, loppuuko ystävyytemme. Ei vastausta. Olin ollut pitkään päästämässä irti, ja lopulta päätin laskea käteni sivuun. Se tuntui oikealta. Mutta jokainen jättää aina jäljen.

Joskus väsähdän. Tahtoisin sulkea pahat asiat pois mielestä, mutta uusia tulee kuin kesäsateita.
Onneksi on mummi, jolle voi soittaa, kun maailma kaatuu päälle. Hän vastaa puhelimeen kassajonossakin. Mummin sydän on kivikristallia, ja häneltä saa parhaat elämänviisaudet.

Kaiken keskellä on kuitenkin onnellinen, koska rakastan.
Ja rankan ajanjakson jälkeen syntyy jotain uutta. Koskematonta.

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Murtumattomia

Raskain kokemani asia on oman lapsen kärsimys ja kipu. Kun astutaan elämän ja kuoleman rajamaille, vaikkei siellä olekaan oltu, mutta väistämättä menettäminen käväisee mielessä. Epätietoisuus on raskainta, kun ei vielä tiedä, mikä pienellä on. Se on kuin sukeltaisi veteen, eikä löytäisi enää pinnalle, jossa valo liikehtii.

Katselin taas vähän yli viikon itkuisemmaksi muuttunutta vauvaa. Oli päiviä, kun hän oli aurinko, ja päiviä, kun viihtyi vain sylissä. Sitten nousi lievä lämpö pariksi päiväksi. Taas jatkuivat hyvät päivät, mutta toisinaan vauva purskahti äkki-itkuun.

Maalle lähtö lähestyi, ja varasin lääkäriajan terveysasemalle. Istuimme kahtena päivänä 3 tuntia laboratoriossa ja saalistimme pissanäytettä.
Virtsatieinfektio sieltä löytyi; jo toinen parin kuukauden sisään. Taas 10 päivän antibioottikuuri.

Lääkäri antoi kuitenkin luvan lähteä reissuun. Matka on sisältänyt tähän mennessä paljon kipuhuutoa ja stressiä, huolta, mutta tänään viimeistään antibiootin pitäisi alkaa purra. Jos ei, niin sitten täytyy hakeutua paikalliseen päivystykseen.

Jos tulee vielä kolmas tulehdus, sen jälkeen saamme lähetteen lastenpolille.
Tuntuu pahalta, kun oma lapsi ei ole kunnossa. Omista tuntosarvista on tulleet herkemmät: onko tämä nyt normaalia, entä tämä ja tämä.

Yritän hengittää. Ei se ole aina helppoa. Elämästä tulee syvempää, kun syntyy lapsi tai useampia. Vaikka se antaa valtavasti riemua ja rakkautta, välillä joutuu pohjakosketuksiin. Sellaisiin, joiden olemassaolosta ei ole ikinä tiennytkään.
Sitten noustaan taas ylös ja kurotetaan kädet kohti korkeuksia. Hykerrellään. Silitellään. Puhutaan pehmeitä. Huolet heitetään horsmameriin.
Ja yhdessä olemme murtumattomia.

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Tasapaino


Tuntuu, että elämä on hyvin juuri nyt. Minulla on kaksi tervettä poikaa, joista toinen puhuu ja ihmettelee maailmaa suurin kysymyksin. Toinen taas maistelee kaikkea eteen sattuvaa ja kierii lattialla, hermostuu, kun ei pääse vielä eteenpäin.
Mies, joka on paljon poissa töiden ja harrastusten vuoksi, mutta joka kuitenkin on. Joka antaa minun nukkua sunnuntaisin myöhään ja laittaa aamupalan valmiiksi, joka aina haluaa antaa pusun viimeisenä.

On ystäviä, joille voi soittaa, ja joita voi nähdä. Kaikilla ei ole.
Nautin myös satunnaisista keikkatöistä, joissa saan jakaa lahjojani ihmisille. Joskus rukoilen keikkojen jälkeen henkilökohtaisesti, jos joku pyytää. Saan tiedon sanoja Jumalalta.
"Tiedätkö, kaikki mitä sanoit, olit totta."

Jaksan juosta yhä pidempiä reittejä. Tärkeintä on hyvä olo kropassa ja mielessä, ei se, mitä vaaka näyttää.
Mutta jos ei huvita, heittäydyn sohvalle makaamaan nutellapurkin kanssa ja katson TV7:aa. Tai syön litran popcorneita. Syömishäiriö ei enää sanele rajoja. Joskus kummastuttaa, miten olen voinut olla koko ajan nälässä.

Loppuviikosta suuntaan lasten kanssa maalle. Tekee hyvää välillä irrottautua arkiympyröistä. Lähteä vaikka siksi, että kotiin on aina niin turvallista palata.

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Horisontti


En jaksaisi tapella. Odotan vapaapäiviä kuin kuita, mutta pahat sanat valtaavat sisimpäni. Huudetaan ja katsotaan toisia kyysilmin.
Lääkkeen aiheuttama ärtymys, hermokipu, levottomat lapset, tiskivuori, väärät tuotteet kaupasta. Liikaa tekosyitä olla rakkaudeton. Sanot, että olisipa jo työpäivä, ettei tarvitsisi olla kotona.

Pariterapiasta soitettiin, että vielä täytyisi odottaa jonossa pari kuukautta. Kesälomat, ja kaikki siirtyvät levolle.

Oli suuri askel soittaa terapia-aikaa. Kertoa kaikki ongelmat. Ongelma ei ole se, ettemme osaisi keskustella. Osaamme, mutta emme vain ehdi tai jaksa.

Meillä on erilaiset näkemykset tulevaisuudesta. Minä tahdon vakiintua ja elää perhe-elämää, mies tahtoo katsoa omia unelmiaan ja vähän liidellä. Ymmärrän sen, mutta haluaisin meidän katsovan samaan horisonttiin. Toisaalta tiedän, että minun pitäisi arvostaa enemmän hänen haaveitaan.

Haluaisin tehdä jotain erityistä. Ostaa liput Välimeren saarelle tai vuokrata mökin järven rannalta. Että saisi pyyhkäistyä arjen karpalot iholta. Tekisi meille kaikille hyvää.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Maallinen elämä lohkareina


Uskovainen ei saisi päästää sydämeensä katkeruutta, mutta joskus tuntuu, että elämäni on raskaampaa kuin kuuluisi.

Haluaisin elää, niin kuin Jumala on minulle puhunut vuosia: avioliitossa. Mutta se ei ole mahdollista. En tiedä, pystynkö elämään loppuelämää avoliitossa. Rakkaus on suurin, mutta arvojeni vastaisesti eläminen raastaa. Olen kyllä ollut viime aikoina niin vaikea tämän ja muiden asioiden suhteen, etten olisi edes se vaimo, joka haluaisin olla.

Muistan vuosien takaisen kesän, kun olin ollut rannikolla uimassa. Ja muistan, kun kävelin heinikon läpi valkoiselle hiekalle.
Viikko siitä sairastuin akuuttiin borrelioosiin. Koko reisi oli tulimaisen ihottuman peittämä. Sain antibiootit ja jatkoin elämää.

Lukion toinen vuosi alkoi, ja olin kuoleman väsynyt. Oli lämpöilyä ja lihaskipuja. Vähitellen aloin saada neurologisia oireita: päänsärkyä, kerran oli kaksoiskuviakin. Verestä löydettiin borreliaa, mutta ei riittävästi, jotta olisin saanut jatkohoitoa. Oireet kuitattiin niskajumista johtavaksi.

Borreliaa testattiin jälleen tämän vuoden tammikuussa kolmoishermosäryn puhjetessa. Sitä ei kuitenkaan löytynyt. Uskon kuitenkin itse, että oireeni johtuvat borrelioosista. Oireita ja sairauksia on silmässä, hermostossa, ihossa, ruoansulatuselimistössä, immuunijärjestelmässä ja kilpirauhasessa. Yritän unohtaa terveyteni tilan, jotta voisin antaa tilaa elämälle.

Ainoa, mikä pitää minut kiinni elämässä lasten lisäksi, on liikunta. Rakastan juosta uusia metsäteitä ja tuntea ahdistuksen valuvan pois hikenä. Juosta kohti vastavaloa. Alppiruusut laulavat kimalaisten hyrinää.

Vaikka maallinen elämäni olisi lohkareina, on minulla kuitenkin Jeesus. Hänen nimensä on suurempi kuin mikään muu. Ja Hänen nimessään olemme jo parannettuja.


torstai 19. toukokuuta 2016

Keskeneräinen


Olen kirjoittanut tätä tekstiä viikon. Se kertoo, kuinka vähän minulla on omaa aikaa. Jos saan puoli tuntia itselleni, sukellan mieluummin lehtometsään kuuntelemaan peippojen sykettä.

Kolmoishermosärkyä. Lastenlääkäreitä. Ystäviä. Juoksulenkkejä. Päiväunia. Parisuhteen kärsimistä. Ajan puutetta. Hermoratahierontaa. Rukoilua.
Siinä avainsanat viime viikkoihin.

Pahinta maailmassa on oman lapsen kärsimys. Varsinkin silloin, kun ei vielä tiedetä, mistä on kysymys. Ja kun pieni ei osaa vielä ilmaista, mihin koskee.
Mutta onneksi on Jumala, joka järjestää asiat. Nyt kaikki on taas hyvin. Vauva sai antibiootit virtsatientulehdukseen, ja poissuljettiin rakenteelliset viat ultrassa. Saimme todella hyvää hoitoa lastentautien päivystyksessä ja poliklinikalla, olen siitä kiitollinen.

En haluaisi ajatella kipua, mutta se on taas ollut voimakasta hampaissa. Tulevaisuus tuottaa pelkoa, koska en tiedä, mihin tulen pystymään. Vaikka haluaisin.
Muutama viikko sitten turhauduin ja lopetin masennuslääkkeen kivun estoon, koska lääke tekee kovia painajaisia ja sekalaisia hallusinaatioita heräämishetkellä. Meni muutama päivä, ja aloitin lääkkeen uudestaan. Kipu oli niin pahaa, että olisin ollut pian päivystyksessä hakemassa kipulääkecocktaaleja.

Minulla on epätyypillinen kasvokipu kolmoishermon alueella (5kk), jatkuvaa kiheömöintiä/pistävää kipua lapaluun välissä (vuoden), krooninen jalka-ja kämmenpohjien kutina (4 vuotta), refluksitauti (3 vuotta) ja kilpirauhasen vajaatoiminta (3 vuotta). Vähitellen alkaa tuntua siltä, että oireitani yhdistää jokin tekijä. Elämäntavat ovat ainakin kunnossa: syön monipuolisesti, liikun, en tupakoi ja alkoholiannokset voi laskea yhdellä kädellä vuodessa. Minulla on ihania ystäviäkin, joista olen todella onnellinen.

Joskus mietin, onko tässä mitään järkeä. Että toimintakykyäni pidetään yllä lääkkeillä, jotka eivät edes vie kipua pois. Etten jaksa enää valvoa lasten nukkumaanmenon jälkeen ja katsoa vaikka elokuvaa miehen kanssa.

Kaikki on niin keskeneräistä. Minä olen keskeneräinen identiteetiltäni, terveydeltäni, rakkaus on keskeneräinen, koska se ei ole siinä muodossa missä tahtoisin sen olevan, ja unelmani riippuvat siitepölyhahtuvina oksilla.

Mutta olen aavistuksen keveämpi, koska sain kirjoitettua. En muistanutkaan, kuinka sanat sinkoilevat suonissani. Karttani alkaa piirtyä selkeämpänä kohti tulevaa.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Siipirikko


Äiti, nyt ymmärrän, mikset aikanaan halunnut minua psykiatriseen hoitoon. Tunsit riittämättömyyttä, syyllisyyttä ja vihaa äitinä. Ettet huomannut siipirikkoani ajoissa.

Mutta nyt ymmärrän. Kaiken. Luulin ettet rakastanut minua, kun et halunnut myöntää, että olin kuin sysimetsään eksynyt metso. Mutta se olikin suojelevaa rakkautta, ettet halunnut nähdä diagnoosikoodeja. Et halunnut minua turrutettavan lääkkeillä.

Tunsit epäonnistumista äitinä, kalvavaa epätietoisuutta mieleni liikkeistä. Ettet ollut riittävästi läsnä, pitänyt minua sylissä tarpeeksi. Syyllisyys söi sinut.

Yhtäkkiä se olenkin minä, joka kohtaa nämä tunteet. Vaikkei tilanne koskekaan äitiäni, olen kasvanut ymmärtämään.

Tiedän, että mikään ei ole syytäni, mutta olisin voinut olla silti enemmän läsnä, koskettaa enemmän. Niin Jeesuskin sanoo: mutta yhden käskyn minä annan teille, rakastakaa toisianne.

Sytytän taivaalle tulitikuilla tähdet; samalla taivaalle, jota sinäkin katsot.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Ainiaan


Muistan itkuiset silmäni kolmoishermosärystä ja haaveeni, että vielä kävelisin kesällä kivutta meren rannalla.
Päivä koitti nopeammin kuin kuvittelin. Viime perjantaina kävimme syömässä vakiokiinalaisessamme ja ajoimme sen jälkeen kapeaa kujaa pitkin meren rannalle. Näin tornihuoneistot ja edessä ammottavan meren kidan.

Emme kauaa seisseet rannalla. Oli kylmä tuuli, ja hampaissani tuntui lievää, porausta muistuttavaa kipua; se on ihan normaali olotila minulle. Mutta kivuton verrattuna synnytyskipuun verrattavaan hermosärkyyn.
Rantakahvila oli suljettu, joten ajoimme pois.

Huomasin toisen kahvilan. Sen, missä ovat läpivalaisevat suuret kattolamput, kuin lasinpuhaltajan aarteet. Terassilla oli lämpölamput, ja muutama ihminen.
Menimme sisälle. Otit laten, minä kaakaon, ja kävimme terassille istumaan.

Katselin merelle. Aavassa pimeydessä purjehti joutsen. Ajattelin häitä läheisellä saarella. Syttymätön unelma. Kävisikö se toteen vielä. Miten paljon voikaan haluta sanoa tahdon.
Luvata Jumalan edessä, vannoa vala. Luvata ikuisesti. Ainiaan.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Täällä taas


Olen ollut vastassa kuoleman kanssa. Olen keskittynyt punomaan elämän verkkoja yhteen. Läheisen ihmisen sairastuminen on ollut rankkaa. Se on vienyt vuorokauden jokaisen tunnin, enkä ole ehtinyt kirjoittaa, koska minua on tarvittu muualla.

Yöt ovat hallusinaatioita toisinaan. Joskus näen käärmeen, joskus linnun, aurinkokehän. Niitä kaikkia yhdistää lentäminen. Ne lentävät minua kohti.
Öisin sekoittuvat todellisuus ja uni. Se on kuulemma tavallista näillä lääkkeillä. Lopetin epilepsialääkkeen, koska se teki kolme infektiota/tulehdusta annosnostojen yhteydessä, kaikki noin kuukauden sisällä. Ja hallusinaatioita oli enemmän. Nyt enää satunnaisia.

Niitä hyviäkin päiviä on ollut. Olen juossut. Osallistunut kirjoituskilpailuun. Maalannut esikoisen kanssa. Liimannut kuvia vauvakirjoihin.

Oikeastaan jokainen päivä on ollut hyvä, koska kaiken hulinan keskellä olen ymmärtänyt oman hyvinvoinnin tärkeyden. Ja parisuhteen. Niitä on hiottava kuin kahta krysoliittikiveä. Asenteellakin on merkitystä. Viisas mummini sanoo, ettei hän jää koskaan tuleen makaamaan. Hänestä yritän ottaa mallia.

torstai 24. maaliskuuta 2016

Raja

Kirjoitan taas sinulle.

Kolme vuotta pysyit poissa elämästäni. Välillä kuulin sinusta, ehkä puolen vuoden välein, sitten jäit taas pimentoon. Yhteydenottoni oli toivotonta yritystä. Tuntui kuin olisin heittänyt verkkoa veteen lukemattomasti, välillä sain kiiltokuvamaisia kaloja, lopulta sormissani oli vain karhea verkko.

Kunnes tuli viime lauantai. Olin matkalla Lounais-Suomesta kotiin autossa. Luin lentoturmasta Facebookista.
Ajattelin, kuinka rauhalliselta tuntui maata läheisellä kalliolla lumien sulattua ja katsoa valotikkurataan laskeutuvia koneita.
Ja ajattelin sinua. Laitoin viestin, mitä kuuluu, vaikka tiesin ystävyytemme olevan savua. Silloin vastasit minulle.

Puhuimme puhelimessa toista tuntia. Kuulin tarinoita, jotka hetkeksi räsäyttivät sieluni. Kuinka lähellä on raja, häilyvä ja silti suoraviiva.

Tänään tulit luokseni. Näit ensi kertaa lapseni. Kävimme kävelyllä. Tuntui kuin et olisi ollut päivääkään poissa, olimme samoja; puhuimme taiteesta, menneestä ja tulevasta, Jumalasta. Taivas repeili.

Lopuksi rukoilin sinulle ja olit siitä kiitollinen. Sanoit, että kesällä noustaan ilmaan. Katsotaan maailmaa toisesta perspektiivistä.

En halua enää pudota korkealta. Asetan itseni makaamaan kalliolle: entä jos kone ei nousekaan, jos on väreilevä kenttä. 
Tyyni.

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Arki kahden lapsen kanssa

En ole ehtinyt kirjoittaa. Olimme mahataudissa koko perhe, ja ristiäiset ovat ohi.
Tämä postaus on ollut luonnoksissani pitkään, ja julkaisen tämän puhelimella. Pahoittelen kuvattomuutta.

Päivämme alkaa klo 09.30-10 aikaan. Lapset heräävät samaan aikaan.
Aamutoimien ja puuron syönnin jälkeen alkaa päivän raskain mutta palkitsevin vaihe. Ulos lähteminen.
Ensin puen vauvan, sitten Tähtisilmän. Usein jälkimmäinen ei ole yhteistyökykyinen pukemisessa.
"Ei mennä ulos, ei äiti pukee, kuuma on."
Hikikarpaloiden leiskuttua laitan esikoisen parvekkeelle ja puen itse. Kello on noin 12-12.30, kun pääsemme ovesta ulos.

Ulkona käymme kävelyllä, pulkkamässä, teemme lumikakkuja, välillä käymme lähikaupassa hakemassa tarjoushedelmiä.
Tuplarattaat ovat olleet ehdoton ostos, koska esikoinen ei jaksa kävellä kovin pitkiä matkoja. Tuplarattailla saan myös päivän liikuntasuorituksen. Vauva nukkuu sikeästi ulkona rattaissa.
Ulkoilemme lähes joka säällä paitsi kovassa lumipyryssä tai vesisateessa.

Kello 13.30-14 tulemme kotiin. Jätän vauvan usein eteiseen nukkumaan, niin saan laitettua Tähtisilmälle ja itselleni lounaan edellisillan jämistä. En aina ehdi itse syömään, koska on kiire laittaa esikoinen päiväunille, ennen kuin vauva herää.

Kahden lapsen kanssa on organisoitava ja asetettava asiat tärkeysjärjestykseen. Mitä teen missäkin välissä, kun vauvalla on nälkä, esikoinen pitäisi syöttää (taantumisvaihe Hedelmän syntymän jälkeen), toisella on kakka, tiskit ja pyykit odottavat vuorineen ja ai niin, pitäisi ehkä itsekin syödä. Toisinaan kolmoishermo iskee pari piikkiä samaan aikaan ikeniin. On päiviä, kun kipu on koko ajan hampaissa tai sykkii päässä. Vauvan tarpeet menevät edelle lähes aina, sitten esikoisen, omat ja lopuksi kotityöt.

Aina en saa esikoista päiväunille, mikäli vauva on hereillä. Mutta jos saan, niin minulla on hyvällä tuurilla vartti omaa aikaa, ennen kuin vauva herää. Sillä välin selaan puhelinta tai luonnostelen blogitekstejä. Kirjoittaminen on pakoa arjesta, raikas hengähdyshetki.

Vauva herää ensin päiväunilta, sitten esikoinen. Kello on noin neljä tai viisi. Laitan meille välipalaa, usein smoothieta. Jos päiväunet ovat venyneet myöhään, välipala jää välistä ja seuraavaksi syömme illallista. Päivällinen on klo 19 aikaan.

Haastavinta kahden lapsen kanssa on antaa molemmille tasapuolisesti huomiota. Vauvan nukkuessa luemme Tähtisilmän kanssa kirjoja, leikimme autoilla, piirrämme; vauvan kanssa jutustelen vaipanvaihtohetkinä tai esikoisen leikkiessä. Mutta silti tuntuu, etteivät vuorokauden tunnit riitä rakkauden jakamiseen. Neuvolassa ihana terveydenhoitajani sanoi, että siihen on vain totuttava, että jompi kumpi huutaa.
"Sä et voi revetä joka paikkaan samaan aikaan. Et ole huono äiti sen vuoksi."

Alkuillasta puuhastelen esikoisen kanssa. Otan hänet mukaan ruoan valmistamiseen tai pyykkien laittoon. Poika viskoo innoissaan perunoita kattilaan ja kaataa pullosta keitinvettä. 2,5-vuotias on riemukas apuri. Vauva seurailee leikkimatolta menoa tai nukkuu.

Kello 19-20 aikaan mies tulee töistä kotiin, mikä on päivän parhaimpia hetkiä. Joskus vasta klo 22, jos menee harrastuksiin. Tällöin olen pyytänyt yleensä ystäviä tai vanhempiani kylään, ettei tulisi niin pitkä päivä.

Ennen siivosin aina jonkun tullessa kylään, mutta enää ei aika riitä. Meillä on aina jonkinasteinen kaaos.
Ennen myös delegoin kaupassakäynnit miehelle, mutta nykyään käyn itsekin, koska olen huomannut sen olevan hyvää vapaa-aikaa. Saa hivellä rauhassa tomaatteja ja hengähtää (kiitos ihanalle ystävälleni, joka vinkkasit kaupassakäynnin luksushetkestä perheelliselle, hehe).
Illat menevät ruoanlaiton ja kotitöiden ääressä, kuulumisten vaihtamisessa ja lasten hoidossa.

Esikoinen nukahtaa klo 22-23 välissä omaan huoneeseen. Olen tyytyväinen vähän myöhäisempään rytmiimme. Etenkin silloin kun vauvalla oli koliikki, ja pääsin aamuyöllä vasta nukkumaan, olin kiitollinen, ettei tarvinnut pompata aamukuudelta ylös.
Miehen ja vauvan kanssa käymme nukkumaan puolen yön tienoilla. Meillä ei ole kahdenkeskistä aikaa iltaisin, mutta sekin aika koittaa, kun vauvan rytmi tasaantuu. Vauva nukahtaa viereeni imetyksen jälkeen.

En tiedä, kuinka usein vauva syö yön ja aamun aikana, mutta ei kovin usein, koska en muista yöherätyksistä paljoakaan. Olen iloinen kunnollisista yöunista. Vauva on muutenkin rauhallisempi luonteeltaan kuin esikoinen vauvana. Esikoinen herää kerran aamuyöstä tai usein aamusta, jolloin tulee viereemme.

Rakastan arkeani. Silti usein miehen kysyessä, miten päivä on mennyt, huokaan, että siinähän se. Kotitöitä on tuplasti enemmän, saan olla haukkana vahtimassa ettei esikoinen heittäydy Hedelmän päälle tai keksi muuta mukavaa, omaa aikaa päivisin ei enää ole, teemuki jää puoliksi juomatta, tehtävälista on loppumaton. Mutta kaikesta huolimatta olen kiitollinen siitä, että toimintakykyni on palautunut ja pystyn hoitamaan lapsiani. Eniten nautin niistä hetkistä, kun on rauhallista ja pystyn jakamaan huomioni molemmille lapsille samanaikaisesti.

Kaksi lasta on unelmastandardi yhteiskunnassamme. Emme suunnitelleet toista, emme ensimmäistäkään, ja uskon että juuri sen vuoksi rakkaus lapsiin on syttynyt niin roihuavasti. Arki on nyt rankkaa, etenkin kolmoishermokivun ollessa kolmantena lapsena, mutta kokemuksesta tiedän vauvavuoden menevän nopeasti.

Sydämessäni olisi tilaa kolmannellekin. Välillä tuntuu kuin mielessäni olisi kukaton rotko, joka nousee kaipuusta kolmanteen lapseen. Ilman kukkasia rotko on kiviaavikko.

Joskus jos parannun, unelmani voi toteutua. Uskon kuitenkin, että näin on hyvä. Juuri nyt, ehkä aina. Älä sano koskaan ei koskaan.

torstai 3. maaliskuuta 2016

Lumiohdakkeita


Kipu on lisääntynyt. En halua keskittyä siihen. Ajatteleminen vain pahentaa asiaa. Polttavaa kipua on ollut myös muualla kehossa, mutta yritän tuudittautua ajatukseen, että se johtuu ristiäisstressistä.

Jumala on läsnä elämässäni väkevänä. Kävi niin hieno johdatus, että eräs tuttumme tuntee neurologin, ja hän on ottanut kantaa kolmoishermosärkyyni. Lääkitystä täytyy nostaa, koska minut on saatava oireettomaksi, muuten kipu kroonistuu. Hän jopa osasi kertoa, miksi olen todennäköisesti sairastunut tähän harvinaissairauteen, jota sairastaa Suomessa 300-1000 ihmistä. Raskauden aikainen kasvuhormoni on oletettavasti saanut hermon puristuksiin.

Rakkaus lapsiini ja mieheeni on lumiohdakkeita olkavarsillani. Kiitollisuus Jumalalle on niin puhdasta. Iloitsen kahdesta terveestä lapsesta, höpöttävästä Tähtisilmästä, rauhallisesta hymyvauvasta. Hänen lempinimensä on muuten Hedelmä. Koliikkikin on loppunut, kiitos ylistämisen. Vielä kuukausi sitten katsoin kieroon, kun joku kertoi vauvan koliikin loppuneen Isän ylistämisellä. Ei voisi toimia. Mutta niin se vain loppui, viikkoja jatkuneet viiden tunnin yöhuudot.

Joskus hän sanoo, että on niin pahoillaan, että tuli elämääni. Elämässäni olisi vähemmän sairauksia, jos en olisi tullut kahdesti raskaaksi. Ei trigeminusneuralgiaa, kilpirauhasen vajaatoimintaa, refluksitautia.

Kohta viisi vuotta sitten kirjoitin päiväkirjaani, kunpa löytäisin jonkun miehen, joka pysäyttäisi putoavat kilogrammat, joka pysäyttäisi sen kaiken. Minulla oli nilkoissa viiltoja ja pelästynyt katse kuin viirupöllöllä. Laatikossa kuivia ruisleipiä, jotka olin piilottanut sukanvarteen. Valheet rytmittivät päiviäni. 24 kiloa vähemmän kuin nyt.

Kaksi päivää päiväkirjamerkinnästä tuli eteen se ilta, kun aurinko huokaili purppuraa. Olin löytänyt hänet 18 tuntia sitten bussipysäkiltä, makasimme hänen minikokoisella sängyllään. Olin painanut pääni hänen rintakehälleen. Miltä tuntui hukkua suudelmiin, adrenaliiniin ja nikotiiniin. Miltä tuntui rakastua komeimpaan mieheen, mitä olin koskaan tavannut.

Siitä viattomasta kysymyksestä, tahtoisitko sä olla mun nainen, tuli seikkailu. Seikkailu omiin arpikudoksiin, hänen ja minuun. Kipeitä asioita, jotka vieläkin nousevat pintaan toisinaan. Jumalan rukousvastaukset. Alkoholista irrottautuminen. Kriisejä, kestääkö suhteemme kaiken, olisiko helpompi erota ja luovuttaa.

Mutta siitä tuli ennen kaikkea seikkailu rakkauteen ja onneen. Aamuyöhön saakka keskusteluja, tiukkoja halauksia, ökykalliita ravintolaillallisia. Yhdysvallat, Italia, Iso-Britannia, Kreikka. Suurkaupungin sykkeeseen eksyminen ja Välimeren saarella vuoren huipulle ajaminen mönkijällä. Kaikki me koimme yhdessä. Hengitimme.

Kaksi raskaustestiä, synnytystä ja lasta. Elämän täyskäännös äkkirakastuneesta parista väsyneisiin vanhempiin. Yhteiset puistoreissut, ikuiset pähkäilyt mitä-syödään-tänään, tonnien laskut lääkärikäynteihini ja lääkkeisiin.

Me olemme tässä, vaikka elämä ei ole päästänyt meitä helpolla. Silti tunnen yhä pohjatonta välittämistä ja arvostusta häntä kohtaan, ja hänen sylinsä on turvasatama, jonne palaan. Aina. Vaikken vieläkään muista koskettaa häntä yhtä usein kuin hän minua, mutta on minulla nämä tekstit, joihin kuiskaan kaikki tunteeni.

Ethän enää pyydä anteeksi, että pelastit elämäni.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Mutta suurin niistä on rakkaus



Yksi suurimmista unelmistani on naimisiin meno. Avioliitto edustaa minulle puhtainta rakkauden muotoa. Se on kaunis pienoismalli Kristuksen ja seurakunnan välisestä suhteesta. Koska olen uskossa, Raamatusta kumpuaa syvin arvomaailmani.

Nimettömässäni lepää kihlasormus, vaikka tarina siitä onkin vähän absurdi. Minulla oli lahjakortti kultasepän liikkeeseen, ja ehdotin miehelleni, jos kävisimme ostamassa sormukset. Valitsimme valkokultaiset renkaat.
Olin jo pidempään, vuosia, odottanut kosintaa, mutta kun sitä ei kuulunut, ja lahjakorttikin oli menossa umpeen, päätin tehdä itse asialle jotain. Kuulemma tarkoitus oli ollut joskus kosia minua Rooman ikilämpimässä yössä, mutta vanhempani olivat ängenneet mukaan matkalle (sinänsä ei yllättävää) ja kuukauden päästä reissusta olinkin jo raskaana. Sitten tuli lapsi, toinenkin.

Olen löytänyt ihmisen, jonka kanssa haluan olla loppuelämäni. Meillä on ollut myrskyjä ja kriisejä, olemme joutuneet kohtaamaan yhdessä vaikeita asioita, ehkä enemmän kuin useammat tämänikäiset. Mutta pohjalla on aina ollut rakkaus, joka on kantanut vastarannalle, kuin huokea aalto.

Haluan sanoa Jumalan edessä tahdon. Haluan siunauksen liitollemme. En halua mennä naimisiin pikaisesti maistraatissa, vaan tahdon kirkolliset häät ja juhlan. Meidänlaiset häät.

Mieheni ei ole kuitenkaan valmis ainakaan tällä hetkellä, hänelle avioliitto on isompi asia kuin minulle. Olen iloinen, että hän pystyy kertomaan sen rehellisesti. En halua naimisiin vain oman unelmani vuoksi, vaan haluan Jumalan puhuvan myös hänelle, milloin on oikea aika.

Olen ollut välillä onneton asian vuoksi. Enkö ole tarpeeksi rakastettava? Jos yrittäisin vähän paremmin, rakastaisiko hän minua silloin enemmän?
Mutta nyt olen ymmärtänyt, ettei rakkaus riipu sen muodosta, eli sitten avo-tai avioliitossa. Ja Jumala täyttää rakkauteni ensisijaisesti, kaikki muu tulee jäljessä.

Elän synnissä, esiaviollisessa suhteessa. Raamatun mukaan olen menossa kadotukseen. Mutta meillä on armo, Jeesuksen sovitustyö ristillä. Ja sydämeni on muuttunut, koska tiedän nyt, mikä on oikein ja mikä väärin. Tärkeintä on katumus, syntien anteeksipyyntö.

En aikaisemmin nähnyt esiaviollisessa suhteessa mitään väärää, vasta pari vuotta sitten Jumala alkoi puhua minulle avioliitosta. Jos nyt voisin valita toisin, säästäisin ensisuudelmankin alttarille. Mutta mennyttä ei voi pyyhkiä pois, on keskityttävä tähän hetkeen. Enkä pyyhkisi toisaalta mitään. Koska ilman synnillisyyttäni, ei olisi kahta upeaa kiveäni, lapsiani.

Kaikella on tarkoituksensa ja oma aikansa. Jumalan kädet ovat tässäkin tarinassa mukana. Jos jonain päivänä haaveeni käy toteen, en ole menossa naimisiin puoliksi tuntemattoman ihmisen kanssa, en rakastumisen tunteesta vaan vilpittömästä rakastamisen tahdosta, että kerta toisensa jälkeen näen pimeässä kirkkauden ja päätän rakastaa huomennakin, ja tunnen hänen jokaisen äänensävynsä ja silmien tuikkeensa, jokaisen mielen särönsä ja hymyn kaarensa. Ja hän minun.


maanantai 8. helmikuuta 2016

Elämä hengittää


Olen jatkuvassa karusellissa lääkkeiden takia, humalaa ilman alkoholia. Muisti katkeilee, en muista mitä tapahtui toissapäivänä. Jostain tyhjästä kumpuaa merenmustia ajatuksia. Elokuvassa tulee liikuttava kohtaus, mutta en itke.

Valitsenko synnytyskipua pahemman hermokivun vai lääkkeiden sivuvaikutukset?
Jälkimmäisen ehdottomasti.

Sana kipu on kolmoishermosärylle liian laimea. Se tuntuu siltä kuin leukaluuhun olisi ahdettu teräspallo, joku repisi hampaita irti, ikenissä olisi pari neulaa ja kasvojen iho ilmiliekeissä, päätä painaisi norsun jalka, korva olisi tulehtunut, jääneuloja olisi isketty huuliin, nenään, silmän alle. Hiussuortuvakin kasvoilla sattuu, suun avaaminen on hankalaa ja puhuminen, syöminen, nukkuminen on tehty vaikeaksi tai mahdottomaksi. Ulos ei uskalla mennä, koska hentokin viima kasvoilla tuntuu vastenmieliseltä. Keksit yhä mielikuvituksellisempia kipu-ja kolmiolääkecocktaileja, mutta niillä ei ole tehoa.

Mutta nyt on saatu kipu sille tasolle, että pystyn hoitaa itse lapsia ja kotia. Miten onnellinen olenkaan siitä. Kipu kulkee mukana joka hetkessä, mutta elämä hengittää, eikä kipu enää estä perustoimintoja.

Ulkona sataa tahmaista loskaa, enkä ole nukkunut vauvan koliikin vuoksi kuin muutaman tunnin, mutta uskallan maalata unelmani uudestaan.

perjantai 5. helmikuuta 2016

Kirkkaudessa ei ole rajoja



Tiistai oli hyvä päivä. Pärjäsin yksin lasten kanssa. Kävimme ulkona lumisateessa, pesin pyykkiä ja tein kanapastaa. Olin kaivannut arjen pyöritystä ja turhautunut sairaan identiteettiin.

Sain neurologilta epilepsialääkkeen masennuslääkkeen rinnalle. Molemmat neuropaattiseen kipuun. Lääkkeet ovat peittäneet pahimman kivun.

Diagnoosi vaihtui, mikä oli vähän pettymys. Kärsin kyllä kivusta kolmoishermon alueella, mutta diagnoosi ei ole kolmoishermosärky, koska trigenimusneuralgiasta poiketen kipuni on jatkuvaa, ei kohtauksellisuutta.
Tällä hetkellä epäilyt kallistuvat tulehdukseen keskushermostossa. Edessä ovat pään magneettikuvat ja borrelioosiverikokeet, ehkä myös selkäydinpunktio. Kun vain jotain löytyisi.

Eilinen oli taas jotain toista.
Lähdin aamupäivällä terveyskeskukseen tulehdusepäilyn vuoksi. Istuin neljä tuntia jonottamassa. Omalääkärilläni ei ollut resursseja auttaa minua, joten hän kirjoitti lähetteen kirurgian päivystykseen. Siellä minua odotti anestesiavaraus, verikokeet ja lisää odotusta. Rintojen lypsämistä vessassa.
Kun lopulta pääsin erikoistuvalle lääkärille, hän ilmoitti, etteivät gynegologiset asiat kuulu tänne. Joten matkani jatkui toiseen kaupunkiin naistentautien päivystykseen. Siellä sain lopulta avun tulehdukseen ja antibioottireseptin. Kevyt 10 tunnin lääkärireissu.

Kotimatkalla hampaani alkoivat kalista kylmyydestä. Kotona seisoin kuumassa suihkussa, nukutin esikoisen ja yritin itsekin nukkua, mutta tärisin kahden peiton alla. Siitä lähti raju kuumeennousu, vielä rajumpi lääkkeiden oksentaminen. Vaikka samoja lääkkeitä olin syönyt ennenkin. Tänään oli vähän parempi päivä, mutta kuumetta edelleen.

Välillä tuntuu, että unelmani tapetaan. Kiskotaan sakaroineen irti. Tähtikuolema. Kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Ansaitsenko näin paljon kärsimystä? Eikö mikään riitä? Eniten sattuu esikoisen riemun kiljahdus tullessani kotiin lääkäristä: "Nyt äiti ei oo enää pipi."
Ja silti olen.

Tiedän Isän valmistavan minua johonkin. Tämä ei ole tulevaisuuteni. Tämä on vain jakso, joka opettaa minulle elämästä. Nojautumaan enemmän Jumalan käsivarsiin. Rakastamaan enemmän - kirkkaudessa ei ole rajoja.

sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Elämä, jonka välillä unohdan


Laitan Von Hertzen Brothersin soimaan. Se muistuttaa elämästä, jonka välillä unohdan. Väkeviä muistoja. Kevät ja Kruununhaka, kasvoille kuiskiva kaakkoistuli.

"Ota särkylääke."
Hyvä vitsi. Tähän sairauteen eivät tehoa särkylääkkeet, Panacoditkin ovat pelkkää lumetta.
Pelkään mennä ulos. Jos tuuli saa aikaan pahenevan kivun. Kumartuminen ja makuuasento myös pahentavat kipua.

Onneksi saan nukuttua väsyttävien lääkkeiden ansiosta. Paitsi vauvalla on todennäköisesti koliikki, koska huutaa aamuyöhön asti. Eli toisin sanoen nukun silmät auki. Tässä paletissa alkaa olla liikaa.

Haluaisin jo alkaa elää tavallista arkea. Ettei tarvitsisi tukeutua isovanhempien apuun. Ärsyttää konfliktitilanteet, kun tietyt ihmiset tekevät kärpäsestä härkäsen lastenhoitoasioissa, unohtavat kuinka hauras elämä on nyt.

Unelmat hautuvat ihon alla. Tietenkin tunnen katkeruutta osittain. Koska en voi tietää tulevaisuudesta, en seuraavasta minuutista.

Sykkivä yö
 Ultramariiniset tähdet
  uppoavat 
   taivaan tyyneen

kostuvat
 kirkkaudesta
  kuun

torstai 28. tammikuuta 2016

G50.0


Lääkäri on rauhallinen ja kuuntelee huolestuneen näköisenä.
"Et ole siis nukkunut yhtään viime yönä kipujen vuoksi?"
"En."
Neurologisia testejä. Kerron kaiken raadollisuudessaan: jatkuva vajaa kaksi viikkoa kestänyt, todella kova, polttava kipu toispuolisesti kasvojen, korvan, leuan, suun ja pään alueella. Veitsiä ohimolla. Tulineuloja poskessa.
Erikoislääkärin konsultaatio. Triptyl nostamaan kipukynnystä. Kiireellinen lähete neurologille.

En voi hymyillä, se sattuu. Minua ei voi koskettaa, sekin sattuu. Muut hoitavat lapsiani. Päivät kuluvat itkiessä. Rukouspyyntöjä.

Kolmoishermosärky. Miksi juuri minä yhdestä 10 000 sairastun pahimpaan mahdolliseen ihmisen kipudiagnoosiin? Jumala, miksi?

Elämää on vielä. Aion parantua. Joku päivä hymyilen ja kävelen meren rannalla vapaana kivusta.

torstai 21. tammikuuta 2016

Ei mennyt niin kuin piti


Istun päivystyksessä. Siellä, mihin minun ei pitänyt joutua, mistä osaan seinämaalauksen linnut ulkoa, mutta jonne paheneva korva-ja leukakipu pakotti. Särkylääke ei auttanut, joten ajatus yöstä kivun kanssa ei houkutellut. Olen täysin varma korvatulehduksesta. Antibioottiresepti kouraan ja kotiin. Mutta tulehdusta ei ole. Lääkäri epäilee hammasperäiseksi säryksi. Minulta piti poistaa jo ennen raskautta kohti hermoa etenevä alaviisaudenhammas.

Seuraavana päivänä soitan hammashoitoon ja saan leikkausajan parin viikon päähän. Silti epäilys kaihertaa mieltäni.

Kuluu päiviä, kipu on lähes jatkuvaa. Alan epäillä hammasdiagnoosia, viisaudenhampaassa ei ole lainkaan kipua. Kipualue on laajentunut. Viiltävää kipua toispuolisesti korvassa, leuassa, kasvoissa ja päässä. Jääkylmiä neulaniskuja. Aamusta yöhön. Tänään soitin tuttavalääkärille, joka epäili kolmoishermosäryksi.

Huomenna soitto lääkäriin, toivon saavani lähetteen neurologille tai korvalääkärille.
En oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella. En pysty kirjoittamaan kauniita lauseita. Mies palaa ensi viikolla töihin ja täytyisi jaksaa arjen pyöritys yksin. Kipu on koko ajan läsnä.

perjantai 15. tammikuuta 2016

Synnytyskertomus (numero 2)


Heräsin aamukymmeneltä Tähtisilmän kanssa. Mieheni oli lähdössä töihin, ja tavallisesta poiketen kävin sohvalle makaamaan. Valitin kipuja, aamutoimien tekeminen tuntui raskaalta. Olin edellisenä iltana pakannut huvin vuoksi sairaalakassia valmiiksi, vaikka laskettuun aikaan oli vielä aikaa. Mies suukotti otsaani ja lähti töihin.

Vessassa käydessäni huomasin jotain märkää valuvan. Se oli verensekaista vuotoa. Samanlaista oli tullut teelusikallisen verran muutamaa päivää aiemmin, mutta nyt sitä tihkui jatkuvasti. Tungin paperia housuihin ja soitin synnytyssairaalaan. Pitäisi tulla näytille. Olin joka tapauksessa menossa verikokeisiin, joten käynti menisi samalla reissulla.

Keittelin pojalle aamupuuroa ja join kulauksen vettä, koska verikokeita varten piti olla syömättä. Samalla pakkasin loput tavarat reppuun, koska kätilö oli pyytänyt minua varautumaan jäämään sairaalaan. Yritin nopeasti siivota vallitsevaa kaaosta, informoida isääni ja tehdä eväitä sekä itselleni että esikoiselle. Ensimmäiset supistukset alkoivat.

Isä tuli katsomaan Tähtisilmää, ja kysyin, lähtisikö hän viemään minua sairaalan päivystykseen. Lähtemisestä ei tullut oikein mitään, koska jouduin jatkuvasti ravaamaan vessassa märkien housujen takia ja vatsakin oli löysällä. Lopulta pääsin autoon ja laitoin miehelle viestiä, että nyt olen matkalla sairaalaan.

Isä ajoi sairaalan ovien eteen. Katsoin Tähtisilmää, ja kyyneleet kimposivat silmiini. Mietin, mitä sanoa. Äiti tulee ehkä takaisin tai sitten äiti jää tänne, kun vauva tulee äidin mahasta pois.
"Heippa, rakas", sanoin ja nousin autosta peittääkseni itkuni. Suru kietoutui kaulaan. Puristi. Kävelin määrätietoisesti reppu selässä ja kameralaukku kädessä aukenevista ovista sisään. En katsonut katoavan auton perään, olisin murtunut enemmän.

Istuin laboratorion aulaan odottamaan. Olo oli heikko, olin ollut 12 tuntia syömättä ja lähes juomatta. Joku nainen sanoi ohimennessään hymyillen, että koita jaksaa, ei ole enää pitkä aika sulla. Odotusnumero seisoi hievahtamatta taulussa: aika oli pysähtynyt.

Aulaan istui puoliksi kalju nainen. Vaihdoimme muutaman sanan.
"Käyn täällä joka kuukausi verikokeissa, eikä koskaan ole tarvinnut odottaa näin kauaa."
Ajattelin elämän kiertokulkua. Minussa sykki elämä, hänessä tikitti kuolema. Oliko hänellä vielä kauan aikaa.
Nainen näki kumpuavan vatsani, ja minä hänen ohentuneet kasvonsa, mutta kumpikin pysyi vaiti. Olisin tahtonut sanoa jotain lohduttavaa, Jumalan siunausta, mutta olin liian herkässä mielentilassa. Pojan tyhjät kasvot auton ikkunasta maalautuivat mieleeni.
Äiti, minne sinä menet.

Numerot eivät olleet vaihtuneet 25 minuuttiin. Syöpää sairastava nainen koputteli oviin. Ei ketään. Laitoshuoltajia sipsutti ohitse, mutta muuten oli vain me kaksi ja kirkas tv-ruutu.
Silloin kun jotain kuolee, jotain uutta syntyy. Kuin verenvalkea feenikslintu. Veressä oli ihmisen sielu, alku ja loppu.

Lopulta pääsin ojentamaan ranteeni hoitajalle, painamaan pistokohtaa ja kävelemään muutaman kerroksen ylöspäin päivystysosastolle. Istuuduin aulaan odottamaan ja aloin ahnehtia eväsleipiä. Kello oli yksi.
En ehtinyt kauaa syömään, kun kätilö kutsui minua nimeltä. Hävetti nousta ylös suu täynnä leipää. Taisin vähän punastua.

Huoneessa selitin kätilölle, etten ollut varma, oliko kyseessä lapsivesi. Riisuuduin ja reisiäni pitkin valui kirkasta nestettä.
"Kyllä se on, ei tarvitse edes testata", kätilö sanoi.
Kävin makaamaan kahisevalle paperille ja kätilö kiinnitti käyrät paikoilleen.
"Katsotaan, tuleeko supistuksia."
Kerroin viime synnytyksestä. Nauroin, miten kaikki oli sujunut hyvin siihen asti, kunnes vauva syntyi. Luettelin jokaisen tulehduksen.
"Mua vähän pelottaa, jos kaikki tapahtuu uudestaan".
"Kaikki sujuu varmasti hyvin", kätilö sanoi ja liimasi viimeisen tarran vatsaani.

Jäin puoleksi tunniksi yksin huoneeseen. Suljin silmät ja tunsin luomien painon, kuin messinkiset lehmänkellot.
Viime yönä olin nukkunut seitsemän tuntia katkonaisesti. Onneksi edellisenä päivänä olimme nukkuneet Tähtisilmän kanssa kahden tunnin päiväunet.

En tiennyt, syntyisikö vauva tänään vai huomenna. Oli kerättävä voimia. Menkkamaisia aaltoja tuli ja meni, oikeastaan niitä oli tullut pitkin aamua, mutta olin keskittynyt muihin asioihin.
Ulkoa hohkasi hämärä.

"Kyllä siihen muutama supistus piirtyi", kätilö ilmoitti saapuessaan huoneeseen.
Sitten hän teki sisätutkimuksen, joka sattui. Paikat olivat todella kipeät.
"Nipin napin kaksi senttiä auki. Tehdään niin, että käyt vielä labrassa ottamassa streptokokkinäytteen, sitten palaat tänne, ja lääkäri päättää, mitä tehdään. Joka tapauksessa jäät tänne synnyttämään."

Nyt laboratorion odotustilassa istui vastasyntyneiden vanhempia kantokoppineen. Ryttyisiä, uneliaita poikasia. Digitaalinumerot eivät liikkuneet taas mihinkään. Kohtuuni koski.

Istuttuani 20 minuuttia eikä mitään ollut tapahtunut, kävin koputtamassa oviin. Kukaan ei avannut. Päivystysosastolla varmaan mietittäisiin, missä viivyin. Vauvat alkoivat jo rääkyä vaunuissaan. Lopulta puolen tunnin odotuksen jälkeen pääsin pistettäväksi samalle hoitajalle kuin aiemmin.
"Hyvää uutta vuotta", hän toivotti lähtiessäni.
"Kiitos samoin, mä meen tästä synnyttämään", vastasin ja jätin hieman hölmistyneen naisen oven taakse.

Ehdin istahtaa vain pariksi minuutiksi päivystysosastolle, kun tuttu hoitaja kutsui.
"Lääkäri teki päätöksen. Pääset nyt synnytysosastolle oksitosiinitippaan."
Tuo sana kavahdutti. Synnytykseni oltiin käynnistämässä lääkkeellisesti. Se tietäisi kovempia kipuja.
Hoitaja saattoi minut synnytysosastolle, näytti huoneen ja pyysi vaihtamaan sairaalavaatteet päälle. Soitin miehelle, että voit tulla tänne. Pyysin tuomaan samalla Subwaysta ruokaa. En ollut ehtinyt syömään kuin muutaman leivän ja banaanin.

Kävin makaamaan sairaalapedille. Kamera latautui hiljakseen vieressäni. Seinällä tikitti tähtimäinen kello, josta näkyivät tarkat minuutit ja sekunnit. Supistukset kovenivat ja yritin katsoa kellosta, kuinka usein niitä tuli. 10 minuuttia, kolme, neljä, kaksi. Rukoilin, että saisin hyvän kätilön.

Kätilö tuli esittäytymään. Hän halasi minua, kysyi mitä tarvitsen. Pyysin lasin mehua ja radion päälle. Minulle tuli heti turvallinen olo; olin saanut oikean kätilön. Lempeän mutta jämptin.
"Voitaisiin laittaa nyt oksitosiinitippa", hän sanoi.
"Mulla itseasias supistelee jo kovasti."
"Okei. Ehkei sitä sitten tarvita. Laitan sut käyrille, niin seuraillaan puolisen tuntia supistuksia", kätilö kertoi.

Olin yksin huoneessa. Kello oli 15.30. Selailin somea ja yritin pitää ajatukset muualla. Kirjoitin isälleni kauppalistaa, sillä jääkaappi oli jäänyt kotona tyhjäksi. Kirjoittaminen kävi hitaaksi, sillä kipu oli jo niin kovaa, että silmät oli ummistettava korkeimman huipun ajaksi.

Muistin viime synnytyksen, miehen voimakkaan kädenpuristuksen ja ikuisen rakkauden vannomisen synnytyshuoneessa. Ensikertalaisen adrenaliinin. Sillä jaksoi puuskuttaa koko yön.
Nyt tunsin katkeruutta siitä että olin yksin kovissa kivuissa. Joko taas, miksi suostuin tähän, onko minun pakko. Soitin miehelle ja ärähdin, missä oikein olet. Mies oli tulossa.
Suolistossa kiersi kuin vatsataudissa, ja jouduin vähän väliä irroittamaan itseni käyristä ja käymään vessassa. Yritin laulaa supistuksen tullessa, se ehkä vähän auttoi.
Sain juuri ja juuri kirjoitettua kauppalistan kellon ollessa 15.46. Sen jälkeen en enää katsonut puhelinta.

Painoin punaista nappia. Kätilö tuli paikalle, ja pyysin kivunlievitystä. Kätilö passitti minut kuumaan suihkuun.
"Ei kun mä tahdon ilokaasua."
"Ensin menet suihkuun".
Ajatus tuntui kamalalta; hädin tuskin jaksoin kävellä. Samalla hetkellä mies saapui huoneeseen. Hän auttoi minut suihkuun.
Mitä kovempi supistus tuli, sitä kovemmalle käänsin suihkua. Ajantaju katosi.

Makasin tuskissani sängyllä ja painoin taas nappia. Mainitsin kätilölle toiveestani saada spinaalipuudutus. Spinaali on toimenpiteenä sama kuin epiduraali, mutta vaikuttava aine ruiskutetaan eri kohtaan selkäytimessä. Sen vaikutus alkaa viidessä minuutissa, kestää noin tunnin ja se tehoaa ponnistuskipuun tehokkaammin kuin epiduraali.

Kätilö teki pyynnöstäni sisätutkimuksen.
"3,5 senttiä auki. Vauva on aivan takana. Synnytyksesi ei ole vielä edes käynnissä."
Pettymys oli suuri: niin paljon kipua ja niin vähän edistystä.
Samalla kätilö laittoi sydänanturin vauvan päähän. Yhtäkkiä sydänäänet katosivat. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Kätilö seurasi monitoria, ja epäili rekisteröinnin olevan huonoa, koska vauva oli vielä niin takana. Katsoin miestäni, ja meidän kummankin mielessä häilähti pelko. Pelkäsin, että huoneeseen ryntäisi kasa lääkäreitä ja hoitajia, ja mahani viillettäisiin auki. Mitään en pelännyt niin hirveästi kuin hätäsektiota.
Viimein äänet alkoivat kuulua.

Kätilö ojensi minulle ilokaasumaskin, opasti käytössä ja lähti huoneesta. Vaikersin ja kiroilin kivusta. Ehdin haukkoa ilokaasua ehkä viitisen minuuttia, kunnes soitin kelloa ja sanoin, että tarvitsen vahvempaa kivunlievitystä. Kätilö sääti kaasua vahvemmalle. Vedin henkeen kaasua ja naps - tunsin kuinka taju alkoi lähteä. Silmissä sumeni. Kuulin nimeäni kutsuttavan. Mietin, tältäkö tuntuu kuolema. Et pysty hallita mitään, kaikki vain tapahtuu ja katoaa näkökentästä.
Rauha.

"Ota maski pois naamalta ja hengitä syvään pari kertaa", kuulin kätilön äänen.
Tuntui etten pystynyt hallita itseäni, mutta sain noudatettua ohjeita. Tunsin, kuinka kasvoni olivat puutuneet, ja aivan kuin olisin ollut irrallaan kropastani. Näin mieheni kauniit silmät.
"Taisit ottaa kaasua liian kovaa", kätilö hymähti.
"Niin kai", sanoin vaikka tuntui, etten vieläkään ollut tässä todellisuudessa.

Huusin kivusta. Supistuksia tuntui tulevan koko ajan, ja sattui niin paljon. Yritin pitää ajatukseni spinaalissa: sitten ei olisi enää kipua.
Viimeisillä voimillani pyysin miestä ottamaan minusta kuvia. Yritimme ottaa yhteiskuvaakin, mutta valaistus oli liian tumma.

Kello oli 17.45.
"Nyt haluan spinaalin", sanoin kätilölle.
"Ei sitä voida vielä valitettavasti laittaa. Voidaan laittaa vahva kipupiikki pakaraan."
Katsoin miestäni kysyvästi. Mielessäni kävi riskit vauvalle. Epäily, olenko vielä tarpeeksi kipeä.
"Otat nyt sen", hän sanoi.
"Otetaan sitten", sanoin.

Kipuihin Oxagen ei auttanut. Se teki olon väsyneemmäksi ja veltoksi. Mutta supistusten voimakkuus nousi kuin tulivuori. Vauva painoi suolistoa niin että oli sietämätön vessahädän tunne. Ilokaasua en uskaltanut enää vetää kunnolla, koska pelkäsin tietoisuuteni menetystä.

Aikaa kului taas tuntemattoman verran. Olin sietämättömän kipeä.
"6 senttiä auki", kätilö sanoi sisätutkimuksen tehtyään. Oloni oli pettynyt: olin taas arvioinut väärin kohdunsuun edistymisen.
"Mun on pakko saada jotain kivunlievitystä."
"Sulla on kaksi vaihtoehtoa. Odotetaan 20 minuuttia spinaalia tai sitten laitetaan nyt kipulääkettä selkäytimeen."
Valitsin spinaalin. Hoin mielessäni itselleni 20 minuuttia. Vain 20 minuuttia.

En enää muista tarkasti kuin kivun. Mies silitti poskeani, mutta riuhtaisin käden pois. En kestänyt mitään ylimääräistä.
"Missä se vitun lääkäri on?" Kysyin kätilön tullessa paikalle. Olin 9 senttiä auki.
"Hän on viereisessä huoneessa. Tulee aivan kohta", kätilö sanoi.

Sitten tunsin kovaa painetta.
"Mun täytyy ponnistaa", sanoin. Olin kauhuissani; synnyttäisin ilman kivunlievitystä.
"Sitten sä ponnistat ja synnytät nyt", kätilö kehotti.
"En mä voi. Haluan sen spinaalin."
"Kokeile ponnistaa", kätilö sanoi.
Ponnistin, mutta tunsin sen olevan liian aikaista. Ponnistin uudestaan, ja silloin ovesta harppoi vanha anestesialääkäri. Kello oli 19.12, ja olin 10 senttiä auki.

Selkäni puhdistettiin ja minun oli mentävä keräasentoon. Olla liikkumatta. Kuolemankivuissa. Hetken vain. Supistuksia tuli jatkuvasti. Keräsin kaikki voimani ja hengitin syvään. Piikki upposi selkäytimeeni.

Kivut lakkasivat. Kiitin huoneesta poistuvaa lääkäriä.
Sain luvan ponnistaa. Se ei tuntunut niin pahalta kuin viimeksi, mutta kivutonta siitä ei saanut siltikään. Tunsin, kuinka vauva liukui eteenpäin synnytyskanavassa.

Kolmen minuutin ponnistusvaiheen jälkeen kuului itkua. Vauva nostettiin rinnalleni, ja hän itki lohduttomasti, kunnes rauhottui ääneeni.
"Varmasti ainakin 4,5 kiloa", kätilö arveli.
Se oli poika. En ollut halunnut tietää sukupuolta etukäteen ultrassa, mutta Jumala oli kertonut, niin kuin viimeksi. Siniset ostamani vaatteet eivät menisi hukkaan.

Tunnekuohua ei tullut. Emme itkeneet miehen kanssa niin kuin viimeksi. Suihkun jälkeen jäimme kolmistaan huoneeseen, ja sain viimein haukata Subin patonkia. Mies toi tarjottimella leipiä ja jogurtteja, ja söin pohjattoman paljon. Vauva makasi sairaalan vaunuissa tyytyväisenä.
Raketit huusivat ilmakehässä.


sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Uusi elämä


"Se on vielä niin Jumalan oma", mieheni sanoo ja silittää untuvaista ihoa.

Kohtuani ei enää kiristä. Vauva syntyi rv 39+1 lumettomana iltana.
Tuohon pieneen on valettu kaikki usko, toivo ja rakkaus. Silmät ovat kuin kaksi märkää safiiria.

Sain uuden mahdollisuuden kokea kaiken. Kaiken, mitä en viimeksi saanut kokea sairastamisen vuoksi.

Kiitollisuus kahisee kukissa, marmeladinpunaisissa orkideoissa, jotka saimme uuden elämän syntymisen kunniaksi.