sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Elämä, jonka välillä unohdan


Laitan Von Hertzen Brothersin soimaan. Se muistuttaa elämästä, jonka välillä unohdan. Väkeviä muistoja. Kevät ja Kruununhaka, kasvoille kuiskiva kaakkoistuli.

"Ota särkylääke."
Hyvä vitsi. Tähän sairauteen eivät tehoa särkylääkkeet, Panacoditkin ovat pelkkää lumetta.
Pelkään mennä ulos. Jos tuuli saa aikaan pahenevan kivun. Kumartuminen ja makuuasento myös pahentavat kipua.

Onneksi saan nukuttua väsyttävien lääkkeiden ansiosta. Paitsi vauvalla on todennäköisesti koliikki, koska huutaa aamuyöhön asti. Eli toisin sanoen nukun silmät auki. Tässä paletissa alkaa olla liikaa.

Haluaisin jo alkaa elää tavallista arkea. Ettei tarvitsisi tukeutua isovanhempien apuun. Ärsyttää konfliktitilanteet, kun tietyt ihmiset tekevät kärpäsestä härkäsen lastenhoitoasioissa, unohtavat kuinka hauras elämä on nyt.

Unelmat hautuvat ihon alla. Tietenkin tunnen katkeruutta osittain. Koska en voi tietää tulevaisuudesta, en seuraavasta minuutista.

Sykkivä yö
 Ultramariiniset tähdet
  uppoavat 
   taivaan tyyneen

kostuvat
 kirkkaudesta
  kuun

torstai 28. tammikuuta 2016

G50.0


Lääkäri on rauhallinen ja kuuntelee huolestuneen näköisenä.
"Et ole siis nukkunut yhtään viime yönä kipujen vuoksi?"
"En."
Neurologisia testejä. Kerron kaiken raadollisuudessaan: jatkuva vajaa kaksi viikkoa kestänyt, todella kova, polttava kipu toispuolisesti kasvojen, korvan, leuan, suun ja pään alueella. Veitsiä ohimolla. Tulineuloja poskessa.
Erikoislääkärin konsultaatio. Triptyl nostamaan kipukynnystä. Kiireellinen lähete neurologille.

En voi hymyillä, se sattuu. Minua ei voi koskettaa, sekin sattuu. Muut hoitavat lapsiani. Päivät kuluvat itkiessä. Rukouspyyntöjä.

Kolmoishermosärky. Miksi juuri minä yhdestä 10 000 sairastun pahimpaan mahdolliseen ihmisen kipudiagnoosiin? Jumala, miksi?

Elämää on vielä. Aion parantua. Joku päivä hymyilen ja kävelen meren rannalla vapaana kivusta.

torstai 21. tammikuuta 2016

Ei mennyt niin kuin piti


Istun päivystyksessä. Siellä, mihin minun ei pitänyt joutua, mistä osaan seinämaalauksen linnut ulkoa, mutta jonne paheneva korva-ja leukakipu pakotti. Särkylääke ei auttanut, joten ajatus yöstä kivun kanssa ei houkutellut. Olen täysin varma korvatulehduksesta. Antibioottiresepti kouraan ja kotiin. Mutta tulehdusta ei ole. Lääkäri epäilee hammasperäiseksi säryksi. Minulta piti poistaa jo ennen raskautta kohti hermoa etenevä alaviisaudenhammas.

Seuraavana päivänä soitan hammashoitoon ja saan leikkausajan parin viikon päähän. Silti epäilys kaihertaa mieltäni.

Kuluu päiviä, kipu on lähes jatkuvaa. Alan epäillä hammasdiagnoosia, viisaudenhampaassa ei ole lainkaan kipua. Kipualue on laajentunut. Viiltävää kipua toispuolisesti korvassa, leuassa, kasvoissa ja päässä. Jääkylmiä neulaniskuja. Aamusta yöhön. Tänään soitin tuttavalääkärille, joka epäili kolmoishermosäryksi.

Huomenna soitto lääkäriin, toivon saavani lähetteen neurologille tai korvalääkärille.
En oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella. En pysty kirjoittamaan kauniita lauseita. Mies palaa ensi viikolla töihin ja täytyisi jaksaa arjen pyöritys yksin. Kipu on koko ajan läsnä.

perjantai 15. tammikuuta 2016

Synnytyskertomus (numero 2)


Heräsin aamukymmeneltä Tähtisilmän kanssa. Mieheni oli lähdössä töihin, ja tavallisesta poiketen kävin sohvalle makaamaan. Valitin kipuja, aamutoimien tekeminen tuntui raskaalta. Olin edellisenä iltana pakannut huvin vuoksi sairaalakassia valmiiksi, vaikka laskettuun aikaan oli vielä aikaa. Mies suukotti otsaani ja lähti töihin.

Vessassa käydessäni huomasin jotain märkää valuvan. Se oli verensekaista vuotoa. Samanlaista oli tullut teelusikallisen verran muutamaa päivää aiemmin, mutta nyt sitä tihkui jatkuvasti. Tungin paperia housuihin ja soitin synnytyssairaalaan. Pitäisi tulla näytille. Olin joka tapauksessa menossa verikokeisiin, joten käynti menisi samalla reissulla.

Keittelin pojalle aamupuuroa ja join kulauksen vettä, koska verikokeita varten piti olla syömättä. Samalla pakkasin loput tavarat reppuun, koska kätilö oli pyytänyt minua varautumaan jäämään sairaalaan. Yritin nopeasti siivota vallitsevaa kaaosta, informoida isääni ja tehdä eväitä sekä itselleni että esikoiselle. Ensimmäiset supistukset alkoivat.

Isä tuli katsomaan Tähtisilmää, ja kysyin, lähtisikö hän viemään minua sairaalan päivystykseen. Lähtemisestä ei tullut oikein mitään, koska jouduin jatkuvasti ravaamaan vessassa märkien housujen takia ja vatsakin oli löysällä. Lopulta pääsin autoon ja laitoin miehelle viestiä, että nyt olen matkalla sairaalaan.

Isä ajoi sairaalan ovien eteen. Katsoin Tähtisilmää, ja kyyneleet kimposivat silmiini. Mietin, mitä sanoa. Äiti tulee ehkä takaisin tai sitten äiti jää tänne, kun vauva tulee äidin mahasta pois.
"Heippa, rakas", sanoin ja nousin autosta peittääkseni itkuni. Suru kietoutui kaulaan. Puristi. Kävelin määrätietoisesti reppu selässä ja kameralaukku kädessä aukenevista ovista sisään. En katsonut katoavan auton perään, olisin murtunut enemmän.

Istuin laboratorion aulaan odottamaan. Olo oli heikko, olin ollut 12 tuntia syömättä ja lähes juomatta. Joku nainen sanoi ohimennessään hymyillen, että koita jaksaa, ei ole enää pitkä aika sulla. Odotusnumero seisoi hievahtamatta taulussa: aika oli pysähtynyt.

Aulaan istui puoliksi kalju nainen. Vaihdoimme muutaman sanan.
"Käyn täällä joka kuukausi verikokeissa, eikä koskaan ole tarvinnut odottaa näin kauaa."
Ajattelin elämän kiertokulkua. Minussa sykki elämä, hänessä tikitti kuolema. Oliko hänellä vielä kauan aikaa.
Nainen näki kumpuavan vatsani, ja minä hänen ohentuneet kasvonsa, mutta kumpikin pysyi vaiti. Olisin tahtonut sanoa jotain lohduttavaa, Jumalan siunausta, mutta olin liian herkässä mielentilassa. Pojan tyhjät kasvot auton ikkunasta maalautuivat mieleeni.
Äiti, minne sinä menet.

Numerot eivät olleet vaihtuneet 25 minuuttiin. Syöpää sairastava nainen koputteli oviin. Ei ketään. Laitoshuoltajia sipsutti ohitse, mutta muuten oli vain me kaksi ja kirkas tv-ruutu.
Silloin kun jotain kuolee, jotain uutta syntyy. Kuin verenvalkea feenikslintu. Veressä oli ihmisen sielu, alku ja loppu.

Lopulta pääsin ojentamaan ranteeni hoitajalle, painamaan pistokohtaa ja kävelemään muutaman kerroksen ylöspäin päivystysosastolle. Istuuduin aulaan odottamaan ja aloin ahnehtia eväsleipiä. Kello oli yksi.
En ehtinyt kauaa syömään, kun kätilö kutsui minua nimeltä. Hävetti nousta ylös suu täynnä leipää. Taisin vähän punastua.

Huoneessa selitin kätilölle, etten ollut varma, oliko kyseessä lapsivesi. Riisuuduin ja reisiäni pitkin valui kirkasta nestettä.
"Kyllä se on, ei tarvitse edes testata", kätilö sanoi.
Kävin makaamaan kahisevalle paperille ja kätilö kiinnitti käyrät paikoilleen.
"Katsotaan, tuleeko supistuksia."
Kerroin viime synnytyksestä. Nauroin, miten kaikki oli sujunut hyvin siihen asti, kunnes vauva syntyi. Luettelin jokaisen tulehduksen.
"Mua vähän pelottaa, jos kaikki tapahtuu uudestaan".
"Kaikki sujuu varmasti hyvin", kätilö sanoi ja liimasi viimeisen tarran vatsaani.

Jäin puoleksi tunniksi yksin huoneeseen. Suljin silmät ja tunsin luomien painon, kuin messinkiset lehmänkellot.
Viime yönä olin nukkunut seitsemän tuntia katkonaisesti. Onneksi edellisenä päivänä olimme nukkuneet Tähtisilmän kanssa kahden tunnin päiväunet.

En tiennyt, syntyisikö vauva tänään vai huomenna. Oli kerättävä voimia. Menkkamaisia aaltoja tuli ja meni, oikeastaan niitä oli tullut pitkin aamua, mutta olin keskittynyt muihin asioihin.
Ulkoa hohkasi hämärä.

"Kyllä siihen muutama supistus piirtyi", kätilö ilmoitti saapuessaan huoneeseen.
Sitten hän teki sisätutkimuksen, joka sattui. Paikat olivat todella kipeät.
"Nipin napin kaksi senttiä auki. Tehdään niin, että käyt vielä labrassa ottamassa streptokokkinäytteen, sitten palaat tänne, ja lääkäri päättää, mitä tehdään. Joka tapauksessa jäät tänne synnyttämään."

Nyt laboratorion odotustilassa istui vastasyntyneiden vanhempia kantokoppineen. Ryttyisiä, uneliaita poikasia. Digitaalinumerot eivät liikkuneet taas mihinkään. Kohtuuni koski.

Istuttuani 20 minuuttia eikä mitään ollut tapahtunut, kävin koputtamassa oviin. Kukaan ei avannut. Päivystysosastolla varmaan mietittäisiin, missä viivyin. Vauvat alkoivat jo rääkyä vaunuissaan. Lopulta puolen tunnin odotuksen jälkeen pääsin pistettäväksi samalle hoitajalle kuin aiemmin.
"Hyvää uutta vuotta", hän toivotti lähtiessäni.
"Kiitos samoin, mä meen tästä synnyttämään", vastasin ja jätin hieman hölmistyneen naisen oven taakse.

Ehdin istahtaa vain pariksi minuutiksi päivystysosastolle, kun tuttu hoitaja kutsui.
"Lääkäri teki päätöksen. Pääset nyt synnytysosastolle oksitosiinitippaan."
Tuo sana kavahdutti. Synnytykseni oltiin käynnistämässä lääkkeellisesti. Se tietäisi kovempia kipuja.
Hoitaja saattoi minut synnytysosastolle, näytti huoneen ja pyysi vaihtamaan sairaalavaatteet päälle. Soitin miehelle, että voit tulla tänne. Pyysin tuomaan samalla Subwaysta ruokaa. En ollut ehtinyt syömään kuin muutaman leivän ja banaanin.

Kävin makaamaan sairaalapedille. Kamera latautui hiljakseen vieressäni. Seinällä tikitti tähtimäinen kello, josta näkyivät tarkat minuutit ja sekunnit. Supistukset kovenivat ja yritin katsoa kellosta, kuinka usein niitä tuli. 10 minuuttia, kolme, neljä, kaksi. Rukoilin, että saisin hyvän kätilön.

Kätilö tuli esittäytymään. Hän halasi minua, kysyi mitä tarvitsen. Pyysin lasin mehua ja radion päälle. Minulle tuli heti turvallinen olo; olin saanut oikean kätilön. Lempeän mutta jämptin.
"Voitaisiin laittaa nyt oksitosiinitippa", hän sanoi.
"Mulla itseasias supistelee jo kovasti."
"Okei. Ehkei sitä sitten tarvita. Laitan sut käyrille, niin seuraillaan puolisen tuntia supistuksia", kätilö kertoi.

Olin yksin huoneessa. Kello oli 15.30. Selailin somea ja yritin pitää ajatukset muualla. Kirjoitin isälleni kauppalistaa, sillä jääkaappi oli jäänyt kotona tyhjäksi. Kirjoittaminen kävi hitaaksi, sillä kipu oli jo niin kovaa, että silmät oli ummistettava korkeimman huipun ajaksi.

Muistin viime synnytyksen, miehen voimakkaan kädenpuristuksen ja ikuisen rakkauden vannomisen synnytyshuoneessa. Ensikertalaisen adrenaliinin. Sillä jaksoi puuskuttaa koko yön.
Nyt tunsin katkeruutta siitä että olin yksin kovissa kivuissa. Joko taas, miksi suostuin tähän, onko minun pakko. Soitin miehelle ja ärähdin, missä oikein olet. Mies oli tulossa.
Suolistossa kiersi kuin vatsataudissa, ja jouduin vähän väliä irroittamaan itseni käyristä ja käymään vessassa. Yritin laulaa supistuksen tullessa, se ehkä vähän auttoi.
Sain juuri ja juuri kirjoitettua kauppalistan kellon ollessa 15.46. Sen jälkeen en enää katsonut puhelinta.

Painoin punaista nappia. Kätilö tuli paikalle, ja pyysin kivunlievitystä. Kätilö passitti minut kuumaan suihkuun.
"Ei kun mä tahdon ilokaasua."
"Ensin menet suihkuun".
Ajatus tuntui kamalalta; hädin tuskin jaksoin kävellä. Samalla hetkellä mies saapui huoneeseen. Hän auttoi minut suihkuun.
Mitä kovempi supistus tuli, sitä kovemmalle käänsin suihkua. Ajantaju katosi.

Makasin tuskissani sängyllä ja painoin taas nappia. Mainitsin kätilölle toiveestani saada spinaalipuudutus. Spinaali on toimenpiteenä sama kuin epiduraali, mutta vaikuttava aine ruiskutetaan eri kohtaan selkäytimessä. Sen vaikutus alkaa viidessä minuutissa, kestää noin tunnin ja se tehoaa ponnistuskipuun tehokkaammin kuin epiduraali.

Kätilö teki pyynnöstäni sisätutkimuksen.
"3,5 senttiä auki. Vauva on aivan takana. Synnytyksesi ei ole vielä edes käynnissä."
Pettymys oli suuri: niin paljon kipua ja niin vähän edistystä.
Samalla kätilö laittoi sydänanturin vauvan päähän. Yhtäkkiä sydänäänet katosivat. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Kätilö seurasi monitoria, ja epäili rekisteröinnin olevan huonoa, koska vauva oli vielä niin takana. Katsoin miestäni, ja meidän kummankin mielessä häilähti pelko. Pelkäsin, että huoneeseen ryntäisi kasa lääkäreitä ja hoitajia, ja mahani viillettäisiin auki. Mitään en pelännyt niin hirveästi kuin hätäsektiota.
Viimein äänet alkoivat kuulua.

Kätilö ojensi minulle ilokaasumaskin, opasti käytössä ja lähti huoneesta. Vaikersin ja kiroilin kivusta. Ehdin haukkoa ilokaasua ehkä viitisen minuuttia, kunnes soitin kelloa ja sanoin, että tarvitsen vahvempaa kivunlievitystä. Kätilö sääti kaasua vahvemmalle. Vedin henkeen kaasua ja naps - tunsin kuinka taju alkoi lähteä. Silmissä sumeni. Kuulin nimeäni kutsuttavan. Mietin, tältäkö tuntuu kuolema. Et pysty hallita mitään, kaikki vain tapahtuu ja katoaa näkökentästä.
Rauha.

"Ota maski pois naamalta ja hengitä syvään pari kertaa", kuulin kätilön äänen.
Tuntui etten pystynyt hallita itseäni, mutta sain noudatettua ohjeita. Tunsin, kuinka kasvoni olivat puutuneet, ja aivan kuin olisin ollut irrallaan kropastani. Näin mieheni kauniit silmät.
"Taisit ottaa kaasua liian kovaa", kätilö hymähti.
"Niin kai", sanoin vaikka tuntui, etten vieläkään ollut tässä todellisuudessa.

Huusin kivusta. Supistuksia tuntui tulevan koko ajan, ja sattui niin paljon. Yritin pitää ajatukseni spinaalissa: sitten ei olisi enää kipua.
Viimeisillä voimillani pyysin miestä ottamaan minusta kuvia. Yritimme ottaa yhteiskuvaakin, mutta valaistus oli liian tumma.

Kello oli 17.45.
"Nyt haluan spinaalin", sanoin kätilölle.
"Ei sitä voida vielä valitettavasti laittaa. Voidaan laittaa vahva kipupiikki pakaraan."
Katsoin miestäni kysyvästi. Mielessäni kävi riskit vauvalle. Epäily, olenko vielä tarpeeksi kipeä.
"Otat nyt sen", hän sanoi.
"Otetaan sitten", sanoin.

Kipuihin Oxagen ei auttanut. Se teki olon väsyneemmäksi ja veltoksi. Mutta supistusten voimakkuus nousi kuin tulivuori. Vauva painoi suolistoa niin että oli sietämätön vessahädän tunne. Ilokaasua en uskaltanut enää vetää kunnolla, koska pelkäsin tietoisuuteni menetystä.

Aikaa kului taas tuntemattoman verran. Olin sietämättömän kipeä.
"6 senttiä auki", kätilö sanoi sisätutkimuksen tehtyään. Oloni oli pettynyt: olin taas arvioinut väärin kohdunsuun edistymisen.
"Mun on pakko saada jotain kivunlievitystä."
"Sulla on kaksi vaihtoehtoa. Odotetaan 20 minuuttia spinaalia tai sitten laitetaan nyt kipulääkettä selkäytimeen."
Valitsin spinaalin. Hoin mielessäni itselleni 20 minuuttia. Vain 20 minuuttia.

En enää muista tarkasti kuin kivun. Mies silitti poskeani, mutta riuhtaisin käden pois. En kestänyt mitään ylimääräistä.
"Missä se vitun lääkäri on?" Kysyin kätilön tullessa paikalle. Olin 9 senttiä auki.
"Hän on viereisessä huoneessa. Tulee aivan kohta", kätilö sanoi.

Sitten tunsin kovaa painetta.
"Mun täytyy ponnistaa", sanoin. Olin kauhuissani; synnyttäisin ilman kivunlievitystä.
"Sitten sä ponnistat ja synnytät nyt", kätilö kehotti.
"En mä voi. Haluan sen spinaalin."
"Kokeile ponnistaa", kätilö sanoi.
Ponnistin, mutta tunsin sen olevan liian aikaista. Ponnistin uudestaan, ja silloin ovesta harppoi vanha anestesialääkäri. Kello oli 19.12, ja olin 10 senttiä auki.

Selkäni puhdistettiin ja minun oli mentävä keräasentoon. Olla liikkumatta. Kuolemankivuissa. Hetken vain. Supistuksia tuli jatkuvasti. Keräsin kaikki voimani ja hengitin syvään. Piikki upposi selkäytimeeni.

Kivut lakkasivat. Kiitin huoneesta poistuvaa lääkäriä.
Sain luvan ponnistaa. Se ei tuntunut niin pahalta kuin viimeksi, mutta kivutonta siitä ei saanut siltikään. Tunsin, kuinka vauva liukui eteenpäin synnytyskanavassa.

Kolmen minuutin ponnistusvaiheen jälkeen kuului itkua. Vauva nostettiin rinnalleni, ja hän itki lohduttomasti, kunnes rauhottui ääneeni.
"Varmasti ainakin 4,5 kiloa", kätilö arveli.
Se oli poika. En ollut halunnut tietää sukupuolta etukäteen ultrassa, mutta Jumala oli kertonut, niin kuin viimeksi. Siniset ostamani vaatteet eivät menisi hukkaan.

Tunnekuohua ei tullut. Emme itkeneet miehen kanssa niin kuin viimeksi. Suihkun jälkeen jäimme kolmistaan huoneeseen, ja sain viimein haukata Subin patonkia. Mies toi tarjottimella leipiä ja jogurtteja, ja söin pohjattoman paljon. Vauva makasi sairaalan vaunuissa tyytyväisenä.
Raketit huusivat ilmakehässä.


sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Uusi elämä


"Se on vielä niin Jumalan oma", mieheni sanoo ja silittää untuvaista ihoa.

Kohtuani ei enää kiristä. Vauva syntyi rv 39+1 lumettomana iltana.
Tuohon pieneen on valettu kaikki usko, toivo ja rakkaus. Silmät ovat kuin kaksi märkää safiiria.

Sain uuden mahdollisuuden kokea kaiken. Kaiken, mitä en viimeksi saanut kokea sairastamisen vuoksi.

Kiitollisuus kahisee kukissa, marmeladinpunaisissa orkideoissa, jotka saimme uuden elämän syntymisen kunniaksi.