sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Mutta suurin niistä on rakkaus



Yksi suurimmista unelmistani on naimisiin meno. Avioliitto edustaa minulle puhtainta rakkauden muotoa. Se on kaunis pienoismalli Kristuksen ja seurakunnan välisestä suhteesta. Koska olen uskossa, Raamatusta kumpuaa syvin arvomaailmani.

Nimettömässäni lepää kihlasormus, vaikka tarina siitä onkin vähän absurdi. Minulla oli lahjakortti kultasepän liikkeeseen, ja ehdotin miehelleni, jos kävisimme ostamassa sormukset. Valitsimme valkokultaiset renkaat.
Olin jo pidempään, vuosia, odottanut kosintaa, mutta kun sitä ei kuulunut, ja lahjakorttikin oli menossa umpeen, päätin tehdä itse asialle jotain. Kuulemma tarkoitus oli ollut joskus kosia minua Rooman ikilämpimässä yössä, mutta vanhempani olivat ängenneet mukaan matkalle (sinänsä ei yllättävää) ja kuukauden päästä reissusta olinkin jo raskaana. Sitten tuli lapsi, toinenkin.

Olen löytänyt ihmisen, jonka kanssa haluan olla loppuelämäni. Meillä on ollut myrskyjä ja kriisejä, olemme joutuneet kohtaamaan yhdessä vaikeita asioita, ehkä enemmän kuin useammat tämänikäiset. Mutta pohjalla on aina ollut rakkaus, joka on kantanut vastarannalle, kuin huokea aalto.

Haluan sanoa Jumalan edessä tahdon. Haluan siunauksen liitollemme. En halua mennä naimisiin pikaisesti maistraatissa, vaan tahdon kirkolliset häät ja juhlan. Meidänlaiset häät.

Mieheni ei ole kuitenkaan valmis ainakaan tällä hetkellä, hänelle avioliitto on isompi asia kuin minulle. Olen iloinen, että hän pystyy kertomaan sen rehellisesti. En halua naimisiin vain oman unelmani vuoksi, vaan haluan Jumalan puhuvan myös hänelle, milloin on oikea aika.

Olen ollut välillä onneton asian vuoksi. Enkö ole tarpeeksi rakastettava? Jos yrittäisin vähän paremmin, rakastaisiko hän minua silloin enemmän?
Mutta nyt olen ymmärtänyt, ettei rakkaus riipu sen muodosta, eli sitten avo-tai avioliitossa. Ja Jumala täyttää rakkauteni ensisijaisesti, kaikki muu tulee jäljessä.

Elän synnissä, esiaviollisessa suhteessa. Raamatun mukaan olen menossa kadotukseen. Mutta meillä on armo, Jeesuksen sovitustyö ristillä. Ja sydämeni on muuttunut, koska tiedän nyt, mikä on oikein ja mikä väärin. Tärkeintä on katumus, syntien anteeksipyyntö.

En aikaisemmin nähnyt esiaviollisessa suhteessa mitään väärää, vasta pari vuotta sitten Jumala alkoi puhua minulle avioliitosta. Jos nyt voisin valita toisin, säästäisin ensisuudelmankin alttarille. Mutta mennyttä ei voi pyyhkiä pois, on keskityttävä tähän hetkeen. Enkä pyyhkisi toisaalta mitään. Koska ilman synnillisyyttäni, ei olisi kahta upeaa kiveäni, lapsiani.

Kaikella on tarkoituksensa ja oma aikansa. Jumalan kädet ovat tässäkin tarinassa mukana. Jos jonain päivänä haaveeni käy toteen, en ole menossa naimisiin puoliksi tuntemattoman ihmisen kanssa, en rakastumisen tunteesta vaan vilpittömästä rakastamisen tahdosta, että kerta toisensa jälkeen näen pimeässä kirkkauden ja päätän rakastaa huomennakin, ja tunnen hänen jokaisen äänensävynsä ja silmien tuikkeensa, jokaisen mielen särönsä ja hymyn kaarensa. Ja hän minun.


maanantai 8. helmikuuta 2016

Elämä hengittää


Olen jatkuvassa karusellissa lääkkeiden takia, humalaa ilman alkoholia. Muisti katkeilee, en muista mitä tapahtui toissapäivänä. Jostain tyhjästä kumpuaa merenmustia ajatuksia. Elokuvassa tulee liikuttava kohtaus, mutta en itke.

Valitsenko synnytyskipua pahemman hermokivun vai lääkkeiden sivuvaikutukset?
Jälkimmäisen ehdottomasti.

Sana kipu on kolmoishermosärylle liian laimea. Se tuntuu siltä kuin leukaluuhun olisi ahdettu teräspallo, joku repisi hampaita irti, ikenissä olisi pari neulaa ja kasvojen iho ilmiliekeissä, päätä painaisi norsun jalka, korva olisi tulehtunut, jääneuloja olisi isketty huuliin, nenään, silmän alle. Hiussuortuvakin kasvoilla sattuu, suun avaaminen on hankalaa ja puhuminen, syöminen, nukkuminen on tehty vaikeaksi tai mahdottomaksi. Ulos ei uskalla mennä, koska hentokin viima kasvoilla tuntuu vastenmieliseltä. Keksit yhä mielikuvituksellisempia kipu-ja kolmiolääkecocktaileja, mutta niillä ei ole tehoa.

Mutta nyt on saatu kipu sille tasolle, että pystyn hoitaa itse lapsia ja kotia. Miten onnellinen olenkaan siitä. Kipu kulkee mukana joka hetkessä, mutta elämä hengittää, eikä kipu enää estä perustoimintoja.

Ulkona sataa tahmaista loskaa, enkä ole nukkunut vauvan koliikin vuoksi kuin muutaman tunnin, mutta uskallan maalata unelmani uudestaan.

perjantai 5. helmikuuta 2016

Kirkkaudessa ei ole rajoja



Tiistai oli hyvä päivä. Pärjäsin yksin lasten kanssa. Kävimme ulkona lumisateessa, pesin pyykkiä ja tein kanapastaa. Olin kaivannut arjen pyöritystä ja turhautunut sairaan identiteettiin.

Sain neurologilta epilepsialääkkeen masennuslääkkeen rinnalle. Molemmat neuropaattiseen kipuun. Lääkkeet ovat peittäneet pahimman kivun.

Diagnoosi vaihtui, mikä oli vähän pettymys. Kärsin kyllä kivusta kolmoishermon alueella, mutta diagnoosi ei ole kolmoishermosärky, koska trigenimusneuralgiasta poiketen kipuni on jatkuvaa, ei kohtauksellisuutta.
Tällä hetkellä epäilyt kallistuvat tulehdukseen keskushermostossa. Edessä ovat pään magneettikuvat ja borrelioosiverikokeet, ehkä myös selkäydinpunktio. Kun vain jotain löytyisi.

Eilinen oli taas jotain toista.
Lähdin aamupäivällä terveyskeskukseen tulehdusepäilyn vuoksi. Istuin neljä tuntia jonottamassa. Omalääkärilläni ei ollut resursseja auttaa minua, joten hän kirjoitti lähetteen kirurgian päivystykseen. Siellä minua odotti anestesiavaraus, verikokeet ja lisää odotusta. Rintojen lypsämistä vessassa.
Kun lopulta pääsin erikoistuvalle lääkärille, hän ilmoitti, etteivät gynegologiset asiat kuulu tänne. Joten matkani jatkui toiseen kaupunkiin naistentautien päivystykseen. Siellä sain lopulta avun tulehdukseen ja antibioottireseptin. Kevyt 10 tunnin lääkärireissu.

Kotimatkalla hampaani alkoivat kalista kylmyydestä. Kotona seisoin kuumassa suihkussa, nukutin esikoisen ja yritin itsekin nukkua, mutta tärisin kahden peiton alla. Siitä lähti raju kuumeennousu, vielä rajumpi lääkkeiden oksentaminen. Vaikka samoja lääkkeitä olin syönyt ennenkin. Tänään oli vähän parempi päivä, mutta kuumetta edelleen.

Välillä tuntuu, että unelmani tapetaan. Kiskotaan sakaroineen irti. Tähtikuolema. Kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Ansaitsenko näin paljon kärsimystä? Eikö mikään riitä? Eniten sattuu esikoisen riemun kiljahdus tullessani kotiin lääkäristä: "Nyt äiti ei oo enää pipi."
Ja silti olen.

Tiedän Isän valmistavan minua johonkin. Tämä ei ole tulevaisuuteni. Tämä on vain jakso, joka opettaa minulle elämästä. Nojautumaan enemmän Jumalan käsivarsiin. Rakastamaan enemmän - kirkkaudessa ei ole rajoja.