torstai 24. maaliskuuta 2016

Raja

Kirjoitan taas sinulle.

Kolme vuotta pysyit poissa elämästäni. Välillä kuulin sinusta, ehkä puolen vuoden välein, sitten jäit taas pimentoon. Yhteydenottoni oli toivotonta yritystä. Tuntui kuin olisin heittänyt verkkoa veteen lukemattomasti, välillä sain kiiltokuvamaisia kaloja, lopulta sormissani oli vain karhea verkko.

Kunnes tuli viime lauantai. Olin matkalla Lounais-Suomesta kotiin autossa. Luin lentoturmasta Facebookista.
Ajattelin, kuinka rauhalliselta tuntui maata läheisellä kalliolla lumien sulattua ja katsoa valotikkurataan laskeutuvia koneita.
Ja ajattelin sinua. Laitoin viestin, mitä kuuluu, vaikka tiesin ystävyytemme olevan savua. Silloin vastasit minulle.

Puhuimme puhelimessa toista tuntia. Kuulin tarinoita, jotka hetkeksi räsäyttivät sieluni. Kuinka lähellä on raja, häilyvä ja silti suoraviiva.

Tänään tulit luokseni. Näit ensi kertaa lapseni. Kävimme kävelyllä. Tuntui kuin et olisi ollut päivääkään poissa, olimme samoja; puhuimme taiteesta, menneestä ja tulevasta, Jumalasta. Taivas repeili.

Lopuksi rukoilin sinulle ja olit siitä kiitollinen. Sanoit, että kesällä noustaan ilmaan. Katsotaan maailmaa toisesta perspektiivistä.

En halua enää pudota korkealta. Asetan itseni makaamaan kalliolle: entä jos kone ei nousekaan, jos on väreilevä kenttä. 
Tyyni.

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Arki kahden lapsen kanssa

En ole ehtinyt kirjoittaa. Olimme mahataudissa koko perhe, ja ristiäiset ovat ohi.
Tämä postaus on ollut luonnoksissani pitkään, ja julkaisen tämän puhelimella. Pahoittelen kuvattomuutta.

Päivämme alkaa klo 09.30-10 aikaan. Lapset heräävät samaan aikaan.
Aamutoimien ja puuron syönnin jälkeen alkaa päivän raskain mutta palkitsevin vaihe. Ulos lähteminen.
Ensin puen vauvan, sitten Tähtisilmän. Usein jälkimmäinen ei ole yhteistyökykyinen pukemisessa.
"Ei mennä ulos, ei äiti pukee, kuuma on."
Hikikarpaloiden leiskuttua laitan esikoisen parvekkeelle ja puen itse. Kello on noin 12-12.30, kun pääsemme ovesta ulos.

Ulkona käymme kävelyllä, pulkkamässä, teemme lumikakkuja, välillä käymme lähikaupassa hakemassa tarjoushedelmiä.
Tuplarattaat ovat olleet ehdoton ostos, koska esikoinen ei jaksa kävellä kovin pitkiä matkoja. Tuplarattailla saan myös päivän liikuntasuorituksen. Vauva nukkuu sikeästi ulkona rattaissa.
Ulkoilemme lähes joka säällä paitsi kovassa lumipyryssä tai vesisateessa.

Kello 13.30-14 tulemme kotiin. Jätän vauvan usein eteiseen nukkumaan, niin saan laitettua Tähtisilmälle ja itselleni lounaan edellisillan jämistä. En aina ehdi itse syömään, koska on kiire laittaa esikoinen päiväunille, ennen kuin vauva herää.

Kahden lapsen kanssa on organisoitava ja asetettava asiat tärkeysjärjestykseen. Mitä teen missäkin välissä, kun vauvalla on nälkä, esikoinen pitäisi syöttää (taantumisvaihe Hedelmän syntymän jälkeen), toisella on kakka, tiskit ja pyykit odottavat vuorineen ja ai niin, pitäisi ehkä itsekin syödä. Toisinaan kolmoishermo iskee pari piikkiä samaan aikaan ikeniin. On päiviä, kun kipu on koko ajan hampaissa tai sykkii päässä. Vauvan tarpeet menevät edelle lähes aina, sitten esikoisen, omat ja lopuksi kotityöt.

Aina en saa esikoista päiväunille, mikäli vauva on hereillä. Mutta jos saan, niin minulla on hyvällä tuurilla vartti omaa aikaa, ennen kuin vauva herää. Sillä välin selaan puhelinta tai luonnostelen blogitekstejä. Kirjoittaminen on pakoa arjesta, raikas hengähdyshetki.

Vauva herää ensin päiväunilta, sitten esikoinen. Kello on noin neljä tai viisi. Laitan meille välipalaa, usein smoothieta. Jos päiväunet ovat venyneet myöhään, välipala jää välistä ja seuraavaksi syömme illallista. Päivällinen on klo 19 aikaan.

Haastavinta kahden lapsen kanssa on antaa molemmille tasapuolisesti huomiota. Vauvan nukkuessa luemme Tähtisilmän kanssa kirjoja, leikimme autoilla, piirrämme; vauvan kanssa jutustelen vaipanvaihtohetkinä tai esikoisen leikkiessä. Mutta silti tuntuu, etteivät vuorokauden tunnit riitä rakkauden jakamiseen. Neuvolassa ihana terveydenhoitajani sanoi, että siihen on vain totuttava, että jompi kumpi huutaa.
"Sä et voi revetä joka paikkaan samaan aikaan. Et ole huono äiti sen vuoksi."

Alkuillasta puuhastelen esikoisen kanssa. Otan hänet mukaan ruoan valmistamiseen tai pyykkien laittoon. Poika viskoo innoissaan perunoita kattilaan ja kaataa pullosta keitinvettä. 2,5-vuotias on riemukas apuri. Vauva seurailee leikkimatolta menoa tai nukkuu.

Kello 19-20 aikaan mies tulee töistä kotiin, mikä on päivän parhaimpia hetkiä. Joskus vasta klo 22, jos menee harrastuksiin. Tällöin olen pyytänyt yleensä ystäviä tai vanhempiani kylään, ettei tulisi niin pitkä päivä.

Ennen siivosin aina jonkun tullessa kylään, mutta enää ei aika riitä. Meillä on aina jonkinasteinen kaaos.
Ennen myös delegoin kaupassakäynnit miehelle, mutta nykyään käyn itsekin, koska olen huomannut sen olevan hyvää vapaa-aikaa. Saa hivellä rauhassa tomaatteja ja hengähtää (kiitos ihanalle ystävälleni, joka vinkkasit kaupassakäynnin luksushetkestä perheelliselle, hehe).
Illat menevät ruoanlaiton ja kotitöiden ääressä, kuulumisten vaihtamisessa ja lasten hoidossa.

Esikoinen nukahtaa klo 22-23 välissä omaan huoneeseen. Olen tyytyväinen vähän myöhäisempään rytmiimme. Etenkin silloin kun vauvalla oli koliikki, ja pääsin aamuyöllä vasta nukkumaan, olin kiitollinen, ettei tarvinnut pompata aamukuudelta ylös.
Miehen ja vauvan kanssa käymme nukkumaan puolen yön tienoilla. Meillä ei ole kahdenkeskistä aikaa iltaisin, mutta sekin aika koittaa, kun vauvan rytmi tasaantuu. Vauva nukahtaa viereeni imetyksen jälkeen.

En tiedä, kuinka usein vauva syö yön ja aamun aikana, mutta ei kovin usein, koska en muista yöherätyksistä paljoakaan. Olen iloinen kunnollisista yöunista. Vauva on muutenkin rauhallisempi luonteeltaan kuin esikoinen vauvana. Esikoinen herää kerran aamuyöstä tai usein aamusta, jolloin tulee viereemme.

Rakastan arkeani. Silti usein miehen kysyessä, miten päivä on mennyt, huokaan, että siinähän se. Kotitöitä on tuplasti enemmän, saan olla haukkana vahtimassa ettei esikoinen heittäydy Hedelmän päälle tai keksi muuta mukavaa, omaa aikaa päivisin ei enää ole, teemuki jää puoliksi juomatta, tehtävälista on loppumaton. Mutta kaikesta huolimatta olen kiitollinen siitä, että toimintakykyni on palautunut ja pystyn hoitamaan lapsiani. Eniten nautin niistä hetkistä, kun on rauhallista ja pystyn jakamaan huomioni molemmille lapsille samanaikaisesti.

Kaksi lasta on unelmastandardi yhteiskunnassamme. Emme suunnitelleet toista, emme ensimmäistäkään, ja uskon että juuri sen vuoksi rakkaus lapsiin on syttynyt niin roihuavasti. Arki on nyt rankkaa, etenkin kolmoishermokivun ollessa kolmantena lapsena, mutta kokemuksesta tiedän vauvavuoden menevän nopeasti.

Sydämessäni olisi tilaa kolmannellekin. Välillä tuntuu kuin mielessäni olisi kukaton rotko, joka nousee kaipuusta kolmanteen lapseen. Ilman kukkasia rotko on kiviaavikko.

Joskus jos parannun, unelmani voi toteutua. Uskon kuitenkin, että näin on hyvä. Juuri nyt, ehkä aina. Älä sano koskaan ei koskaan.

torstai 3. maaliskuuta 2016

Lumiohdakkeita


Kipu on lisääntynyt. En halua keskittyä siihen. Ajatteleminen vain pahentaa asiaa. Polttavaa kipua on ollut myös muualla kehossa, mutta yritän tuudittautua ajatukseen, että se johtuu ristiäisstressistä.

Jumala on läsnä elämässäni väkevänä. Kävi niin hieno johdatus, että eräs tuttumme tuntee neurologin, ja hän on ottanut kantaa kolmoishermosärkyyni. Lääkitystä täytyy nostaa, koska minut on saatava oireettomaksi, muuten kipu kroonistuu. Hän jopa osasi kertoa, miksi olen todennäköisesti sairastunut tähän harvinaissairauteen, jota sairastaa Suomessa 300-1000 ihmistä. Raskauden aikainen kasvuhormoni on oletettavasti saanut hermon puristuksiin.

Rakkaus lapsiini ja mieheeni on lumiohdakkeita olkavarsillani. Kiitollisuus Jumalalle on niin puhdasta. Iloitsen kahdesta terveestä lapsesta, höpöttävästä Tähtisilmästä, rauhallisesta hymyvauvasta. Hänen lempinimensä on muuten Hedelmä. Koliikkikin on loppunut, kiitos ylistämisen. Vielä kuukausi sitten katsoin kieroon, kun joku kertoi vauvan koliikin loppuneen Isän ylistämisellä. Ei voisi toimia. Mutta niin se vain loppui, viikkoja jatkuneet viiden tunnin yöhuudot.

Joskus hän sanoo, että on niin pahoillaan, että tuli elämääni. Elämässäni olisi vähemmän sairauksia, jos en olisi tullut kahdesti raskaaksi. Ei trigeminusneuralgiaa, kilpirauhasen vajaatoimintaa, refluksitautia.

Kohta viisi vuotta sitten kirjoitin päiväkirjaani, kunpa löytäisin jonkun miehen, joka pysäyttäisi putoavat kilogrammat, joka pysäyttäisi sen kaiken. Minulla oli nilkoissa viiltoja ja pelästynyt katse kuin viirupöllöllä. Laatikossa kuivia ruisleipiä, jotka olin piilottanut sukanvarteen. Valheet rytmittivät päiviäni. 24 kiloa vähemmän kuin nyt.

Kaksi päivää päiväkirjamerkinnästä tuli eteen se ilta, kun aurinko huokaili purppuraa. Olin löytänyt hänet 18 tuntia sitten bussipysäkiltä, makasimme hänen minikokoisella sängyllään. Olin painanut pääni hänen rintakehälleen. Miltä tuntui hukkua suudelmiin, adrenaliiniin ja nikotiiniin. Miltä tuntui rakastua komeimpaan mieheen, mitä olin koskaan tavannut.

Siitä viattomasta kysymyksestä, tahtoisitko sä olla mun nainen, tuli seikkailu. Seikkailu omiin arpikudoksiin, hänen ja minuun. Kipeitä asioita, jotka vieläkin nousevat pintaan toisinaan. Jumalan rukousvastaukset. Alkoholista irrottautuminen. Kriisejä, kestääkö suhteemme kaiken, olisiko helpompi erota ja luovuttaa.

Mutta siitä tuli ennen kaikkea seikkailu rakkauteen ja onneen. Aamuyöhön saakka keskusteluja, tiukkoja halauksia, ökykalliita ravintolaillallisia. Yhdysvallat, Italia, Iso-Britannia, Kreikka. Suurkaupungin sykkeeseen eksyminen ja Välimeren saarella vuoren huipulle ajaminen mönkijällä. Kaikki me koimme yhdessä. Hengitimme.

Kaksi raskaustestiä, synnytystä ja lasta. Elämän täyskäännös äkkirakastuneesta parista väsyneisiin vanhempiin. Yhteiset puistoreissut, ikuiset pähkäilyt mitä-syödään-tänään, tonnien laskut lääkärikäynteihini ja lääkkeisiin.

Me olemme tässä, vaikka elämä ei ole päästänyt meitä helpolla. Silti tunnen yhä pohjatonta välittämistä ja arvostusta häntä kohtaan, ja hänen sylinsä on turvasatama, jonne palaan. Aina. Vaikken vieläkään muista koskettaa häntä yhtä usein kuin hän minua, mutta on minulla nämä tekstit, joihin kuiskaan kaikki tunteeni.

Ethän enää pyydä anteeksi, että pelastit elämäni.