tiistai 26. huhtikuuta 2016

Siipirikko


Äiti, nyt ymmärrän, mikset aikanaan halunnut minua psykiatriseen hoitoon. Tunsit riittämättömyyttä, syyllisyyttä ja vihaa äitinä. Ettet huomannut siipirikkoani ajoissa.

Mutta nyt ymmärrän. Kaiken. Luulin ettet rakastanut minua, kun et halunnut myöntää, että olin kuin sysimetsään eksynyt metso. Mutta se olikin suojelevaa rakkautta, ettet halunnut nähdä diagnoosikoodeja. Et halunnut minua turrutettavan lääkkeillä.

Tunsit epäonnistumista äitinä, kalvavaa epätietoisuutta mieleni liikkeistä. Ettet ollut riittävästi läsnä, pitänyt minua sylissä tarpeeksi. Syyllisyys söi sinut.

Yhtäkkiä se olenkin minä, joka kohtaa nämä tunteet. Vaikkei tilanne koskekaan äitiäni, olen kasvanut ymmärtämään.

Tiedän, että mikään ei ole syytäni, mutta olisin voinut olla silti enemmän läsnä, koskettaa enemmän. Niin Jeesuskin sanoo: mutta yhden käskyn minä annan teille, rakastakaa toisianne.

Sytytän taivaalle tulitikuilla tähdet; samalla taivaalle, jota sinäkin katsot.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Ainiaan


Muistan itkuiset silmäni kolmoishermosärystä ja haaveeni, että vielä kävelisin kesällä kivutta meren rannalla.
Päivä koitti nopeammin kuin kuvittelin. Viime perjantaina kävimme syömässä vakiokiinalaisessamme ja ajoimme sen jälkeen kapeaa kujaa pitkin meren rannalle. Näin tornihuoneistot ja edessä ammottavan meren kidan.

Emme kauaa seisseet rannalla. Oli kylmä tuuli, ja hampaissani tuntui lievää, porausta muistuttavaa kipua; se on ihan normaali olotila minulle. Mutta kivuton verrattuna synnytyskipuun verrattavaan hermosärkyyn.
Rantakahvila oli suljettu, joten ajoimme pois.

Huomasin toisen kahvilan. Sen, missä ovat läpivalaisevat suuret kattolamput, kuin lasinpuhaltajan aarteet. Terassilla oli lämpölamput, ja muutama ihminen.
Menimme sisälle. Otit laten, minä kaakaon, ja kävimme terassille istumaan.

Katselin merelle. Aavassa pimeydessä purjehti joutsen. Ajattelin häitä läheisellä saarella. Syttymätön unelma. Kävisikö se toteen vielä. Miten paljon voikaan haluta sanoa tahdon.
Luvata Jumalan edessä, vannoa vala. Luvata ikuisesti. Ainiaan.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Täällä taas


Olen ollut vastassa kuoleman kanssa. Olen keskittynyt punomaan elämän verkkoja yhteen. Läheisen ihmisen sairastuminen on ollut rankkaa. Se on vienyt vuorokauden jokaisen tunnin, enkä ole ehtinyt kirjoittaa, koska minua on tarvittu muualla.

Yöt ovat hallusinaatioita toisinaan. Joskus näen käärmeen, joskus linnun, aurinkokehän. Niitä kaikkia yhdistää lentäminen. Ne lentävät minua kohti.
Öisin sekoittuvat todellisuus ja uni. Se on kuulemma tavallista näillä lääkkeillä. Lopetin epilepsialääkkeen, koska se teki kolme infektiota/tulehdusta annosnostojen yhteydessä, kaikki noin kuukauden sisällä. Ja hallusinaatioita oli enemmän. Nyt enää satunnaisia.

Niitä hyviäkin päiviä on ollut. Olen juossut. Osallistunut kirjoituskilpailuun. Maalannut esikoisen kanssa. Liimannut kuvia vauvakirjoihin.

Oikeastaan jokainen päivä on ollut hyvä, koska kaiken hulinan keskellä olen ymmärtänyt oman hyvinvoinnin tärkeyden. Ja parisuhteen. Niitä on hiottava kuin kahta krysoliittikiveä. Asenteellakin on merkitystä. Viisas mummini sanoo, ettei hän jää koskaan tuleen makaamaan. Hänestä yritän ottaa mallia.