perjantai 29. heinäkuuta 2016

Jumalan ääni



Seisoin vaikean valinnan äärellä.
Jouduin taistelemaan järkeni ja Jumalan äänen kanssa liittyen moraaliseen valintaan. Viime tipassa peruin koko asian. Ennen olisin pystynyt siihen, koska en ollut uskossa, nyt omatunnon vahva ääni esti sen. Kyse oli aika pienestä asiasta, mutta kuitenkin isosta asiasta minulle.

Elämäni on muuttunut. En enää juo itseäni humalaan, en tupakoi, yritän olla valehtelematta, vaikka joskus vielä lipsahtaakin valkoisia valheita. Jumalan ääni on myös ollut mukana päätöksissäni pitää lapset.
Jos olisin ollut aina uskossa, olisin säästänyt seksin avioliittoon, ehkä ensisuudelmankin.

Ei ole helppoa elää uskovaisena tässä maailmassa. Olla puhumatta pahaa toisista ihmisistä. Katsoa kun maailma menee yhä raaempaan suuntaan, ja vastustaa poliittisia päätöksiä. Katsoa, kun maailma uppoaa tulisen järven alle.

Mutta samaan aikaan uskovana eläminen on parasta, mitä voi olla.
Se ei ole uskonto, joka minua sitoo. Vaan halu noudattaa kymmentä käskyä ja Jeesuksen sanoja. Ihan vain, koska Jumala on kaikkivaltias, ja tietää meitä paremmin. Hänellä on lyijykynähahmotelmat jokaisen elämästä. 
Hänen rakkauttaan ei voi kukaan ihminen täyttää.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Koskematonta


Kirjoittaminen on käynyt raskaaksi, koska en jaksa ajatella tai keskittyä. Amitriptyliini on varmaan syyllinen. Ajatukset ovat tyhjiä, ja elämä tasaista.

Oikeasti ympärilläni tapahtuu paljon, jos jaksaa vain katsoa.
On juhlittu esikoisen 3-vuotissyntymäpäiviä, nähty ystäviä, lomailtu sukulaisten luona. Olen tehnyt tänä kesänä keikkatöitä neljästi ja vielä viides on tulossa. Työ on minulle lomaa, ja parasta on sen taiteellisuus.

Sivussa on ollut paljon huolta. Vauvalla on kolmas virtsatieinfektio kahden kuukauden sisään, ja nyt on tehty lähete lastentautienpoliklinikalle. Esikoinenkin on vietävä lääkäriin pitkittyneiden oireiden vuoksi.

Matkani on käynyt terveysaseman laboratorioon monta kertaa viikossa vauvan kanssa, ja minut tunnetaan jo siellä. Kysyllään minun ja vauvan kuulumisia. On kaunista, kun kohdataan ihmiset ihmisinä ja sivellään mielen maailmaa.

Ystävä, joka palasi elämääni vuosien hiljaisuuden jälkeen, katosi yhtä nopeasti, kuin oli ilmestynytkin. Tuntuu, kuin kaikki olisi ollut unta. Kun hän tuli katsomaan lapsiani ensimmäistä kertaa, kävelimme lähiön ympäri loskassa kahlaten ja puhuimme. Sitä päivää ei ehkä ollutkaan.
Laitoin hänelle viestin, loppuuko ystävyytemme. Ei vastausta. Olin ollut pitkään päästämässä irti, ja lopulta päätin laskea käteni sivuun. Se tuntui oikealta. Mutta jokainen jättää aina jäljen.

Joskus väsähdän. Tahtoisin sulkea pahat asiat pois mielestä, mutta uusia tulee kuin kesäsateita.
Onneksi on mummi, jolle voi soittaa, kun maailma kaatuu päälle. Hän vastaa puhelimeen kassajonossakin. Mummin sydän on kivikristallia, ja häneltä saa parhaat elämänviisaudet.

Kaiken keskellä on kuitenkin onnellinen, koska rakastan.
Ja rankan ajanjakson jälkeen syntyy jotain uutta. Koskematonta.

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Murtumattomia

Raskain kokemani asia on oman lapsen kärsimys ja kipu. Kun astutaan elämän ja kuoleman rajamaille, vaikkei siellä olekaan oltu, mutta väistämättä menettäminen käväisee mielessä. Epätietoisuus on raskainta, kun ei vielä tiedä, mikä pienellä on. Se on kuin sukeltaisi veteen, eikä löytäisi enää pinnalle, jossa valo liikehtii.

Katselin taas vähän yli viikon itkuisemmaksi muuttunutta vauvaa. Oli päiviä, kun hän oli aurinko, ja päiviä, kun viihtyi vain sylissä. Sitten nousi lievä lämpö pariksi päiväksi. Taas jatkuivat hyvät päivät, mutta toisinaan vauva purskahti äkki-itkuun.

Maalle lähtö lähestyi, ja varasin lääkäriajan terveysasemalle. Istuimme kahtena päivänä 3 tuntia laboratoriossa ja saalistimme pissanäytettä.
Virtsatieinfektio sieltä löytyi; jo toinen parin kuukauden sisään. Taas 10 päivän antibioottikuuri.

Lääkäri antoi kuitenkin luvan lähteä reissuun. Matka on sisältänyt tähän mennessä paljon kipuhuutoa ja stressiä, huolta, mutta tänään viimeistään antibiootin pitäisi alkaa purra. Jos ei, niin sitten täytyy hakeutua paikalliseen päivystykseen.

Jos tulee vielä kolmas tulehdus, sen jälkeen saamme lähetteen lastenpolille.
Tuntuu pahalta, kun oma lapsi ei ole kunnossa. Omista tuntosarvista on tulleet herkemmät: onko tämä nyt normaalia, entä tämä ja tämä.

Yritän hengittää. Ei se ole aina helppoa. Elämästä tulee syvempää, kun syntyy lapsi tai useampia. Vaikka se antaa valtavasti riemua ja rakkautta, välillä joutuu pohjakosketuksiin. Sellaisiin, joiden olemassaolosta ei ole ikinä tiennytkään.
Sitten noustaan taas ylös ja kurotetaan kädet kohti korkeuksia. Hykerrellään. Silitellään. Puhutaan pehmeitä. Huolet heitetään horsmameriin.
Ja yhdessä olemme murtumattomia.