maanantai 29. elokuuta 2016

Romaani kehitteillä




Sisälläni tulvii syvä ilo. Voin viimeinkin sanoa, että olen aloittanut romaanin kirjoittamisen, josta olen haaveillut monet vuodet. Pelko keskeneräisyydestäni kirjoittajana on estänyt aikeet.
Romaanista en paljasta tässä vaiheessa muuta, kuin että pääteemaa ei ole tietääkseni käsitelty suomenkielisessä kirjallisuudessa. Minulla on useita teemoja, joita käsittelen kirjassani.

Lähdin kirjoittamaan vain novellia blogiini keväällä, mutta vähitellen tekstiä alkoi olla niin paljon, niin monta eri kohtausta, että päätin siitä tulevan pienoisromaanin tai romaanin. Teksti on kaunista, samanaikaisesti rohkeaa ja realistista.

Vihdoin ymmärrän tarkoitukseni maan päällä: tätä haluan tehdä. Talvella olisi taas tehtävä pari kirjatenttiä yliopistolla, mikä ei hirveästi houkuttele, kun haluaisin vain kirjoittaa.

Lapset, kotityöt, kirjoittaminen ja lenkkeily. Siitä ovat viime päivät koostuneet. Ai niin, olihan parisuhdekin jossain välissä.
Rakkaus ei ole kärsinyt intohimostani; päinvastoin se on voinut paremmin, kun olen saanut ladattua kaikki tunteeni kirjoittamiseen. Jotain on kirkastunut, kuin uinuva mandariiniaurinko metsän viivassa.

Ehkä siksi pystyin aloittamaan kirjan kirjoittamisen ymmärtäessäni, ettei tekstin tarvitse olla heti täydellistä, heti oikeassa järjestyksessäkään. Suurin osa tekstistä on syntynyt puhelimella, nukuttaessani lapsia päiväunille. Ei siis tarvitse olla aina oikeaa kirjoitusnurkkaa, vaan tekstiä voi syntyä missä vain.

Kolmoishermo ei ole unohtanut minua: kipu on kiristänyt otettaan ilmojen kylmetessä ja stressin lisääntyessä. Ovathan vanhempani lähdössä toiselle puolelle maailmaa vajaa vuodeksi.
Tänään antauduin epilepsialääkkeelle, mikä on yleinen hoito kolmoishermosärkyyn. Vaikutus tosin näkyy vasta päivien, viikkojen kuluttua.

Mutta kipu ei estä minua kirjoittamasta, ainakaan toistaiseksi. Olen vain niin onnellinen, että tähdet pirskahtelevat silmistäni.

Mikä on sinun suurin unelmasi?

maanantai 15. elokuuta 2016

Haave kolmannesta

Haaveilen välillä kolmannesta lapsesta. Että saisin vielä kerran kasvattaa sisälläni uuden soluhedelmän, synnyttää, kannella pientä sylissäni, kuljettaa uuden ihmisen elämän tielle.
Järki sanoo kuitenkin, että näin on hyvä. Ettei terveyteni kestäisi enää. Raskaudet ja synnytykset ovat menneet ihan hyvin, mutta synnytyksen jälkeen on ilmaantunut sairauksia.

Muistan vielä keväällä sanoneeni, että lapsilukumme jää tähän. Mieli kuitenkin on muuttunut, kun arki on hieman helpottunut. On se vieläkin raskasta, mutta helpottuu päivä päivältä. Toisinaan kaikilla menee hermot, mutta hetken päästä jo sylitellään ja pyydetään anteeksi.
Vauvakuumeilua ei helpota ystäväpiiristä kumpuavat vauvauutiset. Vastasyntyneen tuoksua ja pumpulimaisuutta ei voita mikään.

Meillä on ehkäisy kunnossa eli kolmas lapsi ei ole ajankohtainen. Täytyy kuitenkin muistaa, ettei mikään ehkäisy ole 100%: aina on olemassa pieni riski.
Ehkäisyasiassa olen joutunut miettimään myös eettisiä kysymyksiä. Mahdollisesti abortoivaa ehkäisymenetelmää en halunnut uskoni vuoksi.

Yhtenä päivänä pelko lävisti minut: entä jos raskautuisin tällä lääkityksellä. Olisiko lääkkeestä jotain haittaa vauvalle?
Otin lääkäriltä selvää, onko raskautuminen ylipäätään sallittua hermokipulääkitykselläni. Huokaisin kuullessani, että voisin huoletta raskautua. Lääkitykselläni ei ole epämuodostumariskiä tai muutakaan vakavaa haittaa. Tätä lääkettä käytetään kuulemma migreenipotilaillekin raskauden aikana.

Koko elämäni on Jumalan käsissä. Siispä päätös raskaudestakin kuuluu Hänelle. Mutta nyt on hyvä näin: kaksi jalokiveä. Ne saavat välillä kulumaa, mutta loistavat syyspimeässäkin meille pehmeää valoa.

Mikä on sinun unelmasi lapsiluvusta? 

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Kimmeltävää



Aurinko kimmeltää sinessä. On helpompi olla ja rakentaa tulevaa.
Vaikka iltaisin särky hampaissa on läpitunkevaa. Toisinaan saan jäätäviä iskuja korvaan, milloin mihinkin kasvojen osaan, ja hetken mietin, jos se ei menekään ohi. Mutta kipuun on helppo nukahtaa. Ja aina se on loppunut.

Pitäisi palata yliopistolle, kun nuorimmainen on vuoden ikäinen. Mutta en ole palaamassa kokopäiväiseksi. Teen kursseja kotoa käsin, koska haluan hoitaa lapsia vielä kotona, koska nuorin on vasta vauva. Uskon, että Jumala järjestää asiat.
Tämän syksyn aion kuitenkin vielä olla ja nauttia lasten kanssa, kun äitiyslomaa on jäljellä.

Parisuhteemme on eheytynyt, kuin Jumala olisi muovaillut sydämiämme. Jos pariterapiasta soitetaan, en tiedä, tarvitsemmeko sitä enää. Tiedämme karikkoiset kohtamme, ja toisaalta osaamme kääntää oikeat kivet, joiden alla uinuvat helmisimpukat.
Tuntui merkitykselliseltä kuulla: "Mä haluan olla sun kanssa aina". Siinä oli vahva äänenpaino.

Ilmassa on haikeuttakin. Vanhempani muuttavat toiselle puolelle maailmaa vuodeksi. Tukiverkosto kapenee. Olen katsellut kristillisiä perhekerhoja ja muskareita, ja miettinyt: nyt olisi aika. Saada arkeen vähän vastapainoa, lapsilleni ja itselleni seuraa.

Tämä on ollut paras kesä aikoihin. Olen vapaa mieleltäni, vaikken fyysisesti. Ehkä siksi osaan tarttua hetkiin. Keinua niiden mukana kuin horsmakiitäjä heinänvarressa.