perjantai 30. syyskuuta 2016

Auringonkajoa


En mitään muuta odota niin paljon kuin diagnoosia. Haluan selityksen oireilleni. Mutta neurologille on pitkät jonot, aikaa on odotettava marraskuulle.
Toisaalta pelkään, jos ei mitään löydykään. Mutta tiedän, ettei kroppani kunnossakaan ole. Viime aikoina vointini on mennyt niin alas, etten ole jaksanut käydä juoksemassa enkä kirjoittaa kirjaa. Mutta vähitellen yritän taas tehdä niitäkin.

Kuuluu meidän päiviin loistettakin. Olen saanut naapuritalosta äitiystävän, jonka kanssa ulkoilemme lasten kanssa ja kerhossakin olemme kerran käyneet. Ikäeroa on yli 20 vuotta, mutta sillä ei ole merkitystä, kun sielujen välillä on silta.

Elämäni parhaimmista päätöksistä tänä syksynä on ollut verkostoituminen. Tunnen jo jonkinlaista kuuluvuutta perhekerhoon ja erityisesti muskariin. Esikoinen on tyytyväinen, kun näkee muita lapsia ja saa leikkiä uusilla leluilla, vauva kulkee menossa kevyesti mukana.

Kerho on kerran viikossa, ihan kävelymatkan päässä, ja muskari joka toinen viikko.
Muskari on toisessa kaupungissa, ja sinne kulkeminen on välillä rankkaa, mutta kaiken ajan arvoista.

En ole enää se, joka pelkää kuin ennen. Pystyn jutella uusien ihmisten kanssa, ja vaikka sydän vähän lyö kiivaasti jännityksestä, minusta tuntuu, että elän. Lapset tuovat samalle aaltoviivalle, ja vaikka aiheet ovat pinnallisia, ei se haittaa, kunhan on joku, jonka kanssa puhua.
Perhekerhossa en lähde puhumaan omasta tilanteestani, mutta muskarissa ihmiset tietävät voinnistani, koska heitä aidosti kiinnosti. Ja onhan kyse uskovien yhteydestä.
"Miten sä jaksat henkisesti?"
Kysyttiin minulta viimeksi.
"No aika huonosti. Mutta on mulla Jeesus."

On hyviä päiviä. Sellaisina saan nukkua pitkään, leikin lasten kanssa, teen kotityöt ilman silmien risteilevyyttä väsymyksestä, leivon mutakakun, muistan sanoa rakastan sinua enemmän kuin normaalisti, käyn kävelyllä ruskan puhaltamassa metsässä.

Huonoina päivinä olen olemassa, mutten täällä. Tuuli repii kolmoishermoa, jaloissa on valtava polte, joku on sytyttänyt ne tuleen, niin kuin tälläkin hetkellä.
En saa nieltyä munakasta, kun vedän sitä jatkuvasti väärään kurkkuun. Koko kroppaa kihelmöi, toinen silmä vuotaa tahattomasti kyynelnestettä monta minuuttia, jalat ja kädet kutisevat, hampaisiin johdetaan sähköä, lapaluussa luikertelee ötökkä. Silmäni nykii kaupan kassalla, ja hävettää.

Päivääkään oireet eivät ole poissa, mutta toisina päivinä kykenen keskittymään elämiseen kärsimyksen sijaan.
Mutta kärsimys opettaa rakastamaan ja arvostamaan elämää.
Hengitän lilaa auringonkajoa eri tavalla kuin hengittäisin ilman kipua.

6 kommenttia:

  1. Toivottavasti oireille löytyisi joku selitys ja sen kautta myös joku keino niitä hoitaa ja helpottaa. Olet kyllä todella vahva kun jaksat kaikesta tuosta kivusta huolimatta hoitaa kahta lasta ja arkea ja olla sosiaalinen, vaikka toki niitä todella huonojakin päiviä on ja saakin olla. Todella paljon tsemppiä ja voimia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin toivon todella paljon, että oireille löytyisi viimein jokin selitys/apu.
      Onhan tämä rankkaa, mutta luulen, että opiskelu/työssäkäyminen olisi rankempaa näillä kivuilla. Nyt voin huonoina päivinä päivinä laittaa lastenohjelmia pyörimään tai pyytää isovanhempia viemään lapset ulos, niin saan itse levättyä.
      Kiitos tosi paljon tuestasi. ❤☺

      Poista
    2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
  2. Kivun kanssa varmasti vaikeaa elää. Ja minäkin toivon ja rukoilen puolestasi, että syy löytyisi ja sitä kautta oloasi saataisiin helpotettua. <3

    - Karo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä vaikeaa. :/ mutta oon tyytyväinen, että pärjään kuitenkin vielä kotona.
      Kiitos tosi paljon, jos rukoilet jälleen puolestani. ♡ :)

      Poista
    2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista

Jokainen sana on merkityksellinen.
Vastaan kommenteihin blogiini.