torstai 27. lokakuuta 2016

Kunnes sydämemme lakkaavat


Keväällä oli mustempaa, vaikka valo kellui vastasyntyneissä lehdissä.
Meillä oli pitkään mennyt vähän niin ja näin. En edes muista kaikkea. Talvi oli ollut raskas kolmoishermosäryn alkamisen, lääkkeiden sivuvaikutusten ja vauvan koliikin kanssa. Sitten mieheni romahti ja jäi sairaslomalle.

Mutta nyt olen onnellinen. Vaikka kaikki muu onkin epävarmaa, parisuhde on luja.
Ei olla edes vietetty yhteistä aikaa pariin kuukauteen (jos ei lasketa toissaviikkoista äänityssessiota treenikämpällä ja elämysmatkaa Prismaan).
Iltaisin voimme unohtaa kiiltokuvat pienten lasten vanhemmista, jotka lasten nukahdettua käpertyvät sohvalle lusikkaan katsomaan sarjaa.
Olen niin väsynyt lääkkeistä, että simahdan kuin saunatonttu enkä usein jaksa sanoa edes hyvää yötä.

Mutta silti sanon, että meillä menee hyvin. Toki kaipaan välillä ihan pelkkää läheisyyttä ja keskustelua, mutta meidän rakkaus on arjen hetkissä.
Lähes joka ilta laitan miehelleni aamukahvin valmiiksi ja lounaan jääkaappiin. Joskus sujautan suodatinpussiin kauniita sanoja paperille. Muistamme koskettaa toisiamme ohimennessä, vaikka minä teen sitä vähemmän.

Koko ajan on varmempi tunne siitä, että kestämme yhdessä läpi vaikojen aikojen.
Olemme kulkeneet yhdessä läpi monet vaikeudet: syömishäiriöstä parantumiseni, yllätysraskauden, sairastelun, rankat vauvavuodet, miehen burnoutin, parisuhdekriisit. Olemme pisteessä, kun tiedämme olevamme yhdessä kristallinkovia. Joskus arki kaatuu päälle ja pahat sanat lävistävät mielemme, mutta osaamme pyytää anteeksi.

Olen etuoikeutettu saadessani jakaa elämän niin ihanan ihmisen kanssa. Ja että meillä on kaksi tervettä, rakasta lasta.
En ole saavuttanut koulutusta tai työuraa elämässäni, mutta olen löytänyt elämäni rakkauden, ja siitä on kukkinut vielä suurempaa rakkautta.
On lohdullinen ajatus, että yhdessä olemme rakentaneet pienistä lohkareista elämämme, ja yhdessä saamme jakaa ikuisen elämän sen jälkeen, kun sydämemme lakkaavat.

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Lumivalkeus


En ymmärrä kroppaani. Polte voimistui vasemmassa jalassa päivä päivältä, kunnes en pystynyt enää nukkua kivulta.

Puhelu neurologian polille, josta sain reseptin Lyricaan. Epilepsialääkkeeseen, joka on viihdekäytössä kaduilla, ja johon liittyy kuolemantapauksia. 
En alistunut hakemaan moista myrkkyä, ihan jo imetyksenkin kannalta. Ja koska olen kahden pienen äiti, minun on pysyttävä tässä todellisuudessa. Valitsen mieluummin kivun kuin humalaisen olon.

Nostin kipukynnyslääkkeen maksimiannokseen. Viime yönä pystyin jo nukkua, koska se lamaa keskushermostoa. Jumalalle kiitos, että tällaisia lääkkeitä on olemassa.
Yhtenä iltana uhmasin kipua, ja kävin juoksemassa pienen lenkin. Kipu vain yltyi liikunnasta, mutta mielelle se oli enforfiinipuuskaa.

Tämä on kuin taivas, joka on muurattu niin umpeen, ettei sieltä pääse loistamaan tähtien lumivalkeus. Mutta niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Ja kun taivas murskataan auki, on tähtien valo sokaiseva.